30.12.2017

Vuoden paras vahinko: elämäntaparemontti

30.12.2017



Ei vuosi 2017 kaikin puolin huono ollut, vaikka sen pohjavireenä olikin väärille asioille perustunut kiire ja kireys. Paikaltaan nyrjähtäneessä elämässäni tapahtui kaiken keskellä myös paljon asioita joista voin sanoa olevani onnellinen. Ironista kyllä, vaikka vuosi oli henkisesti hengästyttävin, voin fyysisesti paremmin kuin pitkiin aikoihin.


Palasin syksyllä kasvissyöjäksi muutaman vuoden tauon jälkeen. Kaikki tapahtui vähän vahingossa. Oli hauskaa huomata kuinka luonnollisesti makkarat ja metwurstit katosivat lautasen reunamilta, eikä tuntunut tasan missään. Turha kuitenkaan odotella mitään kasvisruokareseptejä, vihaan kokkaamista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.


Asia jota en vihaa: nukkuminen. Rakastan nukkumista! Tiukka vuosi opetti vaalimaan rutiineja, rakensin kehikon päivieni ja pääni tueksi. Vaikka työtahti helpotti syksyn irtisanoutumisen jälkeen, marssin edelleen sänkyyn joka ilta viimeistään kymmeneltä. Teen sen rakkaudesta itseäni ja kanssaeläjiä kohtaan. Levättyäni olen a. rakastettava, b. vastaanottavainen ja c. luova, väsyneenä d. en mitään edellä mainituista.


Jätin sokerin alkusyksystä, silloin kun aurinko vielä jaksoi paistaa ja minä jaksoin yrittää. Jutun juju on se, että lakko on aloitettava hyvissä ajoin, silloin kun päivät pimenevät vasta iltojensa reunamilta. Kukaan, toistan kukaan ei pysty kieltäytymään sokerista marraskuussa, saatika joulukuisen konvehtitetriksen keskellä. Tämä kaikkialle leviävä pimeys synnyttää sokerinhimon ja pohjattoman väsymyksen saatanallisen kierteen, eikä siitä pääse irti ennen kuin kevään valo leikkaa sen keskeltä kahtia.


Tasasin raskaan työvuoden stressiä lenkkipolulla ja sahasin järveämme ympäri monta kertaa viikossa. Matkaa kertyi kuin huomaamatta 6-24 kilometriä viikkoa kohden. Kuuntelin juostessani vuosituhannen alun rnbtä ja mietin missä ovat tytöt joiden kanssa seisoimme diskon seinustalla violettien valokeilojen seassa ja odotimme kipeästi jotain tai jotakuta, myöntämättä mitä tai ketä. Ja missä mahtaa olla se poika jota odotin, ja jonka silmien värin muistan kuvantarkasti mutta nimeä en.


Eräänä alkutalven aamuna kävelin eteisen peilin ohi alusvaatteisillani ja tunnistin tutun tyypin vuosien takaa, vatsan tutun kaarteen ja reisien muodon. Luulin kadottaneeni nämä ääriviivat kaksvitosen tuolle puolen, aikaan ennen ruuhkaa, myöhäisillan lohturuokaa ja kylpyhuoneen hämärässä syötyjä Kinder-munia. Olen suhtautunut masennuksen mukanaan tuomiin muodonmuutoksiin armollisesti, katsonut joka suuntaan levinnyttä hahmoa ja ajatellut että olkoon. Nämä vuodet olen kantanut vierasta kerrosta kuin huonosti istuvaa matkamuistoa ja oppinut rakastamaan sitäkin. Nyt kun surun vuodet ovat sulaneet yks kaks päältä pois, voin todeta että kaikesta on jo kauan aikaa. Ainakin tarpeeksi.






Laura




8 kommenttia :

  1. Rakastan sitä, miten asettelet sanasi. Tekstejäsi on ilo lukea; makustella sanavalintoja ja löytää jutun juju.

    VastaaPoista
  2. Mä meinasin viime kommentissani kysyäkin, että oletko sä vieläkin karkkilakossa. Ja jos olet, niin vinkkejä otetaan vastaan. Miten ihmeessä se tehdään? Nimim. enemmän tai vähemmän sokerikännissä 24/7.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lakkoilin täysin kaksi kuukautta, minkä jälkeen olen syönyt silloin tällöin. Täysdetox oli kyllä ihan pakollinen koukusta pääsemikseksi - nyt sokeria ei kaipaa kuin silloin tällöin (eli noin 28 päivän välein, hehee). Kerään vinkit ja palaan asiaan. Pus!

      Poista
  3. Haluaisin ehdottomasti kuulla lisää kindermunista kylpyhuoneessa!
    .ikkiam

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli epätoivon värittämä hetki eräänä pääsiäisenä.

      Poista
  4. Kylpyhuoneen hämärässä syödyt kinder-munat. Oot kyl aikas ihana. Lempeää, pehmeää, sulavaa ja sopivaa uutta vuotta sulle muru.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perustuu tamperelaisiin tositapahtumiin.

      Sä kans, yks parhaistani. Kutkuttavaa vuotta muru!

      Poista