30.12.2017

Vuoden paras vahinko: elämäntaparemontti

30.12.2017



Ei vuosi 2017 kaikin puolin huono ollut, vaikka sen pohjavireenä olikin väärille asioille perustunut kiire ja kireys. Paikaltaan nyrjähtäneessä elämässäni tapahtui kaiken keskellä myös paljon asioita joista voin sanoa olevani onnellinen. Ironista kyllä, vaikka vuosi oli henkisesti hengästyttävin, voin fyysisesti paremmin kuin pitkiin aikoihin.


Palasin syksyllä kasvissyöjäksi muutaman vuoden tauon jälkeen. Kaikki tapahtui vähän vahingossa. Oli hauskaa huomata kuinka luonnollisesti makkarat ja metwurstit katosivat lautasen reunamilta, eikä tuntunut tasan missään. Turha kuitenkaan odotella mitään kasvisruokareseptejä, vihaan kokkaamista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.


Asia jota en vihaa: nukkuminen. Rakastan nukkumista! Tiukka vuosi opetti vaalimaan rutiineja, rakensin kehikon päivieni ja pääni tueksi. Vaikka työtahti helpotti syksyn irtisanoutumisen jälkeen, marssin edelleen sänkyyn joka ilta viimeistään kymmeneltä. Teen sen rakkaudesta itseäni ja kanssaeläjiä kohtaan. Levättyäni olen a. rakastettava, b. vastaanottavainen ja c. luova, väsyneenä d. en mitään edellä mainituista.


Jätin sokerin alkusyksystä, silloin kun aurinko vielä jaksoi paistaa ja minä jaksoin yrittää. Jutun juju on se, että lakko on aloitettava hyvissä ajoin, silloin kun päivät pimenevät vasta iltojensa reunamilta. Kukaan, toistan kukaan ei pysty kieltäytymään sokerista marraskuussa, saatika joulukuisen konvehtitetriksen keskellä. Tämä kaikkialle leviävä pimeys synnyttää sokerinhimon ja pohjattoman väsymyksen saatanallisen kierteen, eikä siitä pääse irti ennen kuin kevään valo leikkaa sen keskeltä kahtia.


Tasasin raskaan työvuoden stressiä lenkkipolulla ja sahasin järveämme ympäri monta kertaa viikossa. Matkaa kertyi kuin huomaamatta 6-24 kilometriä viikkoa kohden. Kuuntelin juostessani vuosituhannen alun rnbtä ja mietin missä ovat tytöt joiden kanssa seisoimme diskon seinustalla violettien valokeilojen seassa ja odotimme kipeästi jotain tai jotakuta, myöntämättä mitä tai ketä. Ja missä mahtaa olla se poika jota odotin, ja jonka silmien värin muistan kuvantarkasti mutta nimeä en.


Eräänä alkutalven aamuna kävelin eteisen peilin ohi alusvaatteisillani ja tunnistin tutun tyypin vuosien takaa, vatsan tutun kaarteen ja reisien muodon. Luulin kadottaneeni nämä ääriviivat kaksvitosen tuolle puolen, aikaan ennen ruuhkaa, myöhäisillan lohturuokaa ja kylpyhuoneen hämärässä syötyjä Kinder-munia. Olen suhtautunut masennuksen mukanaan tuomiin muodonmuutoksiin armollisesti, katsonut joka suuntaan levinnyttä hahmoa ja ajatellut että olkoon. Nämä vuodet olen kantanut vierasta kerrosta kuin huonosti istuvaa matkamuistoa ja oppinut rakastamaan sitäkin. Nyt kun surun vuodet ovat sulaneet yks kaks päältä pois, voin todeta että kaikesta on jo kauan aikaa. Ainakin tarpeeksi.






Laura




26.12.2017

Älä tee näin -vuosi

26.12.2017



Aina istuessani alas kootakseni menneen vuoden muutamaksi suorareunaiseksi, kaikensanovaksi kappaleeksi, koen typerää riittämättömyyttä. Osittain siksi etten tiedä mistä aloittaa, enkä mihin päättää. Vuosi on pelkkä pätkä pitkää janaa, jonka alkua emme muista ja loppua emme tiedä. Tammikuusta joulukuuhun tapahtuu asioita joiden juuret saattavat yltää viidentoista helmikuun taakse. Ratkaiseva hetki on kauan sitten liikkelle lähteneiden tapahtumaketjujen, pitkään hautuneiden ajatusten ja sattumanvaraisten tekijöiden leikkauspiste. Ihmisen tehtävä on mystifioida se.

En usko hyviin ja huonoihin vuosiin, sikäli kun vuosiin ylipäätään. Aika on ihmisen keksimää ja päiviksi pilkkomaa, vuodet ovat pituudeltaan mitä ovat koska joku on joskus päättänyt niin. Yksi tunti voi muuttaa enemmän kuin kuusi ihmisen keksimää vuotta.

Tänäkin vuonna totean asiat, ajan ja itseni keskeneräisiksi.

Lukiessani Helmin summausta menneestä vuodesta, tämä pinttyi minuun: ''Mikä ei tietenkään tarkoita täydellistä vuotta tai mitään sellaista mutta kaikesta huolimatta oman näköistä.''

Tämä vuosi ei näyttänyt minulta. Se oli kyllä monella mittarilla menestyksekäs; kaksi uutta työpaikkaa, kaunis koti ja kandidaatintutkinto. Laadukkaat lakanat, sopivan paksu lompakko ja kiireessä juodut kahvit. Katkonaiset yöt ja niihin kadonneet muistikuvat, unohtuneet lupaukset ja lukematta jääneet kirjat.

Tämä vuosi oli pitkittynyt kohtaus elokuvasta jota katsoessa huomaa vilkuilevansa kelloaan lopun toivossa. Tein asioita jotka näyttivät hyviltä, mutta eivät tuntuneet miltään tai jos joltain niin vääriltä. Kuin olisin koko vuoden elänyt itsestäni sivussa, ottanut vastaan väärään osoitteeseen saapuneita mahdollisuuksia ilmekään värähtämättä. Avannut oven, kohauttanut olkiani, laittanut nimen alle ja yrittänyt elää jonkun toisen unelmia omikseni.

Sanomattakin lienee selvää ettei ihminen sellaista elämää halua. Jollekin toiselle tarkoitettua. Tämä vuosi oli oppikirjaesimerkki elämästä jota en halua.


Laihtukoon lompakko, tulkoon rauha.






Laura




22.12.2017

Kannusta shampanjaa

22.12.2017




Blogihistoriani pisimmälle tauolle on monta hyvää syytä, muutama maailmaani mullistanutkin. Vielä vuoden ensimmäisinä päivinä kuvittelin asioiden rullaavan tänäkin vuonna omaan tavanomaiseen tapaansa, sokeana sille mitä tämä hullu vuosi toisi mukanaan. Ehkä ihan hyvä niin. Sillä jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin ehkä juossut makuuhuoneeseen ja lyönyt oven kiinni.

Tähän vuoteen on mahtunut paljon alkuja, laskutavasta riippuen yhdestä neljään. Aloitetaan siis alusta, yhdestä niistä. Tämän alun juuret ylettävät monen vuoden taakse.

Kun alkuvuodesta astelin jälleen yhteen uuteen kandiseminaariin (laskujeni mukaan neljänteen sellaiseen), ilmassa ei ollut urheilujuhlan tuntua. Hengitysilma häpeästä sakeana esittelin itseni kahdeksannen - anteeksi yhdeksännen - vuoden opiskelijaksi, heitin ilmaan lainausmerkkejä aina viitatessani omaan ''opiskeluuni''  joka ei, yllätys yllätys, ole ollut kovin aktiivista lähivuosina. Jos koskaan.

Osa ympärillä istuvista nyökytteli ymmärtävästi. Meitä oli muitakin. Ihmisiä joiden matkalle oli mahtunut kaikkea.

Aloitin yliopiston suruni syvimmässä suvannossa, toiveena kääntää sivua ja katsetta, jatkaa jonnekin suuntaan, ihan sama minne. Oli myönnettävä se kipeä tosiasia että kaikki jatkuisi halustani riippumatta, olin paikalla tai en. Tiistait kerrostuivat toistensa päälle, kietoivat muistojen ympärille tyhjää arkea ja ilman elettyä elämää. Joku käski hengittää. Joku sulkea silmät. Joku kehotti pysymään kiinni rutiineissa, rakentaa niille ja niistä. Minä mietin että rutiinit ovat vain surullisen ihmisen hämäyskeino. Ei toisto toisi ketään takaisin. Suru ei sovi kenellekään, vähiten kärsimättömille. Sitä ei voi pilkkoa pienempiin osiin, vaan sen on annettava sulaa hitaasti osaksi vanhaa maisemaa, saaden lopputuloksen näyttämään siltä kuin se olisi aina ollut niin. Kuin ihminen olisi aina ollutkin pelkkä muisto.

Päätin tehdä jotain, kun en voinut olla tekemättä mitäänkään. Oli kevät ja minä olin kaksikymmentä.

Niinpä keskitin kaiken jäljellä olleen energiani pääsykokeisiin. Ensimmäinen syvä masennuskausi iski viikko kokeiden jälkeen. Nukuin läpi juhannuksen ja heräiltyäni yritin miettiä edes yhtä syytä nousta. Opiskelupaikka irtosi niin että helähti, ilo läikähti mutta laimeni loppukesään mennessä.

Seuraavana syksynä saavuin valkoisten tiilten keskelle, korkeiden ikkunoiden ja ajatuskulkujen äärelle ja katselin määrätietoisten askelten virtaa. En kokenut paikkaa ollenkaan omakseni, soljuin muiden mukana koska en jaksanut tehdä omia päätöksiä. En kertonut kenellekään siitä kuinka irralliselta kaikki tuntui. Näille ihmisille olin uusi, he eivät olleet tavanneet minua silloin kun vielä halusin elämältä jotakin. He oppivat tuntemaan minut myöhästelevänä tyttönä joka oli aina valmis karkaamaan kesken luennon, luopumaan tenteistä ja katoamaan keskusteluihin kirjojen sijaan.

Pärjäsin keskinkertaisesti, yllättävän hyvinkin. Olin jatkuvasti väsynyt, tein vain sen mikä täytyi tehdä. Kelluin kurssista toiseen, tentistä seuraavaan. Kokeilin sosiaalipsykologiaa, nuorisotutkimusta ja satunnaisia irtosuhteita. Katselin kahvilan pöytään levitettyjä suunnitelmia, kopioin omat suuntaviivani muiden tulevaisuuksista ja yritin haluta edes jotain. Yritin vedellä viivoja teorian ja käytännön välillä, raivostuin kun en löytänyt mistään mitään järkeä. Riitaannuin pahasti professorin kanssa kyseenalaistaessani koko akateemisen maailman näennäisen tarpeellisuuden. En tiedä mitä odotin, mutten ainakaan sitä mitä akatemia näytti minulle tarjoilevan. Emme me ajatelleet uusia, emme me ajatelleet lainkaan. Me kyllästimme vanhoja ajatuksia sivistyssanoilla ja laitoimme nimemme perään.

Oireilin mutten osannut hakea apua. Olin hermoheikko. Syytin huonosta keskittymiskyvystäni milloin huonosti nukuttuja öitä, milloin huonosti hoidettuja ihmissuhteita, mietin miksi helvetissä aloin yhtäkkiä panikoimaan tenttitilanteessa - tyttö joka ei ennen tuntenutkaan käsitettä jännitys tai stressi. Paineensietokykyni hioutui pyöreään nollaan. Väsyin nopeasti; vartin lukeminen vaati vartin tauon. Raivostuttavaa nikottelua. Vuodet olivat yrittämisen ja luovuttamisen katkoviivaa vailla varsinaisia takeita tulevaisuudesta. Olin epäkypsä mutta ennen kaikkea aivan liian surullinen.

Tuli kandiseminaari, tuli toinen. Keskeytin ensimmäisen, keskeytin toisen. Ohjaajat ottivat huoneisiinsa, kirjoittivat kirjoihin omistuskirjoituksia, yrittivät vakuutella uskovansa minuun. Mutta kaikki se valui pois, minä valuin vuosien läpi enkä saanut asioista enää otetta.


Masennusdiagnoosi oli lopulta helpotus. Ensimmäiset kuukaudet madalsin ääntäni kertoessani diagnoosistani; en siksi että se olisi hävettänyt, vaan siksi että en yksinkertaisesti voinut uskoa että se todella koskettaisi minua. Olinhan elänyt saman puristavan välinpitämättömyyden kanssa suht sinuina viimeiset viisi vuotta. Nyt yhtäkkiä joku antoi olemiselleni nimen. Sain viimein oikeutuksen ottaa aikalisän, laskea kädet alas. Olin kulkenut raahaten mukanani kipeää mennyttä ja sekavaa nykyhetkeä. Tuleva oli minulle olematon, se ei painanut mitään.


Yliopisto oli minulle pitkään väärä paikka väärään aikaan. Väärinkäsitysten solmukohta, paikka jossa mikään ei tuntunut tarpeeksi tarpeelliselta. Tänä vuonna olen tajunnut, ettei asia ollutkaan ehkä niin mustavalkoinen. Yliopisto oli minulle oikea paikka, mutta totaalisen väärään aikaan. Jos saisin nyt päättää, olisin aloittanut yliopiston aikaisintaan 25-vuotiaana. Hoitanut itseni ensiksi kuntoon, miettinyt sitten mitä haluan.

Miksi kerron kaiken tämän nyt? Koska vuosi 2017 on ollut hullu ja käänteentekevä monella tapaa. Elokuussa suljin terapeutin oven viimeistä kertaa, ja kävelin kolme vuotta kevyempänä loppukesän valoon. Palasin yliopistolle, etsin uuden lempipaikkani muuttuneesta kirjastosta ja opettelin uusille tavoille. Katselin minua kymmenen vuotta nuorempia ja tuhat kertaa määrätietoisempia tyyppejä ja ajattelin että ehkä minäkin näytin joskus tuolta. Jonotin ruokalassa kasvispyöryköitä ja euron kahvia, riisuin riittämättömyyden aivoistani ja kirjoitin työn valmiiksi lopulta muutamassa viikossa.


Joku voisi sanoa että odotapa vaan kun pääset graduun asti. Mutta tässä on kyse paljon muusta kuin sivumääristä, lähdeviittauksista tai teorian pohjattomassa valtameressä kahlaamisesta. Lopulta kyse ei ole kandidaatintyöstä, vaan käännekohdasta jossa minun oli myönnettävä etten pärjää. Taitteen olisi voinut korvata mikä tahansa muukin asia. Kohdallani kaikki tiivistyi tähän nimenomaiseen työhön, siihen neljän vuoden takaiseen yöhön jona maailmastani sammuivat viimeisetkin valot. Työstä muodostui näiden vuosien varrella henkinen kynnys, saamattomuuteni kirkas kiteymä ja projekti johon en aidosti uskonut koskaan pystyväni.


Ja nyt se on valmis.




Laura