31.10.2017

Siivouksen suhteellisuudentajun mullistava taika

31.10.2017

''En mä voi tulla kun mun pitää imuroida.'' vastaan, kun ystäväni pyytää viikonloppuna aamiaiselle. Eeei, en ehdi kyllä millään lounaallekaan, kun tosiaan on se imurointi. Iltapäiväkahvikin tekee tiukkaa, voin yrittää mutten lupaa vielä mitään.

Imuroinnissa itsessään menee noin vartti. Kyllähän minä sen tiedän. Mutta valmistelevissa esitöissä menee projekteista riippuen kahdesta kuuteen tuntiin.

Imurointi on oikeastaan kaiken tehdyn huippupiste, kliinisyyden kliimaksi. Hetki jona kaikki turha on pyyhkiytynyt pois ja paikoilleen, piste johon kaikki vaivannäkö tiivistyy. Kuin äärimmilleen viritetty huippusuoritus; lopputulos vaikuttaa vaivattomalta, vaikka taustalla on tuntien valmistautuminen.




Jotta ihminen voi menestyksekkäästi imuroida esimerkiksi nyt lokakuisena sunnuntaina, on ensin:


Pyyhittävä pölyt.

Tuuletettava sohvatyynyt.

Tyynyjä tuulettaessaan todettava parvekkeen paljas rappiotila. Tästä ahdistuneena todettava kesän, loppukesän ja syksynkin kerta kaikkisesti loppuneen ja tyhjennettävä siltä seisomalta parveke lattialaatoista ja kannettava ne sisään kuivumaan. Tyhjennettävä kukkien kasvulaatikot, harjattava lattia, irrotettava valot ja leikattava pensaskasvit talviteloille. Siinähän sivussahan se sujuu, kun tässä kerran takkikin on jo päällä.

Vietävä parveketavarat häkkikellariin. Paikan päällä kohdattava infernaalinen tavaratetris, joka vaatii koko kellarikomeron tyhjäämistä ja uudelleen järjestämistä. Aikaa kuluu +- 2 h.

Kellarista inspiroituneena naputeltava pari tori.fi-ilmoitusta.

Pestävä vessa.

Ja neljä koneellista pyykkiä.


* * *

Keitettävä välikahvit. (Siinä samalla täytettävä, tyhjennettävä ja jälleen täytettävä astianpesukone.)

* * *





Vielä muutama juttu jotka on hyvä hoitaa ennen hommiin ryhtymistä:

Käytävä läpi kellarista kulkeutunut vaatekassi, joka pitää sisällään monien pelikausieni paidat ja edustuskamat. Todeta jälleen kerran tarpeettomiksi, pakattava kaikki jälleen kerran Ikea-kassiin, laskettava kassi eteisen lattialle ja käveltävä pois. Tultava puolen minuutin päästä toisiin aatoksiin, palattava puolijuoksua kassin luo ja nostalgiasta nyyhkyttäen kannettava kassi jälleen kerran takaisin täyteen ahdettuun häkkikellariin.

Kasteltava jokainen asunnon kahdestakymmenestä viherkasvista.

Ohimennessään lajiteltava bio-, paperi-, pahvijätteet, metallit ja lasit. Vietävä ne.

Tyhjennettävä lipaston jokainen vetolaatikko kuiteista, piirrustuksista, kuvista ja epämääräisestä sälästä. Käytävä ne yksitellen läpi hämärän jo laskiessa.


Ja ajassa kuusi tuntia ja yhdeksän minuuttia, asunto on valmis imuroitavaksi.


Näppäilen ystäväni numeron puhelimesta. ''Moi! Mä olisin nyt valmis! Miten olisi iltaviini?''






Laura





29.10.2017

Ajassa kiinni

29.10.2017



Lauantaina iltapäivällä puhelin kilahti. Ystäväni kertoi edellisiltana pubissa syntyneen idean spontaaneista halloween-bileistä eskaloituneen vuorokaudessa toteutukseksi asti: juhlat alkaisivat kahden tunnin kuluttua.

Täällä on silmämunia, kasvomaalit ja oranssia ruokaa! 

Siirsin koko viikkoa värittäneen väsymyksen sivuun, pistin kahvin tippumaan ja kaivoin esiin asuntomme naamiaisirtaimiston: kruunut, naamiot ja irtokorvat (joita on sattumoisin siunaantunut keskimäärin kahdet asukasta kohti...). Valitsin roolini, loput rekvisiitat pakkasin mukaan bileisiin. Loppuillasta pöydän ympärillä istui jänis, Minni-hiiri, krapulainen kummitus, prinsessa, pari kissaa ja hiiri.

Illan kuumimmaksi keskustelunaiheeksi nousi se uskomaton fakta, että olimme todella saaneet haalittua kokoon porukan näin lyhyellä varoitusajalla. Tällainen oli normaalia vielä seitsemän vuotta sitten, nykyään todennäköisyydeltään lähes lottovoittoon verrattava suoritus. Tuolloin illat venyivät eikä ketään odottanut muu kuin tulevaisuus, joka sekin oli vain abstrakti käsitteenrepale. Nykyään aika on saanut raamit; on työkomennuksia, lapsia, muuttoja kauas ja kauemmas. Yksien rapujuhlien järjestäminen vaatii tänä päivänä infernaalista kalenterivalssia, joka sekin lopulta päätyy ulosrajaaviin kompromisseihin.

Istuessani ystävieni ympäröimänä, tajusin olevani juuri siellä mihin koko taannoinen irtiottoni oikeastaan tähtäsi. Tällaisesta hetkestä olin haaveillut salaa kuukausikaupalla. Pää tyhjänä tulevaisuudesta, kiinni käsilläolevassa minuutissa.




Laura





27.10.2017

Vaihdoin unelmapestin parempiin yöuniin

27.10.2017



Istun sohvalla suursiivouksen tehneenä. Olen kertonut tämän ennenkin: elämän murroskohdissa siivoan kuin hullu. Tapa kulkee suvussa; mentyään maistraatissa aamupäivästä naimisiin, isoäitini tuli kotiin, vaihtoi mekon farkkuihin ja kuurasi kodin lattiat. Alan ymmärtää sukuni naisia vuosi vuodelta paremmin. Uskokaa pois kun sanon, on ollut aikoja jolloin olen ajatellut ettei meillä ole muuta yhteistä kuin sukunimi.

Irtisanouduin kaksi viikkoa sitten. Eilen oli viimeinen työpäiväni. Ensilumen laskeutuessa nakutin kasaaan viimeiset projektit, halailin tärkeiksi käyneitä kollegoita ja kävin keskusteluita joita en olisi tavallisena torstaina ehtinyt käydä. Viimeisenä päivänään sitä ehtii, kehtaa ja tahtoo. Kahdentoista tunnin jälkeen laskin avaimen pöydälle ja harpoin lumen halki kotiin.

Ratkaisuun sekoittui kauhua, helpotusta ja haikeutta, mutta suurin kaikista oli uteliaisuus. Valvoin öitä lakanoissa pyörien, miettien kuka kiittämätön hullu luopuu unelmien vakipestistä ja vaihtaa täyden kalenterin lähes tyhjään. Mutta juuri siinä se onkin. Kaipaan tyhjyyttä. Tarvitsen sitä. Enemmän kuin rahaa, leikkokukkia tai kaupunkilomia, kaipaan kevyttä askelta ja tekemättömistä töistä tyhjää päätä. Että voin halutessani piipahtaa kotimatkalla kahvilaan tai kirjastoon ja unohtua sinne. Nimittäin kun johonkin asiaan uppoaa liiaksi - olikin se asia/työ/ihmissuhde sitten kuinka ihana tahansa - sattumalle ei jää tilaa. Ja juuri sattumalle minun elämäni onnellisimmat käänteet ovat aina perustuneet. Parhaana pitämäni asiat, työpaikat ja ihmiset ovat huuhtoutuneet eteeni sattuman kaupalla kulman takaa - eivät koskaan määrätietoisen laskelmoinnin tai opportunistisen optimoinnin tuloksena.

Määränpäästä toiseen sokeasti sahatessa ei ole aikaa unohtua minnekään.

Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa. Ei edes vuotis-sellaista. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole harmainta aavistusta mitä elämälläni seuraavaksi teen, tai mistä päiväni ensi vuonna koostuvat. Ja se on mahtavaa. Nojailla tyhjyyteen muina naisina.




Laura




22.10.2017

Kirjoittajan kuvaus

22.10.2017



Jaahas. Taannoinen kirjeeni blogiskenelle on herättänyt keskustelua (mm. täällä ja täällä), mistä johtuen sivustolle on huuhtoutunut iso määrä uutta porukkaa. Tervetuloa te toistaiseksi tuntemattomat!

Mennään asiaan.

Tämän blogin nimi on Missä olet Laura. Ymmärrän, ymmärrän. Olette ihan että mikä nimi se sellainen on. Mietin sitä välillä itsekin. Kysymysmuotonsa takia blogin nimi tuottaa paljon hankaluuksia, joten voitte kutsua tätä ihan miksi haluatte. Yleisimmin vastaantulevia muunnoksia ovat Miten menee Laura? Mihin menet Laura? ja Mitä kuuluu Laura?, sekä tietysti suosikkini, täysin vailla kysymysmerkkiä oleva Lauran matkassa. Ylivoimaisesti yleisin nimiehdotelma on kuitenkin Kuka olet Laura?, ja tähän koko valtakuntaa kutkuttaneeseen kysymykseen ajattelin nyt heti kättelyyn vastata.


Olen pian kolmekymppinen tamperelainen ihminen.

Vihaan sukkahousuja.

Uskon voittavani lotossa.

Olen juuri irtisanoutunut unelmaduunistani. (Tästä lisää myöhemmin, mutta tehtäköön selväksi että tämä ei suoranaisesti liity edelliseen kohtaan.)

Olen tänään syönyt ranskalaisia, pehmistä, pannukakkuja ja viitisen (5) riisikakkua.

Pidän syömisestä. Vihaan ruuanlaittoa. Jos saan valita, imuroin ennemmin koko kolmiomme kuin silppuan vihanneksia pataan. (Silputaanko pataan vihanneksia ylipäätään?)

Äitini, josta on vaivihkaa tullut blogini toinen päähenkilö (??!), ilmoitti ostavansa minulle imurin. Jokavuotinen joululahjakuumottelu alkoi jo hyvissä ajoin lokakuun alussa, kun whatsappiin alkoi tipahdella kierteleviä viestejä koskien joulua. Hyvin pian (puhumme vuorokaudesta) viestien sävy muuttui suorapuheisemmaksi: Mitä te nyt haluatte joululahjaksi? Sano vaan! Kerro nyt niin hankin hyvissä ajoin! Kyselyistä ahdistuneena keksin tyrkätä sivulauseeseen että ''No osta vaikka imuri!'', ja kaksi tuntia myöhemmin puhelimeni täyttyi viesteistä koskien erilaisia imurimerkkejä, -malleja ja ominaisuuksia. Pidän imuroimisesta ehkä ruuanlaittoa enemmän, mutta joku raja hei. Viestejä vaihdeltiin muutama päivä (äiti kyseli, minä vastailin jos muistin), kunnes saaga sai arvoisensa päätöksen tänään Hesburgerissa, kun kyselyistä väsyneenä kuittasin äitini viimeisimmän viestin peukku-emojilla. ''Onko toi nyt siis joo?'' kysyi äiti, ja olin että joo joo. Tänä jouluna saamme pölypussittoman kahdensadan euron imurin. Kaikki ovat onnellisia.

Asia joka ei ehkä järkytä uusia lukijoita, mutta jonka painoarvon ymmärtävät kauemmin mukana olleet: olen ollut kuukauden syömättä karkkia. Siis sehän on käytännössä pieni ikuisuus.



Siinäpä se, sunnuntainen minuuteni pähkinänkuoressa.




Laura




20.10.2017

Minäkin, sinäkin, hänkin, mekin, tekin, hekin

20.10.2017



''Sinä et mene mihinkään.'' mies sanoi ja asetti käden reidelleni.

Oli uudenvuoden aatto, iltapäivä vasta. Bussin ulkopuolelle levittäytyvää graniitinharmaata maisemaa halkoi kerrostalojen ikkunoista työntyvä keltainen valo. Auto oli täynnä töistä palaajia, kotiinsa kiiruhtajia. Raketteja, loskaa ja nakkipaketteja.

Mies oli noussut edelliseltä pysäkiltä kyytiin, istunut viereeni ja yrittänyt väkisin virittää keskustelua. Tullut liioitellun lähelle, puhkonut puheellaan tilani minuutissa rikki. Painauduin huurteista ikkunalasia vasten, etsin tekosyitä nousta.

Kotiin oli vielä pitkä matka, emme olleet edes puolivälissä. En uskaltanut huutaa, väitin vastaan viisitoistavuotiaan puoliksi tukahdutetuilla konditionaaleilla. Päästäisit. Siirtyisit. Antaisit mennä. Miehen silmissä risteili siististi viikattu vauhkous ja puhdas periksiantamattomuus. Millään mitä sanoin, ei ollut enää mitään merkitystä. Sanoillani ei ollut vastetta, pyynnöilläni ei ollut painoa. Mies nojautui rennosti taaksepäin ja istui hievahtamatta.

''Päästä se tyttö pois.'' Pihapiirimme pojat olivat huomanneet tukahdetun epätoivoni parin penkkirivin päästä. Mies havahtui, siirtyi laiskasti sivuun, naurahti ja merkitsi minut katseellaan. Pojat jäivät jututtamaan, yrittivät taivutella miehen huomion muualle.

Siirryin auton etuosaan, en uskaltanut jäädä pois. Aina välillä katsahdin taakse; mies tuijotti suoraan minuun, ohi ympärille kerääntyneen poikaporukan. Katse kairautui kaikkien ohi ja läpi minuun, ja tajusin että kun jäisin kyydistä, hänkin jäisi. Katsahdin vaistomaisesti kenkiäni: huonot juoksemiseen.

Mies lähti perääni. Mutta niin lähtivät myös naapurin pojat, jotka joutuivat lopulta taivuttamaan miehen maahan. Juoksin kotiin. Taas.

Tämä arkki on yksi monista kokemuksistani. Tarinoillani tapetoisi kokonaisen huoneen. Ja jos ne järjestäisi aikajärjestykseen, ensimmäinen huoneenkulma peittyisi vuoteen 1998. Olin silloin kymmenen ja juoksin kotiin. Sen jälkeen olen juossut kotiin lukemattomia kertoja.

Ei ole turhaksi käyneitä puheenaiheita, mutta on turhaksi käyneitä kysymyksiä. Kuten se miksi askeleemme kiihtyvät öisin ja pimeän laskiessa.

Älä siis sano että se on turhaa vaikka se on arkipäiväistä ja ikivanhaa. Tämä naisten ikiaikainen maraton. Sitä se on ei ole argumentti, se on tahdoton toteama. On turha vähätellä näin suurta ilmiötä näkymättömäksi - se on sama kuin yrittäisi kumittaa pois puolet maailman väestöstä.

Näillä palikoilla me rakennamme perusturvallisuutemme. Ja tässä todellisuudessa meistä jokainen - minä, sinä, hän - elää ja kulkee eteenpäin päivästä toiseen. Ero on siinä kuka juoksee.






Laura




14.10.2017

Avoin kirje Suomen blogiskenelle

14.10.2017



Lämmin kiitos kaikille viime tekstin jälkeen tukensa lähettäneille. Jälleen kerran voinen todeta, että ympärilläni on aivan erityistä porukkaa. Ajattelevaa, kriittistä, keskustelunnälkäistä. Ja kun puhun ympärillä olijoista, viittaan myös teihin. Blogin virtuaalitodellisuus piirtää harpilla ympärilleni renkaan jonka sisälle mahtuu kotikaupunkini lisäksi Eurooppa ja laaja kattaus palasia muilta mantereilta. Vaikka blogia luetaan tilastojen mukaan ylivoimaisesti eniten Helsingissä (terveisiä etelä!), virtaa tänne tasaisesti liikennettä ympäri maailmaa. On se jännää tämä atk.

Viime tekstin kommenttiboksissa käytiin tiukahko dialogi. Oltiin eri mieltä - ehkä turhankin jyrkästi asiaan nähden - palattiin pyytämään anteeksi. Tuo sananvaihto sai oloni kihelmöimään. Se oli nimittäin juuri se mitä tarvitsin! Juuri tuota minä tältä paikalta haluan. Rosoa, keskustelua ja säröä. Tunnetta siitä että kukaan ei ole ajatuksineen yksin.

Tuokaa tänne hyvät päivänne, tuokaa huonotkin. Minäkin tuon. Tämä paikka ei ole koskaan ollut autuuden hopeatarjotin, täällä kenenkään ongelmia ei paranneta pinterestillä.

Haaveilen ajattelevien ihmisten portaalista. Sellaisesta virtuaalisesta olohuoneesta jossa keskusteltaisiin monilla tasoilla päällekäin ja lomittain. Entinen asemapaikkani Lily oli parhaimmillaan juuri sitä; keskusteluareena, näkemysten kohtauspaikka, eri lähtökohdista ponnistavien ajatusten hedelmällinen kasvualusta. Nykyään huomaan navigoivani suoraan blogeihin ohi etusivun karusellien ja kaupallisen sisällön. Jokin henki on hiljalleen tihkunut pois muualle valuneiden kirjoittajien mukana.

Sanovat että blogit kuolevat. En tiedä siitä, mutta tämän tiedän: hyvä teksti ei kuole. Koen että koko skene kaipaa ravistelua. Pölyjenpyyhintää, terävämpää otetta. Nyt tuntuu kuin lilluisimme kaikki samassa jäähtyneessä kylpyvedessä.

Onko minulla sitten ehdottaa jotain konkreettista? On ja ei. Odotan edelleen päivää jona alan gaaloissa palkitaan kuvien sijaan sanoista. Ajatelkaa! Vallankumouksellista! Millaista sekin olisi, jos vuoden visuaalisimman sijaan lavalle kävelisikin vuoden verbaalisin. Siinä ensimmäinen kehitysehdotus.





Laura






12.10.2017

Piun paun pelistä pois

12.10.2017




Okei, jatketaan tästä vuodesta ja sen hulluudesta. Mistä muustakaan jatkaisimme? (Luonnoksissa kyllä makaa rivejä ripsiväristä, lukemisesta, ammatinvalinnasta, kreikkalaisesta salapaikasta ja rakkaudesta, mutta olisi outoa puhua niistä nyt.)

Tämä ei ole teksti jossa kerron kuinka tulin järkiini ja jätin kaiken, revin verokorttini ja juureni ja puolet sydämestäni. Ei. Olen vielä siinä vaiheessa jossa katselen ympärilleni ymmälläni. Kuin saapuisi asuntonäyttöön vieraaseen kotiin ja elämään. Sitä antaa katseen vaeltaa ja pysähdellä yksityiskohtiin, mittailee kokonaisuutta yrittäen hahmottaa kuinka paljon siinä on säästämisen arvoista ja mikä joutaa suoraan vaihtoon. Huomioita: aika paljon säästettävää, aika paljon irti päästettävää.

Näissä toisistaan irrallisissa hetkissä on kaiku joka kantaa ja katoaa sitten jonnekin. Hetkellinen epävarmuus huuhtoo pintaan pieniä järjettömiä elementtejä joista yritän parhaani mukaan rakennella järkeviä tarjoiluehdotuksia.

Vietin illan yksin, kirjoitin ja torkahtelin vuorotellen kotisohvalla uusi pikkumusta päälläni. Ostin mekon edellispäivänä yhdeksällä eurolla. Sovituskopissa pujotin sen päälleni ja mietin olisinko kenties tällainen nainen.

Murroskohdissa kulutuskäyräni sahaa vuoristoratamaisesti; hamstraan kahviloiden servettejä ja leimakortteja, ostan erikoisia asioita. Kuten kuudenkymmenen euron pipon. Tai purkillisen törkeän kallista aromisuolaa. Jukkapalmun kultaruukussa. Sen sellaista.

(Luin tähän asti kirjoittamani. Mitä ihmettä Laura Tähkävuori? Mistä kaikki tämä melankolia? Teksti tihkuu jotain outoa surua jota en tunnista. Miten onnistunkin kutomaan kaikesta niin haikeaa. Tässähän ollaan uuden edessä! En ehkä tiedä mitä se uusi tarkalleen on, mutta en ajatellut ottaa sitä raskain mielin vastaan. Tyhjin kyllä, mutten raskain.)

No niin. Kerrataan vielä: kaikki on ihan ookoo. Olen vain väsynyt. Ja kun tarpeeksi kauan on väsynyt, on pian poikki. Kerran sen jo kokeneena pysähdyn siis nyt, huonolla hetkellä keskelle kaikkea, muiden tielle. Sillä totuushan on että kroonisessa kiirekierteessä oikeaa hetkeä pysähtyä ei tule. On vain laitettava silmät kiinni, iskettävä kantapäät maahan ja otettava törmäykset vastaan.

Osaan nimetä yhden asian mitä tiedän haluavani. Kirjoittaa. Tätä. Blogi on torkkunut pitkän aikaa, huomaan hokeneeni samaa puhkikulunutta palaamismantraa läpi kuluneen vuoden. Olen ollut kauan etäällä, huomaan sen nyt. Kaikki täällä näyttää vuoden jäljiltä vähän autiolta ja hylätyltä, kiireessä jätetyltä. En ole alusta aloittaja, mutta ajatus kieltämättä kutkuttaa. Mietitään.

Mutta juuri nyt tarvitsen unta. Syviä öitä ja muutaman pitkäksi venyneen aamun. Antakaa kun käännän vielä kerran kylkeä. Tämä on viimeinen torkku, lupaan.





Laura






6.10.2017

279. päivänä

6.10.2017




En aio säästellä näitä sanoja vuodenvaihteeseen, sillä osaan summata menneen vuoden varsin tarkasti kuluneiden 279 päivän perusteella. Tämä vuosi on ollut sanalla sanoen hullu.

Kun elämään kiilautuu monta suurta kokonaisuutta yhtä aikaa, vedän syvään henkeä ja käperryn itseeni. Sukellan omiin aivoihini ja pysyn siellä niin kauan kuin on tarvis. Ääneeni ilmestyy ohut lyijynraskas vire, kulmakarvojeni väliin halkeaa syvä ryppy merkiksi siitä että nyt ei ole hyvä hetki. Ei nyt, eikä huomenna. Siirretään suosiolla ensi viikkoon (jos sinnekään).

Tällainen toimintatapa toimii vallan mainiosti jos esimerkiksi sattuu elämään yksin tyhjiössä. Muussa tapauksessa se läikkyy joka puolelle, tahrii tarkoitusperät ja keskustelut.

Tämä vuosi on tehnyt minusta aika ajoin sietämättömän.

Puhun mutten kuuntele, etuilen asioineni ja vakuuttelen itselleni että huolteni elopaino on suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä. Vastaan tuhahdellen ja lyhyesti, en jaksa selittää kahdesti enkä todellakaan kolmesti. Istun etäälle, katson ali, ohi ja katonrajaan. Olen kuuntelevinani ja läsnäolevinani, vaikka todellisuudessa järjestelen omia mielenpäällisiäni tärkeysjärjestykseen.

Tila ympärillä täyttyy sanattomilla tarpeilla. Kuuntele minua, tule lähelle (mutta älä liian), anna aikaa, anna tilaa. Anna kaikkesi saamatta varsinaisesti mitään.

Piirtelen varpaalla viivoja lattiaan. Odotathan omaa vuoroasi tässä.

Seisoessani aamulla kylpyhuoneen peilin edessä yhden jälleen huonosti nukutun yön jälkeen, päätin että nyt riittää. Annoin kyynelten valua sen minkä valuivat, taputtelin naaman pyyhkeeseen ja sutaisin hiukset ylös. Tein pikaisen laskutoimituksen. Tätä vuotta on jäljellä 87 päivää. Mikä sattuma. Se on nimittäin juuri sopiva määrä kaiken muuttamiseen.





Laura







1.10.2017

Futuurille uskottomat

1.10.2017




Ulko-oven nimikyltti on teipattu. Sukunimiä on nyt vain yksi.

Istun kuihtuneen mummoni keittiössä, yritän auttaa ranskankielisen kanavan kanssa ja kuunnella samaan aikaan surun värittämää puhetta. En tiedä mistä tämä suru oikeastaan koostuu, siihen sekoittuu paljon riittämättömyyttä, sanomattomia sanoja ja kaikuja vuosikymmenten takaa. Tottumusta ja tottumisen tuskaa.

Juomme kahvia, kerron viidettätoista vuotta etten käytä maitoa tai sokeria. Lupaan korjata television mutten voi korjata kaikkea. En sitä surua joka velloo vielä alkuvuoden jäljiltä löytämättä osoitettua paikkaansa, leviten siten jokaiseen minuuttiin ja lauseenmutkaan. Kaikkialle.

Kuuntelen puhetta jälleennäkemisestä, lähtöä seuraavasta perillepääsystä. Odottajista. Vastaanotosta jota värittää vuosikymmenten anteeksianto ja yhteisesti sovittu unohdusten ketju. Kasvoilleen leviää ohut optimismi, usko täyttää hetkeksi surun uurtamat uurteet.

Välillemme repeää kapea kuilu jonka ylle levitän jälleen kerran vaitiolon vaipan. Tiedämme hyvin molemmat että se on siinä, yritämme puhua samaa kieltä yli huutamatta.

Nyökytän ääneti pöydän toisella puolen. Santsaan toisen kupin ja kuuntelen. En usko kuolemanjälkeiseen perillepääsyyn. En usko että portilla ollaan vastassa. Uskon samaan kuin viime tekstin kommenttien Sanni: kun sydän pysähtyy haluamatta jatkaa, olevaisuus vain kerta kaikkisesti lakkaa. Se on minun olemiseni päätepiste ja siihen hetkeen asti minuudellani on aikaa. Ajatus on tietyllä tavalla sietämätön mutta keveäksi tekevä. Liikkeellepaneva.

On sanottava sanottavansa täällä ollessaan. Ei kannata siirtää sitä uskon varassa kelluvaan futuuriin, joka on olemassa vain heille jotka päättävät uskoa.





Laura