23.9.2017

Kolmen minuutin kriisi

23.9.2017



Asunto on hetken tyhjä. Vartalossa sykkii eilinen prosecco. Alan ymmärtää mitä kolmen lasin krapulalla tarkoitetaan. Samassa ymmärrykseni reunamille hiipii se kylmä tosiasia etten ole enää kaksikymppinen. Pyöristyn kolmeen-, neljään-, viiteenkymmeneen ennemmin kuin nollaan.

Aivan pian olen lähempänä kuuttakymppiä kuin omaa syntymääni.

Tuijotan keittiön seinää ja krapulainen kysymyspatteristo leviää aivoihin kuin väri veteen.

Missä näen itseni vuoden päästä? Tai viikon?

Onko omistusasunto asia jonka todella haluan?

Mitä olen tähän mennessä saanut elämässäni aikaan? Olenko mitään? Onko sillä loppupeleissä mitään merkitystä?

Miksi en hankkisi koiraa?

Miksi helvetissä hankkisin koiran?

Miksen ole eläkesäästäjä?

Onko eläkettä olemassa kun koittaa minun aikani nostaa jalat pöydälle?

Mistä minä tiedän koska aikani koittaa? Mistä kukaan tietää? Tietääkö joku?

Voin kuolla jo huomenna. Tai tänään.

Olenko tehnyt yhtäkään aktiivista päätöstä elämäni suunnan suhteen? Olisiko aika tehdä? Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei helvetti. 


Nousen tuolilta. Jos aion todella käydä läpi jonkinasteisen kolmenkympin kriisin, teen sen joskus muulloin kuin krapulassa.

Nyt kahvia.




Laura








15 kommenttia :

  1. Krapulakriisit - kun sykkeesi ei ole vielä muuten tarpeeksi korkea.

    VastaaPoista
  2. Tunnistan, vaikka krapuloita ei ole pitkään aikaan ollutkaan ja kolmekymppiäkin on jo kauempana kuin neljä (klunks). Mulla on kyllä aika tieteellinen maailmankuva enkä siis usko, että elämällä on mitään ihmeellistä korkeampaa tarkoitusta - siis muuta kuin ihminen itse sille antaa. Se on musta helpottava ajatus, jos liikaa keilailee noita "mitä mäkin muka oon saanut aikaan" -juttuja. Eläkettä taas yritän vaan aktiivisesti olla kelailematta, koska yrittäjyys ja perikato...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis sehän tässä just on kun en tilannut krapulaa! Join hitaasti ruoan kanssa nautiskellen, ja sen jälkeen vielä KOLME kuppia kahvia.

      Ja siis minähän en ikinä ajattele tällaisia. (Ehkä kannattaisi, niin ei tulisi tällaisia veitsenteräviä pikakriisejä.) Ei vanha jaksa!

      Poista
    2. Eiku just hyvä. Liiasta keilailusta (näiden asioiden siis) ei seuraa muuta kuin akuutti henkinen peräpukama. Tai keskivaikea masennus. Tai ehkä ne on sama asia.

      Poista
  3. todella sama olo tänään. Kohtuullisen sielunrauhan edellytys on evoluutiossa jalostunut tunne omasta kuolemttomuudestaan. Tai kaikkihan tietää että joskus kuolee ja siirtyy teoissaan imperfektiin mutta aika harvoin sitä ajattelee. Onneksi, todella ankea kela. Kankkunen tosin melko usein vetää ne verhot pois sen tiedon edestä ja sitten tuntuu kuin tuijottais sateeseen marraskuussa kun oli varma että säässä luvattiin leppeää +21. Sellanen tuplavalhe itselleen. Että ei muka kuolisi ja se että väittää uskovansa että ei kuole. En tiiä, tosiaan vähän vaikea jäsennellä kun edelleen tuntuu ruumiissa eiliset...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah. Kaikki tässä kommentissa. Just näin. Kiitos.

      Poista
  4. Samaistun näihin ajatuksiin todella paljon!
    Loppuun liittyvät ajatukset iskevät minua kohti nykyään yhä useammin, ja enenevissä määrin ne iskevät aivan yllättäen. Parisen viikkoa sitten olin kävelemässä kaupasta kotiin kun yhtäkkiä ajatus kuolemisesta ja kaiken olemisen loppumisesta alkoi pyöriä mielessäni. Jouduin pysähtymään ja laskemaan kauppakassit maahan, sillä ajatus oli niin ahdistava ja sai aikaan pienoisen henkeni salpautumisen.
    Löydän itseni myös yhä useammin pelkäämästä sitä päivää, kun joku läheiseni kuolee. Ajatus on karmaiseva, varsinkin kun sen tietää olevan totta. Ehkä nämä ajatukset johtuvat vanhenemisesta, ja niiden kanssa on kai vain pakko oppia elämään (?). Krapulan kanssa varmaan olisi ollut vielä tujumpi isku päin kasvoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolemanpelko kiehtoo minua käsitteenä aivan kamalan paljon. Kuinka pelkäämme jotain jolle emme voi mitään, ja joka on kuitenkin koodattu jokaisen meidän pisteeksemme. Kuinka luonnollista on kaiken alku, mutta kuinka luonnotonta kaiken sen loppu. Tästä kirjoitan joskus, kiitos inspiraatiosta ja ajatuksista Ilona!

      Poista
  5. Kuolemanpelko ja kuolema-ajatukset ylipäänsä. Ja elämän vääjäämätön päättyminen. Todella kiehtova teema.

    Mä en ole missään määrin sinut oman kuolevaisuuteni kanssa. Läheltä on kyllä jo väkeä lähtenyt, ja asiaa on ollut pakko alkaa ajatella.

    Olen umpipakana, enkä usko mihinkään kuoleman jälkeiseen. Tavallaan se on kamalan ahdistavaa. Että minun minuuteni ja olevaisuuteni ja tietoisuuteni kerta kaikkiaan ja tykkänään päättyy. Kestämätöntä!

    Mutta toisaalta tämä katsomus on myös vähän vapauttava. Mitäpä sitä vääjäämätöntä suremaan, ja ei se minua sitten enää jälkeenpäin harmita, kun ei enää ole mitään "minua".

    Lähinnä yritänkin nyt olla ajattelematta koko asiaa - mutta samalla kuitenkin keskittyä ovelasti elämään niin, että jättäisin edes jokseenkin kauniin ja rakentavan jäljen tähän maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, ja tunnustettakoon vielä, että kierrän ja kaarran tätä aihepiiriä lukemalla aina toisinaan mm. erilaisia kuolemaan ja saattohoitoon liittyviä kirjoituksia ja blogeja.

      Ei mahda mitään, kuolema kiinnostaa.

      Poista
    2. Ah, kommenttisi sai aikaan ajatusten vyöryn! Samaistun todella moneen asiaan tässä. Pakko kirjoittaa se ulos. Kiitos Sanni taas.

      Poista
  6. Joskus mietin, riittääkö saavutukseni. Sitten luin tämän:
    https://nosidebar.com/mediocre-life/

    Ja se on se mitä oikeasti haluan.

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista