19.1.2018

Juuri nyt: kolmenkympin kriisi

19.1.2018



Koko viime syksyn ja pitkän pätkän kulunutta talvea valvoin yöni vaihtoehtojeni äärellä, kuin niitä vartioiden. Etten kadottaisi suunnista yhtäkään, edes sitä kuihtuneena kituvaa. Yön pimeydessä tuijotin tuskanhiki ohimolla tiheää pimeyttä ja suoristelin mieleni suuria linjoja, yrittäen saada niistä jotain selvää. Yrittäen ylipäätään etsiä jotain linjoja, mitä tahansa. Kamalaa hikoilla keskiöisin.

Ehkä se oli jotain orastavaa ikäkriisiä. Ehkä se oli.

Parikymppisenä voi nostaa kädet ja maljat ilmaan ja siirtää suorilta kaiken vaikean seuraavalle vuosikymmenelle. Kolmekymppisenä on pakko katsoa tiettyjä asioita kohtisuoraan. Jättää rivienvälit puhtaaksi ja sanoa sanottavansa. Sanoittaa siihen asti vapaan hahmottomana eläneet halunsa, tehdä lyijynpainavia päätöksiä makuuhuoneen hämärässä ja sanoa vaan kaikille että katsellaan. Päättää puolikkaat lauseet kaikensanovaan hymyyn.

Minähän en uskonut tällaiseen. Kriiseilyyn. En ennen kuin löysin itseni keskeltä sellaista.

Koko tämä kolmekymppisyyden cocktail, kaikuaan menettävä carpe diem. Matalan riskin rahastot ja ensiasuntovalssi. Kaiverrukset, maljapuheet ja viipyilevät katseet vatsanseudulla. Siviilisäätyrotaation ensimmäinen kiepautus.

Kyllä minä nuoruuteni tiedostan. Tiedostan todella kirkkaasti sen ettei mikään nykyisessä maailmankaikkeudessani ole liian myöhäistä. Ei nyt, eikä seuraavaan kymmeneen, kahteenkymmeneen vuoteen. Tämän päivän ei voi olla huomisen kyllä. Elämme ennätyspitkään, pyörrämme päätöksiämme ennätyssileiksi. Suunnanvaihto ei tunne ikärajaa, eikä maailma ole koskaan ollut näin avoinna. Valinnanvapaus venyy kehdosta hautaan.


Kaikki tämä näännyttää minut.


Tällaistako kipuilua se sitten seuraavat kaksikymmentä vuotta on? Siihen hetkeen asti kun ikä alkaa vitosella ja on vihdoin tarpeeksi vakavastiotettava toteamaan ääni värähtämättä saaneensa kaiken?





Laura





10.1.2018

Vuoden odotetuin: Tytöt 1918

10.1.2018

Kuva: Kari Sunnari


Tilannepäivitys, tammikuu 2018: kulttuurinkulutukseni on viistänyt pakkasen puolella hävyttömän kauan. Tuntuu etten tiedä mitä kirjoja luetaan, mitä elokuvia katsotaan, saatika mitä maamme teattereiden ohjelmistossa pyörii.

On kuitenkin yksi esitys jota olen odottanut siitä asti kun siitä ensimmäisen kerran viime toukokuussa kuulin, ja sen aika koittaa aivan pian. Luettuani Emmin tekstin, tiesin välittömästi että Tytöt 1918 tulee olemaan yksi vuoden 2018 puhutuimmista teatteritapauksista. Ja että minun on nähtävä se.

Marraskuun lopussa keskellä kandikiireiden kuumeisinta loppukiriä sain kutsun josta en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Saimme muutaman bloggaajan kesken mahdollisuuden tutustua pressipäivän puitteissa Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 -produktioon; tekijöihin ja tarinoihin musikaalin akana. Olin kieltäytynyt jos jonkinmoisista kutsuista pitkin syksyä, mutta nyt ei tehnyt ollenkaan tiukkaa raivata täyteenammuttuun kalenteriin tyhjää päivää ja karata kiireiltä kulttuurin pariin. Parkkeerasimme itsemme teatterin aitioon, hulahdimme täyteläisiin keskusteluihin kulttuurista, historiasta ja suhteestamme teatteriin. (Tiesittekö: teatterin aitiot herkullisine menuineen ovat varattavissa myös ryhmille. Koska täytän tänä vuonna kolmekymmentä ja olen systemaattisesti kieltäytynyt keskustelemasta mistään merkkipäivääni viittaavaasta, toivon että juhlatoiveitani jo vuoden ensimmäisestä (!!) viikosta lähtien kärttäneet ystäväni kirjoittavat tämän muistiin.)

Työväen teatteriin niin minulla kuin monella muullakin on aivan erityinen suhde; Hämeenpuiston kulmassa seisova TTT on monelle tamperelaiselle teattereista rakkain. Se on korkeaa kulttuuria matalalla kynnyksellä tarjoileva turvasatama, jossa kulttuurimuistot siirtyvät sukupolvelta toiselle. Olen kuluttanut ison salin penkkejä monet kerrat niin isoäitini, poikaystävän (okei, poikaystävien) kuin luokanvalvojien kanssa, katsellut vuosien varrella lavalle nousseita ystäviä ja vierailevia kokoonpanoja.

Tytöt 1918, kuinka sen sanoisin. Mitä voin kertoa musikaalista jota en ole vielä edes nähnyt? Paljonkin.

Tytöt on tarina Tampereen naiskaartista joka perustettiin sata vuotta sitten samaisen työväen teatterin tiloissa. Se avaa sisällisotaa näkökulmasta joka tähän asti on järjestäen sivuutettu; mitä oli olla nainen - tyttö - aseen varressa, millainen oli hävinneiden naisten kohtalo. Tarina hahmoineen on fiktiivinen, mutta vuoden 1918 tapahtumat eivät ole. Se mikä tapahtui silloin täällä, tapahtuu juuri nyt jossain muualla. Kuinka rajallisin tiedoin ihmiset alkoivat ja alkavat tappamaan toisiaan. On pidettävä mielessä ettei sadan vuoden takainen paha ole kenestäkään meistä irti kasvanut tai puhtaasti poissuljettavissa. Meidän on kerta toisensa jälkeen valittava rauha, vaalittava sitä.

Suomen historiassa on luku jota ei haluta avata, jonka yli häpeästä hypätään. Tämä hahmoton häpeä ja hiljaisuus on laskeutunut kokonaisten sukupolvien päälle. Yhteisellä aikajanallamme on musta aukko, yleisesti hyväksytty tyhjiö joka on imenyt sisäänsä lukemattomat määrät katkenneita kohtaloita. Jälkipolville sisällissota näyttäytyy etäisenä, todellisuudesta irrallisena kohtauksena johon osallistuivat kaikki mutta ei kukaan.

Tytöt 1918 kertoo sodasta tyttöjen silmin - näkökulmasta jota julkisessa keskustelussa ei ole näihin päiviin saakka ollut olemassa.

Aihe on tärkeä, toteutus huikea. Saimme kunnian seurata ryhmän harjoituksia kun kaikki oli vielä raakaa ja hiomatonta. Tärisin kananlihoissani koko tunnin. Eeva Kontu on sävellyksineen pitänyt huolen siitä, että Tytöt tulee puhuttamaan aiheensa lisäksi myös musiikkinsa puolesta. En malta odottaa.

Tytöt 1918 kantaesitys 25.1.





Laura






1.1.2018

Saa toivoa

1.1.2018




Vaikka vuoden vaihtuessa tapanamme on kuoria pois kaikki edeltäneen vuoden epäoonistumiset ja ottaa opiksi kompastumisistamme, en voi olla ajattelematta kaikkia niitä kertoja jolloin lupasin palata asiaan sitä kuitenkaan tekemättä.

Lupasin kertoa matkoistani, ajatuksistani ja löytämistäni salapaikoista. Kuinka monet kerrat te olette toivoneet minulta asioita, ja kuinka monta kertaa olen luvannut tarttua toiveisiinne. Olen päättänyt, luvannut ja unohtanut yhtä monta kertaa. Jättänyt lupaukset ilmaan ja päästänyt hiljalleen irti.

Vuodelle 2018 en aio luvata mitään. En sitä että ryhdistäytyisin, tarttuisin kiinni kaikkeen taakse jääneeseen ja rakentaisin siitä jotain järkevää. En aio luvata sadatta kertaa olevani enemmän läsnä, kirjoittavani tänne useammin - sillä kun viimeksi tarkistin, vuorokausiini ei ollut vieläkään myönnetty lisätunteja.

Vuonna 2018 minä aion kirjoittaa. Mutta en tiedä vielä mitä ja minne. En ole kirjoittanut kunnolla pitkiin aikoihin. En työkseni, en edes huvikseni. Olen kyllä elänyt ja ajatellut kirjoittamista, haaveillut siitä. Pedannut petini, maksanut veroja ja vetänyt henkeä. Ottanut etäisyyttä unelmiini kirkastaakseni itselleni mitä oikeastaan edes haluan. Olen jättänyt asioita ajatuksen tasolle - niin teen aina kun aihe on tarpeeksi tärkeä. Hilloan aikeitani parhaimmillaan vuosikausia, toivoen että ne löytäisivät ajan kanssa muodon jossa syntyä. Tai jonkun joka ottaisi niiden kulmasta kiinni ja levittäisi ne.


Saahan sitä toivoa.





Laura