27.10.2017

Vaihdoin unelmapestin parempiin yöuniin

27.10.2017



Istun sohvalla suursiivouksen tehneenä. Olen kertonut tämän ennenkin: elämän murroskohdissa siivoan kuin hullu. Tapa kulkee suvussa; mentyään maistraatissa aamupäivästä naimisiin, isoäitini tuli kotiin, vaihtoi mekon farkkuihin ja kuurasi kodin lattiat. Alan ymmärtää sukuni naisia vuosi vuodelta paremmin. Uskokaa pois kun sanon, on ollut aikoja jolloin olen ajatellut ettei meillä ole muuta yhteistä kuin sukunimi.

Irtisanouduin kaksi viikkoa sitten. Eilen oli viimeinen työpäiväni. Ensilumen laskeutuessa nakutin kasaaan viimeiset projektit, halailin tärkeiksi käyneitä kollegoita ja kävin keskusteluita joita en olisi tavallisena torstaina ehtinyt käydä. Viimeisenä päivänään sitä ehtii, kehtaa ja tahtoo. Kahdentoista tunnin jälkeen laskin avaimen pöydälle ja harpoin lumen halki kotiin.

Ratkaisuun sekoittui kauhua, helpotusta ja haikeutta, mutta suurin kaikista oli uteliaisuus. Valvoin öitä lakanoissa pyörien, miettien kuka kiittämätön hullu luopuu unelmien vakipestistä ja vaihtaa täyden kalenterin lähes tyhjään. Mutta juuri siinä se onkin. Kaipaan tyhjyyttä. Tarvitsen sitä. Enemmän kuin rahaa, leikkokukkia tai kaupunkilomia, kaipaan kevyttä askelta ja tekemättömistä töistä tyhjää päätä. Että voin halutessani piipahtaa kotimatkalla kahvilaan tai kirjastoon ja unohtua sinne. Nimittäin kun johonkin asiaan uppoaa liiaksi - olikin se asia/työ/ihmissuhde sitten kuinka ihana tahansa - sattumalle ei jää tilaa. Ja juuri sattumalle minun elämäni onnellisimmat käänteet ovat aina perustuneet. Parhaana pitämäni asiat, työpaikat ja ihmiset ovat huuhtoutuneet eteeni sattuman kaupalla kulman takaa - eivät koskaan määrätietoisen laskelmoinnin tai opportunistisen optimoinnin tuloksena.

Määränpäästä toiseen sokeasti sahatessa ei ole aikaa unohtua minnekään.

Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa. Ei edes vuotis-sellaista. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole harmainta aavistusta mitä elämälläni seuraavaksi teen, tai mistä päiväni ensi vuonna koostuvat. Ja se on mahtavaa. Nojailla tyhjyyteen muina naisina.




Laura




18 kommenttia :

  1. Aina on oltava aikaa unohtua jonnekin, tilaa asioiden pudota ja löytyä. Olen susta ylpeä.

    VastaaPoista
  2. "Parhaana pitämäni asiat, työpaikat ja ihmiset ovat huuhtoutuneet eteeni sattuman kaupalla kulman takaa - eivät koskaan määrätietoisen laskelmoinnin tai opportunistisen optimoinnin tuloksena."

    Tähän minun pitää uskaltaa luottaa juuri nyt.

    Onnittelut rohkeasta ratkaisusta! Uskon että se on hyvä.

    VastaaPoista
  3. Tämä postaus ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Juuri tällä viikolla vietin yhden yön miettien, haluanko tosiaan kuluttaa kaikki päiväni töissä, stressata sitä ahdistukseen asti ja olla iltaisin niin väsynyt, ettei millekään kivalle tunnu olevan energiaa. Työn vaatima kaikki aika on pois sen tekemisestä, joka todella vie mukanaan (ja rentouttaa) ja oikeasti tärkeiden ihmisten tapaamisesta. Olen vasta toinen jalka työelämässä, mutta tulevaisuus pohdituttaa jo paljon.

    Toisaalta rahaa on jostain saatava, nykyinen uravalintani tuntuu omalta ja työkin joustaa moneen elämän vaatimalla tavalla. Enkä ehkä osaisi olla jatkuvasti kotona, muiden ihmisten tarpeiden kuuntelu töissä on toisaalta usein palkitsevaa ja irrottaa ajatukset omista murheista.

    Edellisen kommentoijan sanoin: onnittelut rohkeasti ratkaisusta! Jos työuupumusta käsittelevästä graduprosessista on mitään oppinut, niin sen, että työ on vain työtä, kuuntele itseäsi. Hieno juttu, kun uskalsit!

    Onneksi myös nykyinen työelämä arvostaa alanvaihtajia ja harva muutenkaan enää istuu saman työpöydän ääressä koko 40-vuotista työuraansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Mietin ihan samoja juttuja itsekin; näin alta kolmikymppisenä sitä on tosiaan vasta toinen jalka työelämässä, ja perääntyminen mietityttää kahta kovemmin. Työllistynkö enää? Miltä tämä nyt näyttää CV:ssä? Jos tämä olikin se työ mikä olisi johtanut uralla pitkälle, ja nyt heitän kaiken pois.

      Minäkin kävin kaikki nuo ajatukset läpi. Mutta sitten tajusin tarkastella asiaa toisesta kulmasta: jos jalkani on vasta puoliksi urapolulla, minulla on NYT kaikki työvälineet ja valta päättää millaiseksi työelämäni muodostuu. Nyt kun vuosia ei ole takana kymmeniä, on helpompaa ottaa etäisyyttä ja miettiä. Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä helpommin tekemiseen ja kiireen tuntuun juurtuu. Tsemppiä siis pohdintoihin, tiedän mitä käyt läpi!

      Olen siitä onnekkaassa asemassa että minulla on hieman muita töitä joilla maksaa vuokra. Ei suoranaisesti oman alan hommia, mutta tärkeitä töitä toimeentulon kannalta.

      Poista
  4. Rohkea ratkaisu, onnittelut! Tyhjyyteen astuminen voi olla tosi hyvä juttu, kun se on oma valinta ja perustuu oman itsen ja tarpeiden kuuntelemiselle. Uskon, että elämä pudottaa eteen upeita tilaisuuksia, kun pitää mielen ja aistit avoinna niille.

    Mulla itselläni on vähän toisenlainen tilanne, olen enemmän tai vähemmän tyhjän päällä pakotettuna ja omasta tahdostani riippumatta (pitkäaikainen sairastaminen on ajanut mut tähän tilanteeseen), mutta toisaalta tässäkin tilanteessa on puolensa - kun ei ole hirveästi mitään menetettävää, niin heittäytyä voi helpommin vaikka vähän hullulta vaikuttaviin juttuihinkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, just niin! Kun tekee tilaa, niin asioita usein tapahtuu. Mitä ne sitten ovat, sen näyttää aika.

      Tsemppiä haastavaan vaiheeseen! Toivottavasti tilanne helpottaa, ja uudet, hienot asiat löytävät luo.

      Poista
  5. Ihana Laura, just näin

    VastaaPoista
  6. Rohkeaa ja ihailtavaa, Laura. Oi kunpa itsekin pystyisin järjestämään elämääni tilaa ja aikaa. Siitä on kaikkein suurin pula.

    Silti tämä ammatti ja tämän työn tekeminen taitavat määrittää mun identiteettiäni ja henkistä hyvinvointiani niin paljon, etten kykenisi heittäytymään. (En toki tästä perheenelättäjän roolista ihan realistisesti pystyisikään.)

    Kunpa voisi saada kaiken! Tehdä työtä, jota rakastaa - ja silti myös riittävästi aikaa kuljeskella, pohdiskella, kirjoittaa. Puhua ja olla hiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän ikuinen paradoksi: kuinka saada kaikki. En tiedä onko kukaan onnistunut siinä. Mikäli on, vinkkejä otetaan vastaan!

      Ei vaan, todellisuudessa uskon että elämässä on juurikin kyse siitä ettei kaikkea voi saada. Se on se pointti, se saa meidät priorisoimaan (ja huonoina päivinä syyttelemään muita ja universumia) JA se on yksi tärkeimmistä oppitunneista täällä ollessamme. Vuorokaudessa ei ole kuin tietty määrä tunteja, kaikki tasaisesti jaettuna, joten tetris-hommat jäävät meidän kontollemme. Kauheaa!

      Tästä kommentista heräsi jälleen kerran paljon ajatuksia. Olet selkeästi virtuaali-muusani. Kiitos!

      Poista
    2. Ilo olla muusa. :-)

      Mä olen yleensä aika iloinen priorisoija, enkä koe tuskaa tekemistäni valinnoista. Seison niiden takana tyytyväisenä.

      Mutta kyllä tuota aikaa ja väljyyttä silti kaipaan. Kipeästi.

      Kaikkea ei voi saada. Tietenkään. Mä olen ratkaissut asian niin, että olen haalinut _vähän_ kaikkea. Työn JA monilapsisen perheen. Parisuhteen, mutta sellaisilla reunaehdoilla, että saan myös vetäytyä ja olla omissa oloissani.

      Kaikkea ei voi saada, mutta _kaikenlaista_ voi. Kunhan on valmis tekemään paljon kompromisseja eikä anna sen haitata, että joutuu tyytymään puolikkaisiin.

      Enkä minä, yleensä, anna. Monista puolikkaista syntyy aika hieno kokonaisuus.

      Poista
    3. Just tämä: kaikenlaista voi. Ja saa. Olen allerginen kaikille ääripäille, tykkään haalia vähän sieltä sun täältä. Silloin mikään ei sido liiaksi, eikä millekään rakenna koko onneaan.

      Poista
  7. Tuun vähän myöhässä, mutta onnea valtavasti!

    Ja kaiken saamisesta. Olen samoilla linjoilla siitä, ettei kaikkea voi tai pidäkään saada. Kliseistä mutta totta: elämä on valintoja. Niillä valinnoilla me kerrotaan itsellemme, keitä me ollaan.

    VastaaPoista