13.11.2017

Puolikkaita ihmisiä ei ole olemassakaan

13.11.2017



Prisma, lauantai-ilta 11.11.2017.

Tavaratalon käytävillä harhailee kymmeniä ihmisiä jotka hapuilevat katseellaan mitä tahansa sopivaa paketoitavaa seuraavalle päivälle. Seilaan kirjakäytävää edestakaisin, ajatus harhailee. Jokavuotiseen tapaansa internet on puskenut eteeni vuorotellen isänpäivälahjaideoita (toteutuskelvottomia) ja artikkeleita isän määritelmistä (väsyttäviä).

Nämä papereihin käärityt sunnuntait huuhtovat eteen aina samat itsensä ympärille kietoutuvat vuoropuhelut. Marras- ja toukokuiden toisia sunnuntaita värittää pakottava tarve käsitteellistää sitä kuka nyt on kenellekin mitäkin; kokonainen, vara, bonus, lisä vai puolikas. Vetää rajoja ja reviirejä, alleviivata omaa paikkaa ja roolia. Tämä aikuisten käsiteviidakkoon verhottu epävarmuus ja retorinen kisa siitä kuka on tärkein.

Olen kasvanut perheessä joka jakautui viikonloppuisin eri osoitteisiin ja jonka postiluukusta tippui kirjeitä neljällä eri sukunimellä. Meitä on kolme lasta, jokainen isiensä ainoita. Juhlissamme lapset istuivat toistensa isien sylissä, joku oli jollekin isä ja jollekin Teuvo eikä sillä ollut kokonaisuuden tai onnellisuuden kannalta yhtään mitään merkitystä.

Kolmannella luokalla kuulin ensimmäistä kertaa sanan velipuoli. Ettäkö minun veljeni eivät ole minulle kokonaisia, vaan korkeintaan geneettisesti puolikkaita? Väite oli pöyristyttävä. Kävelin vihaisena kotiin, painelin pulleat kyyneleet takinhihaan ja toistin epäuskoisena äidille kuulemani. Äiti heilautti kättään ilmassa, selitti asian auki ja totesi sitten turhaksi. Kokonaisia olette kaikki, yksin ja yhdessä, toisillenne ja meille.

Yritin olla välittämättä, mutten voinut olla ajattelematta kuinka puolikkaan paino salakavalasti laskeutui ylleni, tehden minusta vähän jonkun toisen. Letitin tukkaani eteisen peilin edessä ja pyörittelin suussani sanaa siskopuoli. Sana koversi minusta jotain pois. Elettyäni kymmenen vuotta siskona, jouduinkin yhtäkkiä kyseenalaistamaan koko paletin ja perheemme elementit vain koska jollakulla oli niin kova tarve alleviivata geenirihmastojen mukanaantuomaa täyteyttä.

Tämä jokavuotinen käsitekeskustelu näännyttää minut. Kommenttikentät joissa äänekkäimpinä ovat käsitteenkipeät aikuiset. Harvemmin lapset.

Löydän sopivan kirjan ja tiputan sen ostoskorin pohjalle, jatkan matkaani marketin keskikäytävää pitkin. Hautakynttilöiden kohdalla tajuan, että tämä on ensimmäinen isänpäivä ilman yhtäkään isoisää. Mietin tammikuussa kuollutta pappaani, peruskalliotani, jonka kanssa jaoin lapsuuteni, nuoruuteni, turhat pelot ja tarkoin varjellut salaisuudet, arvomaailman ja jälkiruokaleivokset. Jaoimme kaiken paitsi geenit. Enkä koskaan olisi voinut kuvitellakaan olevani papalle mitään muuta kuin kokonainen.






Laura






8 kommenttia :

  1. Tämä on ihana teksti. Olen itse monimutkaisesta perheestä ja minun lapseni on tullut omaksi adoption kautta. Hänellä ovat vielä edessä nämä geeniuskovaisten kyseenalaistukset, aivan varmasti monella tapaa vaikeampina kuin itse koskaan kohtasin. Silti, monet ymmärtävät. Sitä on lohdullista äitinä ajatella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Toivon sydämeni pohjasta ettei lapsesi tarvitsisi miettiä näitä.

      Poista
  2. Komppaan, tunnistan.

    1980-luvulla oli kai vielä jokseenkin epätavallista olla avioerolapsi. Jouduin usein selittelemään perhesuhteitani opettajille ja kavereille: yritin kertoa, että minulla oli tavallaan kaksi isää ja kaksi äitiä, yksi kokonainen sisko ja kaksi velipuolta, jotka olivat kuitenkin ihan kokonaisia. Minulla on kaksi kotia joista yhdessä asun enemmän kuin toisessa. Mutta aina kysyttiin, kuka on se sun oikea äiti, kuka oikea isä, ja ahaa, niin siis sulla on yksi oikea sisko. (Ihan kuin veljet olisivat jotain sivuosanesittäjiä.) Inhosin sitä. Jossain vaiheessa aloin sanoa ääneen, että minulle tämä on jokapäiväistä, normaalia. Älkää surkutelko vanhempieni eroa, koska minulla on nyt tällainen perhe, vähän vain erilainen. Kaikki me ollaan kokonaisia.

    Valitettavasti itseäni aikuisemmille on tullut vuosien varrella tärkeäksi vetää rajaviivoja uusiksi. Perhettämme repii rikki vanhempieni kuoleman pelko ja testamentin teko. Perintöasioihin liittyvä lainsäädäntö ja sen sumpliminen ja tutkaileminen on saanut perheeni jakautumaan niihin, jotka jättävät jotakin joillekin perinnöksi ja niihin, jotka eivät jätä, niihin, jotka perivät jotakin ja niihin jotka eivät. Mitä enemmän asiasta puhutaan ääneen (kuka on _oikeasti_ kenenkin lapsi ja miten näitä asioita kompensoidaan tai ollaan kompensoimatta perintökysymyksissä), sitä syvemmiksi railot aukeavat. En olisi koskaan hirveimmissä painajaisissanikaan kuvitellut, että isäpuoleni, jonka olen tuntenut kaksivuotiaasta, sanoo minulle että olen eri asemassa kuin veljeni. Rahasta en välitä, mutta siitä kyllä, että ehdoin tahdoin oma perheeni tekee pesäeroa itseensä, rikkoo itseään sisältä päin. Eikä kukaan ole edes vielä kuollut! Mitä enemmän asioita selvitellään, mitä enemmän kuolemaan valmistaudutaan, sitä rikkinäisemmäksi perhe muuttuu.

    Olen aina miettinyt, että millaisiahan ne perheet ovat, jotka riitelevät Arabian kahvikupeista jonkun kuoltua, ja toivon, toivon niin hartaasti, ettei minun sekalaisesta perheestäni tule sellainen. Siihen ollaan kovaa vauhtia menossa. Ja jos tästä jotain olen oppinut, niin sen, että jos joskus rikastun, niin jätän kaiken kodittomille kissoille.

    Anteeksi kilometrikommentti. Vaikka tiedän kyllä, ettei sua haittaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tämä! Että ei sitä ole tarvis surkutella lasten puolesta, varsinkaan silloin jos perheet ovat hoitaneet asiat keskenään hyvin. Voivottelu eristää henkiseen marginaaliin ja saa kyseenalaistamaan omaa paikkaa, omasta normaalista tulee muiden puheissa epänormaalia. Se on hämmentävää ja raivostuttavaa.

      Meilläpä perinnönjako meni niin, että perinnön jättäjä oli nimenomaan halunnut että kaikki jaetaan tasaisesti lasten kesken, oli lapsi biologinen tai ei, mutta vakuutusyhtiö kyseenalaisti tämän. Hohhoijakkaa.

      Ja kuule, on niistä Arabian kahviastiastoista lähipiirissä kiistelty jo ennen perinnönjakoakin. Huoh. Todella väsyttävää seurattavaa, ja tunnistan sen sisältä särkevän tunteen josta puhut. Ensin sitä haalitaan materiaa, ja loppuelämä siitä pidetään kiinni. Hullua.

      Kiitos kun kerroit tämän. Kaikessa hankaluudessaan tunnistin kaiken tuon; tunnelmat, ääneenpainot ja kipupisteet.

      Poista
  3. "Kävelin vihaisena kotiin, painelin pulleat kyyneleet takinhihaan ja toistin epäuskoisena äidille kuulemani. Äiti heilautti kättään ilmassa, selitti asian auki ja totesi sitten turhaksi. Kokonaisia olette kaikki, yksin ja yhdessä, toisillenne ja meille."

    Sinä ihanuus, ja mikä valloittava tyyppi oot varmasti ollut jo pienenä, samoin sun äitis.

    VastaaPoista
  4. En kestä miten kauniisti lopetit tämän postauksen <3

    http://anna-mariak.com/

    VastaaPoista