20.10.2017

Minäkin, sinäkin, hänkin, mekin, tekin, hekin

20.10.2017



''Sinä et mene mihinkään.'' mies sanoi ja asetti käden reidelleni.

Oli uudenvuoden aatto, iltapäivä vasta. Bussin ulkopuolelle levittäytyvää graniitinharmaata maisemaa halkoi kerrostalojen ikkunoista työntyvä keltainen valo. Auto oli täynnä töistä palaajia, kotiinsa kiiruhtajia. Raketteja, loskaa ja nakkipaketteja.

Mies oli noussut edelliseltä pysäkiltä kyytiin, istunut viereeni ja yrittänyt väkisin virittää keskustelua. Tullut liioitellun lähelle, puhkonut puheellaan tilani minuutissa rikki. Painauduin huurteista ikkunalasia vasten, etsin tekosyitä nousta.

Kotiin oli vielä pitkä matka, emme olleet edes puolivälissä. En uskaltanut huutaa, väitin vastaan viisitoistavuotiaan puoliksi tukahdutetuilla konditionaaleilla. Päästäisit. Siirtyisit. Antaisit mennä. Miehen silmissä risteili siististi viikattu vauhkous ja puhdas periksiantamattomuus. Millään mitä sanoin, ei ollut enää mitään merkitystä. Sanoillani ei ollut vastetta, pyynnöilläni ei ollut painoa. Mies nojautui rennosti taaksepäin ja istui hievahtamatta.

''Päästä se tyttö pois.'' Pihapiirimme pojat olivat huomanneet tukahdetun epätoivoni parin penkkirivin päästä. Mies havahtui, siirtyi laiskasti sivuun, naurahti ja merkitsi minut katseellaan. Pojat jäivät jututtamaan, yrittivät taivutella miehen huomion muualle.

Siirryin auton etuosaan, en uskaltanut jäädä pois. Aina välillä katsahdin taakse; mies tuijotti suoraan minuun, ohi ympärille kerääntyneen poikaporukan. Katse kairautui kaikkien ohi ja läpi minuun, ja tajusin että kun jäisin kyydistä, hänkin jäisi. Katsahdin vaistomaisesti kenkiäni: huonot juoksemiseen.

Mies lähti perääni. Mutta niin lähtivät myös naapurin pojat, jotka joutuivat lopulta taivuttamaan miehen maahan. Juoksin kotiin. Taas.

Tämä arkki on yksi monista kokemuksistani. Tarinoillani tapetoisi kokonaisen huoneen. Ja jos ne järjestäisi aikajärjestykseen, ensimmäinen huoneenkulma peittyisi vuoteen 1998. Olin silloin kymmenen ja juoksin kotiin. Sen jälkeen olen juossut kotiin lukemattomia kertoja.

Ei ole turhaksi käyneitä puheenaiheita, mutta on turhaksi käyneitä kysymyksiä. Kuten se miksi askeleemme kiihtyvät öisin ja pimeän laskiessa.

Älä siis sano että se on turhaa vaikka se on arkipäiväistä ja ikivanhaa. Tämä naisten ikiaikainen maraton. Sitä se on ei ole argumentti, se on tahdoton toteama. On turha vähätellä näin suurta ilmiötä näkymättömäksi - se on sama kuin yrittäisi kumittaa pois puolet maailman väestöstä.

Näillä palikoilla me rakennamme perusturvallisuutemme. Ja tässä todellisuudessa meistä jokainen - minä, sinä, hän - elää ja kulkee eteenpäin päivästä toiseen. Ero on siinä kuka juoksee.






Laura




8 kommenttia :

  1. Kiitos tästä.

    Minuunkin mahdollinen uhka on kasvanut kiinni, ennen kaikkea siihen osaan aivoissa mikä käsittelee pelkoa. Joskus toivoisin, että ajattelisin vähemmän. Sillä tähän se on johtanut, että työhommiakin miettiessä ajattelee ensimmäisenä mikä on pahin aika kun työvuoro loppuisi, kulkeeko julkisia, kuinka lähelle kotoa, entä jos myöhästyy siitä illan vikasta bussista, mikä tulee edes vähän lähemmäs kotio kuin vaihtoehto kävely. Huomasin muuttaneeni ihan keskustan tuntumaan, mutta keskustaan ja sieltä kotio on kuitenkin kilometri. Siinä on aika paljon juostavaa, kun ei millään viitsisi juosta, entä jos tulee peilijäätkin. Ei kenenkään pitäisi juosta kuin lenkkipoluilla, ja silloinkin lähinnä omasta halusta ja hyvällä energialla. Kun mustana tiistaina alkuillasta kävelin keskustaan ja takaisin, minä päätin olla osallistumatta haastatteluun. Minä en halua viikosta, kuukaudesta toiseen pelätä, taksimatkakin olisi naurettava saati että olisi varaa. Tähän on tultu. Itse en ole kokenut noin kamalaa ahdistelua kuin sinä, mutta kuristamishyökkäyksen kohteeksi olen kotikulmilla joutunut. Silloinkin olin pyörän selässä.... Voi olla, että tämä on yksi syy että en kulje kaduilla mielelläni onnenhuumassa, vaan pieni adrenaliini oltava mukana. Alkoholi voisi rentouttaa joskus, mutta mieli on silti aina valpas. Tahdoin tai en.

    "Ei ole turhaksi käyneitä puheenaiheita, mutta on turhaksi käyneitä kysymyksiä. Kuten se miksi askeleemme kiihtyvät öisin ja pimeän laskiessa." <3

    VastaaPoista
  2. Tämä on hyvä esimerkki siitä kuinka pelolla on suora vaikutus käytökseen. Kävelen usein yksin kotiin, käyn lenkilläkin iltamyöhään, mutta pointti onkin juuri siinä että pelko kietoutuu ympärille.

    Miten sen muutamme? Onnistuuko meidän elinaikanamme? En tiedä.

    Kiitos kun kommentoit.

    VastaaPoista
  3. Tärkeä ja rohkea kirjoitus. Sydäntä särkee kaikkein eniten nämä esimerkit, joissa ahdistelun kohde on nuori tai pelkkä lapsi... Ihan sairasta. Kiitos, kun uskalsit tarttua aiheeseen ja jakaa kokemuksesi!

    VastaaPoista
  4. Niin tuttua ja niin surullista. Mutta naapurin pojat! Onneksi niitäkin on. Kuulostaa nyt ihan "ei kaikki miehet" -mantralta, mutten tarkoita sitä. Koin lukiessani suurta lämpöä näitä naapurinpoikia kohtaan.

    VastaaPoista
  5. Puhuimme tästä tyttöporukalla ja emme tienneet yhtäkään naista, joka ei olisi kokenut ahdistelua ja jokainen meistä kertoi miettivänsä pimeällä kotiintuloreitin.
    Minä olen kulkenut kotiin avain nyrkissä, valmiina lyömään takana kävelevää miestä kasvoihin (ei onneksi tarvinnut, hän oli vain tavallinen ohikulkija), tulen baarista kävellen kotiin sitä vilkkainta ja valoisinta reittiä vaikka se on vähän pidempi, arvioin aina vastaantulijan aikeet kävellessäni iltavuorosta yhdeksän jälkeen kotiin. En ole kokenut mitään vakavaa tai henkeä uhkaavaa tilannetta, vain ”sitä tavallista” ahdistelua, mutta silti kaikki varotoimet ovat minussa automaattisia kuin sisäänrakennettuja.
    Ihania olivat kertomuksesi naapurin pojat, onneksi heidänlaisiaan on tässä maailmassa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin surullista. Sama kokemus täällä: en pysty nimeämään yhtäkään tuttua naista joka ei olisi kokenut ahdistelua.

      Ja juuri näin: onneksi maailmassa on enemmän hyviä. Ehkä tämänkin takia ilmiön laajuus on herättänyt huomiota; jos hyviksiä on enemmän, miksi pahaa on niin paljon?

      Poista