8.11.2017

3 x pehmeämpi paluu yliopistolle

8.11.2017




Ensimmäinen lounas paluun jälkeen. Ruokalan tiskin takana on lempparitätini, jonka kanssa vaihdamme aina kuulumisia ja joka pari vuotta sitten minut kesäloman jälkeen nähdessään vilpittömästi huudahti vieläkö sää oot täällä! Nyt liu'utan tarjottimeni kohdalleen, katsomme kumpikin toisiamme merkitsevästi ja repeämme nauruun. ''Älä sano mitään!'' ''En en! Mää en sano enää yhtään mitään.''


- - -


Palatessani yliopiston liikuntakeskukselle kesän jälkeen, respasta huikataan heti: ''Tähkävuori! Älä yhtään yritä, mää tiedän että sää et ole maksanut lukukausimaksua!'' Kello on viittä vaille, tanssitunti alkaa ihan pian. Olen odottanut sitä viikkotolkulla! (Toki olisin siinä kuumeisesti odotellessani voinut viedä ajatuksen niin pitkälle että olisin hoitanut tarvittavan byrokratian ja kuittirumban etukäteen...)

En tietenkään ole muistanut maksua. Taaskaan. Keksin kuudessa sekunnissa samat selitykset kuin joka vuosi; että en voi mitenkään muistaa kaikkea kun aivoni ovat akateemisuudesta jähmeät, ja että lupaan lupaan lupaan maksaa heti kun pääsen kotiin.

''Mee ny sitten tunnilles. Tämän (...) kerran. Mutta lupaat sitten että maksat kun pääset kotiin!''

(Menin. Tanssin. Maksoin. Tässä järjestyksessä jo vuodesta 2009.)


- - -


Yliopistorakennuksen säilytyslokerot on uusittu koodillisiksi. Fiksu veto, ei enää avaimen hilloajia. (Ei sillä että olisin koskaan heihin lukeutunut...tietenkään.) Etsin kirjakasani kanssa tyhjää lokeroa, rynkytän ovia ja tuskastun. Lopulta touhuani tovin katsellut vahtimestari tulee auttamaan, etsii kanssani lokeron ja avustaa lukon kanssa.

Palaan paikalle parin tunnin päästä. Näppäilen avauskoodin ohjeiden mukaisesti. Mitään ei tapahdu. Näppäilen uudestaan. Ei mitään. Aloitan hellävaraisen rynkyttämisen. Olen sataprosenttisen varma koodistani, mutta lukko vilauttaa punaista valoa kerta toisensa jälkeen. Lopulta kokeilen syntymäpäivääni, sotuni loppuosaa ja pankkikorttini tunnuslukua, kunnes lukko lopettaa reagoimasta enää mitenkään.

Päätän kääntyä jälleen vahtimestarin puoleen, kävelen kopille valittamaan toistamiseen elämän monimutkaisuutta. Vaksi nousee tuolistaan ja tokaisee: ''Niin sanoinhan mää jo sulle että meille on nyt tullut nää palvelumaksut? Että se on sitten kympin per avaus.'' Nielaisen ja huudan että TÄH?! Eihän meitä akateemikkoja voida rangaista siitä että puurramme pitkää päivää aivonesteet kiehuen ja ehkä  j o s k u s  saatamme unohtaa jotain näinkin tyhjänpäiväistä! On se kyllä kumma juttu että kun katseensa hetkeksikin kääntää ja pitää pienen tauon yliopistoelämästä niin jo ehtii kapitalismi pesiytyä akatemian pienimpiinkin sopukoihin! Istumaan jäänyt työpari repeää nauramaan, vahtimestarin kasvoille leviää pidätelty hymy. ''No ei kainy oikeesti! Sää uskoit! Enkö ookkin aika hyvä? Ihan pokkana pysyin, ja sää uskoit! Alan tehdä bisnestä tällä.'' 

Aprillipäivä marraskuussa.




Laura




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti