2.11.2017

Jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin

2.11.2017




Kaikenlaisia tunteita.

Tyhjensin eilen koneeni turhista teksteistä ja kuvista. Löysin kuvia ihmisistä joita en enää tunne, paikoista joihin lupasin palata, mutta tiesin jo niin luvatessani etten palaisi. On lähes mahdotonta lähtiessään sanoa että kiitos, tämä tässä riittää. On helpompaa heittää ilmaan kevyt lupaus jostain. Lähteä jättämättä, toivoa että toinenkin unohtaisi.

Löysin kuusi tiedostollista rakkauskirjeitä jotka luulin hukanneeni. Lainapaperit, vihkitodistukset ja muu käsinlaadittu todistusaineisto kadotkoon - vastarakastuneen ihmisen sanoja ei kukaan kuiskaten kopioi. Lopulta hyvin vähän on merkitystä sillä miten tarinassa käy, kuinka kaikki loppuu vai loppuuko - alussa lausutuista sanoista paistaa läpi alkukantainen usko ja vilpittömyys, jota on vaikeaa tavoittaa vuosien takaa. Mutta muistan sen nyt, muistan kaikki ne kerrat.





Laura






4 kommenttia :

  1. Ymmärrän niin hyvin. Muuton jälkeen haettiin lankoni luota varastosta laatikoita, joiden joukossa oli kaikki päiväkirjani suunnilleen 11-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Niistä löytyi ylös kirjattuna mm. ensirakkauteni lähettämiä tekstiviestejä ja se eroa seurannut useamman kuukauden tauko teksteissä, kun sattui niin kovasti, etten pystynyt edes kirjoittamaan. Koin sen kaiken uudelleen.

    VastaaPoista
  2. Oh! Välillä kadehdin ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet päiväkirjoja. Niin paljon muuten unohdukseen painuneita hetkiä.

    VastaaPoista
  3. Joskus niistä muistoista vain haluaa pitää kiinni - eikä oikein itsekään syytä sille ymmärrä. Itse heitin vasta viime vuonna pois entisen kihlattuni kirjeet ja kuvat. Ajalta n. 35 vuotta sitten. Miksiköhän niitäkin säilöin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä säilöminen pitää meitä kiinni historiassamme, jotenkin kiinnittää meidät. Kirjeiden poisheittäminen on niin VAIKEAA.

      Poista