9.9.2017

Kauniisiin kuulumaton

9.9.2017



Minua ei ole koskaan varsinaisesti ylistetty ulkonäköni tähden. Toisin sanoen en ole koskaan ollut kaunis tyttö. En usko rumuuteen, mutta tiedostan etten ole klassisella tavalla kaunis; kasvoni eivät ole symmetriset, hiukseni ovat ohuet ja käteni kuivat. Minulla on kauniit silmät ja huono iho. Olen saanut kuulla kommentteja nenästäni, korvistani, reisistäni, rinnoistani. Varpaistani. Hymystäni ja huulistani. Ei mitään systemaattiseksi kiusaamiseksi luokiteltavaa, mutta sellaista vuosiksi kytemään jäävää sanastoa joka syöpyy ajan kanssa ihoon ja identiteettiin kiinni.

Asian ymmärtäminen syöksi minut murrosikäisenä liioitellun itseinhon syövereihin saaden minut rukoilemaan milloin suurempaa kuppikokoa, milloin sileämpää naamaa. Synkimpinä hetkinä tein säästösuunnitelmia parvisängystäni käsin; päätin saada omani vaikka keinotekoisesti lahden tuolta puolen. Halusin tulla tasoihin - se oli minun syntymäoikeuteni.

Tunsin aina haikeaa kateutta katsellessani kehuttuja tyttöjä; ääriviivoiltaan vaivattoman kauniita, viattomia ilmestyksiä. Nämä tytöt saivat kuulla olevansa kauniita yhtä usein kuin minä sain jalkapallovalmentajaltani viestin siitä että illan treenit oli siirretty halli A:sta halli B:hen. Ulkonäkö oli murrosikäisen elämässä ainoa mitattava määre; ketään ei kiinnostanut olitko luova, tiedonnälkäinen tai aivoiltasi notkea. Se oli ja on raakaa peliä, hyväksytyksi tulemisen tuolileikki.

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lähtenyt kotoani kehuitta. Kyllä minua kehuttiin! Piirtämisestä, juoksemisesta, lähes neuroottisuutta hiponeesta oikeudenmukaisuudestani. Olin erinomainen ratkaisemaan moraalisia ongelmia, sanoittamaan sanattomia koodistoja, löytämään hukkuneet asiat ja syrjään jääneet ihmiset.

Eräänä lapsuuteni aamuna katsellessani äitini meikkaavan, ilmoitin haluavani itsekin kaunistua. Äitini hankki minulle palan Marseille-saippuaa kauniissa rasiassa ja tokaisi ykskantaan etten tarvitse mitään erikoisia temppuja. Kai arvasi jo ennalta kuinka kohdallani kävisi. Jaksoin pestä naamani ehkä kolmesti ennen kuin unohdin saippuapalan olemassaolon. 

Tajusin pelimerkkini. Näillä oli mentävä. En ehkä ollut Penélope, Cameron tai Britney (he olivat silloisen universumini top kolmosessa), en edes luokkamme Jutta, mutta tajusin verrattain aikaisessa vaiheessa olevani paljon muuta. Aika hyvä laitalinkki. Kelpo kirjoittaja. Lähtökohtaisesti puolueeton välituntidiplomaatti. Terävä suhdeanalyytikko. En ehkä ollut se tyttö joka haettiin ekoihin hitaisiin, mutta olin tyttö joka valittiin puhumaan paneeleihin ja parlamentteihin. 

Se etten tullut kehutuksi ulkonäköni takia, pakotti etsimään minuutta muualta kuin pukuhuoneen peilistä. Koska en kuulunut kauniisiin, minäkuvani rakentui lähtökohtaisesti pakostaankin kaiken muun kuin ulkonäön ympärille. Harvat ulkonäköön liittyvät kehut joihin olin ennen tarttunut kaksin käsin, kävivät hiljalleen vähemmän merkityksellisiksi. Silmillä ei ollut väliä - väliä oli sillä mitä niiden takana tapahtui. Ja ajan myötä - kun me kaikki kasvoimme - huomasin yhtäkkiä katselevani muiden parikymppisten pintaan noussutta kipuilua kauempaa, etäältä. Tunnistin vähättelevät äänenpainot sovituskopeissa, vessoissa ja baaritiskillä, ja samassa tajusin saaneeni arvokasta etumatkaa. Minäkin olin käynyt saman riittämättömyyden soittolistan läpi, mutta olin tehnyt sen silloin kun muut vielä joivat salaa omenasiideriä kentän laidalla. En edelleenkään ollut baarin kaunein tai halutuin, mutta yhtäkkiä olinkin se kenen itsetunnosta kauniit tytöt olivat valmiita maksamaan.





Laura






34 kommenttia :

  1. Kiitos hienosta tekstistä jälleen kerran! On niin harmillista, vaikkakin toki luonnollista, että teini-iässä pää täyttyy "miksen ole tällänen, miksen ole tollanen" -ajatuksista, kun voisi keskittyä kehittämään vahvuuksiaan ja harjoitella hyväksymään itsensä. Itselleni oli parikymmpisenä iso asia tajuta, että ei, en ole ehkä missinmitoissa ja se, jota aina tullaa baarissa iskemään, mutta en myöskään ole erityisen ruma. En ehkä ole täydellinen enkä täysin tyytyväinen kaikkeen, mutta ei myöskään ole syytä vähätellä niitä piirteitä, johon olen tyytyväinen.

    Tulin myös jälleen ajatelleeksi niitä tyttöjä ja poikia, jotka saavat säännöllisesti kehuja ulkonäöstään. Minkälaista on olla ihminen, jonka kehoa tai kasvoja ehkä vieraatkin ihmiset kokevat oikeudeksi kommentoida? Millaisia haasteita on kohdannut se, johon aina ihastutaan koulussa? Koska tuskin kukaan selviää aikuisuuteen ilman minuuskriisiä.
    Esimerkiksi laihuus on yhteiskunnassa ihannoitua, mutta kehuksi tarkoitettu lause "voi että ku oot niin laiha!" voi vastaanottajasta tuntuakin ihan joltain muulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää pohdintaa.

      Olen myös usein ajatellut heitä joiden kaunista ulkomuotoa alleviivataan puheessa jo lapsesta saakka. Kuinka se vaikuttaa? Tuleeko siitä sellainen näkymätön selkänoja johon nojata, mutta joka ajan saatossa saattaakin kääntyä itseään vastaan? En tiedä.

      Poista
    2. Mä mietin tätä asiaa joka kerta, kun mieleni tekee sanoa jonkun söpön pikkutytön nähdessäni.

      Toisaalta tällainen asenne voi olla vääräkin. Minä en muista kenenkään kehuneen ulkonäköäni tai vaatteitani lapsena koskaan. Miten voisin oikeasti tietää, millaiseen maastoon omat kehuni uppoavat, ehkä ne tulisivatkin tarpeeseen.

      Poista
    3. ... uups, eka lause jäi jostain syystä vajaaksi: Siis kun teke mieli sanoa jotain ihastelevaa pikkutytölle enkä sitten sanokaan mitään, koska ajattelen että on ikävää kommentoida vain ulkonäköä, ja että tuon näköinen tyllerö saa varmasti tarpeeksi (tai liikaa) ulkonäköön liittyviä kehuja ilman minuakin.

      Poista
  2. Superhyvä teksti Laura! Viisaita sanoja, tunnistan niin paljon. Toisaalta on jopa helppoa, että on aina ollut se fiksu tai hauska tyyppi, kun ne ovat piirteitä, jotka monella tapaa pysyvät ilman erityistä vaivannäköä yllä. Ei se toki sitä muuta, etteikö ihminen tahtoisi olla sirompi, suurisilmäisempi tai paksutukkaisempi, mutta monenlaista lempeyttä itseä kohtaan tässä on tullut. Ja sinulla on sellaista pilkettä silmissä, joka tekee mun mielestä ihmisestä kiehtovan kauniin aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla! Allekirjoitan kaiken - juuri tuota minäkin hain tekstilläni takaa. Että minuus rakentui lähtökohtaisesti melko kestävien elementtien ympärille, sellaisten jotka tuppaavat paranemaan vanhetessaan.

      Poista
  3. Hyvin hyvin kirjoitat. Samaistuin täysin tuohon ulkonäköasiaan. Jos olisin vielä asiasta lohdutuksen tarpeessa, niin kirjoituksesi sitä antaisi. En tunne Sinua, mutta olen nähnyt ja mielestäni olet kaunis, sillä kukaan ei koskaan ekämäni aikana ole sanonut minuakaan kauniiksi. Jotenkin olen silti tuntenut olevani sen verran ihmisen näköinen, ettei minua ole kartettu kuin korkeintaan joskus aikanaan parisuhdemarkkinoilla.
    Lohdullista tässä tietenkin on, että iän myötä klassisella kauneudella on vähenemässä määrin merkitystä. Terveys nousee ensisijaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pirkko! Klassisen kauneuden käsite on venynyt ja vanunut lähivuosina, ja onneksi nykyään mediakin tarjoilee hieman laajempaa kuvastoa siitä millainen kauneus on tavoiteltavaa. Tosin jo pelkkä asia jonkin tietyn ulkonäön tavoittelemisesta on hassu kun nyt ajattelee, sillä jokainenhan meistä syntyy omanlaisenaan.

      Poista
  4. Mutta olethan sinä kaunis - monellakin tavalla. Itse lohduttauduin joskus sillä, että sellaisen menettämistä (vanhuus) ei voi surra, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Että vaikka naiseudesta tuntuu jotain puuttuvan (muiden mielestä). Ihmisyydestä - ei toivon mukaan - mitään, ainakaan mitä ei voisi jotenkin kehittää.

    Upeaa syksyä sinulle, kaunissilmäinen kaunissieluinen nainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos! Juuri tämä: ihmisyydestä ei mitään puutu. Ah, täydellinen kiteytys.

      Kaunista syksyä, kiitos kun jätit ajatuksesi!

      Poista
  5. Äh. Kirjoitin pitkään ja hartaasti mietityn kommentin ja sitten napsautin tuosta Kirjaudu ulos -kohdasta. MIKSI SE ON SIINÄ?! Kun siinä kohtaa kuuluu olla Julkaise -nappi. Tai lähetä.

    Yritän uudestaan.

    Kyllä sinä olet kaunis. Vaikken tiedäkään miltä olet näyttänyt lapsena tai teininä. Jokaiselle kultturille tai aikakaudelle tyypilliset kauneusmääritelmät ovat aika hassu juttu.

    Ja kuten sanoit, parempi hyvä itsetunto kuin olla se "kaikkein kaunein". Vaikeuksien jälkeen hyvällä itsetunnolla varustettu ponnahtaa takaisin. Kauneutensa menettänyt, koko elämänsä sen varaan laittanut, ei pärjää eikä ponnahda takaisin, ellei opi arvostamaan jotain muuta. Ellei hanki hyvää itsetuntoa ulkonäöstä huolimatta. Tai opi rakastamaan itseään sellaisen kuin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkästä aikaa ajattelin ottaa sen verran aikaa että kommentoin enkä vain lue, koska onhan se nyt varmaan ihan kiva että lukijat ilmaisevat olemassaolostaan. Eikä tämä nyt ihan putkeen mennyt. Kommentoin väärään tekstiin väärää kommenttia, klikkailen mitä sattuu, kirjoitinkin vähän mitä sattui.

      Menen kahville. :)

      Poista
    2. Ihana sinä!

      Siis todellisuudessahan me kaikki olemme kauniita. Ja kauneuden määritelmähän on ihmisen keksimä tapa tapa luokitella ja järjestellä ihmisiä, joten sinänsä jo pelkkä kauneuden määritelmä on jotain mistä voisimme minun puolestani luopua. Mutta puhutaan nyt näillä käsitteillä mitä meillä on.

      Kiitos että kommentoit - vaikkakin sitten pariinkin kertaan! Pus!

      Poista
  6. Ihana teksti. <3 Olen matkalla samaan suuntaan ja toivon saavuttavani päämäärän joskus. Tiedän, että olen monella tapaa ihana, en vaan aina tunne niin.

    T: Krista
    http://vuorellakasvavapuu.blogspot.fi/2017/07/rumilla-tytoilla-on-hauskempaa.html?m=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan tajuttoman kaunis runo. Kiitos että linkkasit. Olet taitava, hitsit!

      Poista
  7. Laura, kyllä, tämä. Ja oot myös kaunis. Mut sun luonne on sellainen ettei olis väliä miltä näytät, koska kävelet siitä ovesta sisään mistä haluat. Ja se on erittäin viehättävää. T. Maunulan Muija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maunulan mafiooso! Kiitos. Sulla on samanlainen vaikutus. Pus.

      Poista
  8. Nuorena/ teininä sitä jotenkin katsoi itseään peilistä vinoon?! Tai niin mä ainakin. Mua ei kukaan kehunut mistään :) no, mummu tosin mutta vain musiikista ja sekin meni mönkään. Olin todellinen harmaavarpunen. Kunnes; mun jalat! Ne kasvoi hurjan pitkiksi ja siksi kai musta tuli näkyvä. En tiedä. En vieläkään :))

    Mä näin sut taas sokkarilla. Puhelimessa. Menin ihan hipaisemalla ohi ja, kyllä: olet eteläisen sensuellisesti tavalla kaunis! Älykkyys ja itsevarmuus ovat niitä aidon kauneuden kruunuja.

    Annat vaan loistollesi luvan tulla kunnolla esiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teininä sitä katsoo helposti vinoon kun elettyä elämää on niin vähän takana ettei ympärille rakentuneet raamit ole vielä vakiintuneet. Siinäs sitten yrität taistella musiikkitelevision tuputtamia kauneuskäsityksiä vastaan. Huoh.

      Ai näit taas!? Ja puhuin taas puhelimessa, hahhah!

      Poista
  9. Same, same! Kyllä. Juuri näin. Samaistun täysin.

    Hyviä kommentteja myös. Jollakin tapaa tunnen olevani siunattu, kun kauneus ei ole koskaan ollut minun selkärankani. Se on niin hauras tuki elämän varrella.

    Toivon, että voisin siirtää jotakin tästä teini-ikäiselle tyttärelleni. Ja ehkä olen onnistunutkin. Hän on kaunis kuin kukka, mutta hämmentävän täysin vailla minkäänlaista itsetehostusta. Ainakin vielä, ainakin vielä hetken aikaa hänen kehonkuvansa tuntuu olevan mitä tervein. En ole tavannut teiniä, joka ajattelisi ulkonäköään ja ottaisi selfieitä yhtä vähän kuin hän. Hänellä tuntuu olevan niin paljon muuta tekemistä ja ajateltavaa. Säilyisipä tämä näin.

    Tosiasiassahan olemme kaikki kauniita. Kukka kukin on. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä avaus! ''Jollakin tapaa tunnen olevani siunattu, kun kauneus ei ole koskaan ollut minun selkärankani. Se on niin hauras tuki elämän varrella.'' Juuri näin.

      Tämä oli ihanan lohdullinen kommentti. Kunpa tyttäresi pysyisi sellaisena, muulle kiireisenä.

      Poista
    2. Sama koskee itse asiassa yhtälailla myös poikiani. Pojat ja miehet ovat tänä päivänä yhtäläisesti monenlaisten ulkonäköpaineiden ikeessä. Poikianikin haluan kasvattaa niin, että muut asiat olisivat tärkeämpiä.

      Kunpa lapseni oppisivat katsomaan rakastavin, lempein silmin itseään. Ja ylipäänsä jokaista ihmistä, riippumatta siitä, miltä ulkokuori sattuu näyttämään.

      Poista
  10. Ihana teksti, jälleen kerran! <3 Teini-iän ulkonäkökriisin rippeitä vielä olkapäiltä karistaessa (miten ne tuntuvatkin jämähtävän niin tiukkaan?!) tämä oli tosi tarpeellinen muistutus.

    Joskus tuntuu, että meidän kulttuurissa vallitsee kauhea kaksinaismoralismi. Toisaalta ihmisille kerrotaan, että "jokainen on kaunis", mutta sitten mainonnassa ja populaarikulttuurissa välitetään aika selkeää viestiä siitä, että jokainen ei todellakaan ole kaunis, ainakaan sillä perinteisellä tavalla. Sen sijaan, että se yritetään kieltää tai häivyttää, pitäisi puhua enemmän siitä, mikä kaikki muu on paljon tärkeämpää. Ja siitä, että viehättävyys, rakastettavuus ja ylipäätään se, että on loistava tyyppi, on jostain ihan muusta kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Reetta! Kaksinaismoralismiahan tämä on, kaikki tämä. Tätäkään tekstiä ei olisi olemassa jos meillä ei olisi sitä kauneuskäsitettä jota yritämme kaikin keinoin kumota, mutta johon kuitenkin itseämme vertaamme. Graah.

      Poista
  11. Jännä kun tavallaan tää on aihe mikä mun mielestä pitäisi vaan antaa olla ja unohtaa ja keskittyä ihan muihin asioihin (että kun näin jutun otsikon olin ihan että eeeeiiiii, blaah, ei tätä) ja sitten taas tiedän että aihe on tärkeä koska maailma ja aika on mitä on ja ihmiset on mitä on. Ja sun teksti oli hyvä ja kaunis.

    Mietin sitäkin että kun ajattelen että joku on mun mielestä kauniimpi kuin toinen, että eikö se pohjimmiltaan ole ihan samalla tavalla makuasia kun että en tykkää hampurilaisista mutta tykkään korvapuusteista? Että miks siinä ulkonäossä on niin voimaks arvolataus? Ja koska on, niin se just on perseestä. Ja taas, miksi sitä pitää ikinä miettiä? Miksi aina kaikkea pitää vertailla?

    En ihan tiedä mitä kaikkea haluan sanoa mutta varmaan ainakin sen että hitto kun maailma olis sellainen missä olisi rauha ja turva olla ihan minkä näköinen tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan täpäkkä kommentti, kiitos. Ja tottahan se on. On makuasioita, ja sitten on näkymättömiä raameja joita tarjotaan, ja johon moni itseään mallailee siinä onnistumatta.

      Poista
  12. Mun piti tulla lukemaan tää postaus toiseen kertaan. Ekalla kerralla en osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, enkä toisellakaan, kunnes skrollasin Helmin kommenttiin tuossa yllä. Äh, kauneus ja ulkonäkö on ihan pirun ahdistava aihe, mutta tärkeä kumminkin. Kun meitä arvotetaan, vaikkei pitäisi, ja me arvotetaan itse itseämme kaiken ei-tärkeän mukaan, koska äh, ihmiset. Ihmisenä oleminen on vaikeaa. Ja tästä sun kirjoituksesta tuli mieleen oma, joskus vieläkin kipeältä tuntuva seinäruusuinen, hongankolistava teini-ikäni, kun olin kaikkia muita tyttöjä päätä pidempi ja olin muiden puheissa luuranko ja lauta ja mitä kaikkea. Kuinka kauan mulla estikään löytää oma tapani olla kaunis. Ja se, minkä Helmi sanoi yllä: "että hitto kun maailma olis sellainen missä olisi rauha ja turva olla ihan minkä näköinen tahansa."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ON ahdistava aihe. Jotenkin ärsyttävän pyhä ja silti puhki kulutettu. Täytyi itsekin ottaa pari päivää taukoa tekstistä, sillä siitä poiki niin paljon lisää. Ehkä avaan myöhemmin niitäkin pohteita.

      Poista
  13. Kiitos taas osuvasta, hienosta tekstistä! Jokin aika sitten työkaveri kehui minun näyttävän sinä päivänä erityisen kauniilta ja vastasin vitsikkäästi, että enkö muka joka päivä ole erityisen kaunis? Ilmeisesti en ole, sillä sinä päivänä olin laittautuneempi kuin yleensä. Kehuja tulee helpoiten silloin, kun on maalannut kasvoilleen hieman valheellisen kauneuden, tai ainakin suurennellun totuuden.

    Viime syksynä opettelin hyväksymään itseni ja loputtoman kalpeuteni meikittä. Aloin vähitellen viihtyä paljaassa, rehellisessä lookissa, vaikka aluksi tuntui että näytän lähinnä väsyneeltä ja vähän elottomalta. Kukaan ei kehunut silloin. Paitsi kehuipa! Toinen työkaveri sanoi, että inspiroin häntä uskaltamaan itsekin. Että kiitos, kun olet niin rohkea. Sillä oli väliä enemmän, kuin yhdelläkään ulkonäköön kohdistuvalla kehulla. Tajusin, ettei minua kiinnosta tippaakaan, mitä kukaan muu on ulkonäöstäni mieltä. Miten herttaisen yhdentekevää ja samalla vapauttavaa.

    Saatan olla kaunis, mutta en muita varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen onnellinen siitä etten ole (pahimpia murkkukuukausia lukuun ottamatta) kokenut paineita meikkaamisesta, vaikka olen kärsinyt aknesta suurimman osan nuoruudestani. Jos en jaksa meikata, en meikkaa. Kunpa se olisi kaikille yhtä herttaisen yhdentekevää, niin kuin osuvasti kirjoitit. Kiitos Janni!

      Poista
  14. Minä en teini-ikäisenä ollut "kaunis", mutta ei se ollut minulle mikään ongelma, ehkä opin siis jo ala-asteella sen, että olen vain tavallinen. Sitten 18-vuotiaana aloinkin saamaan kehuja kauneudestani ihan tuntemattomiltakin! No olenhan minä muutakin ja minua huvittaa, kun jotkut olettavat, että jos kaunis nainen on meikannut ja naiselliset vaatteet päällä niin hänen koko elämä on sitä eikä hän voi olla kiinnostunut nörtti-asioista, kirjallisuudesta, politiikasta jne.
    Ja toisaalta huvittaa taas se, että nainen on muka erityisen rohkea, kun ei ole meikannut ja että meikkaus on melkeinpä poliittinen kannanotto. Itse meikkaan fiilisen ja käytettävissä olevan ajan mukaan ja arkena todella harvoin.

    Ehkä eniten ärsyttää tämä miten paljon naisten ulkonäkö ja vertailu ja ulkonäöstä tehtävät oletukset jne jne kiinnostaa ja aiheuttaa keskustelua. Varmasti erityisen kaunis ulkonäkö ja varsinkin lapsesta asti saadut kehut auttavat monissa tilanteissa, mutta miksipä nämä eivät saisi kehuja muustakin. Kai kaunis ihminen voi myös olla reilu, fiksu, hauska jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta mooses kaunis ihminen voi olla kaikkea muutakin! Vastakkainasettelu näissä asioissa on täysin turhaa, siinä olet täysin oikeassa.

      Poista
  15. Moikka!
    No pakkohan tätä on kommentoida täältä laidan toiselta puolelta, jossa on kasvanut sellaisessa ympäristössä joka on kehunut ulkonäköä ja lisäksi vaatteisiin yms. ulkoisiin juttuihin on aina saanut rahaa. Teini-ikä oli kieltämättä helppo siltä kantilta. Ja toki aikuisenakin elämää helpottaa kauniit kasvot ja kaunis hymy.
    Välillä sitten mielen valtaa kysymys: olenkohan koskaan saanut yhtään työpaikkaa cv:ni perusteella vai onko minut palkattu pärstän perusteella (no ei ehkä joko-tai koskaan kenelläkään, mutta tiedätte mitä tarkoitan)? Ja näkeekö tuo mies nyt minut ihan oikeasti vai vaan fyysisten mittojen mukaan? Joskus myös olen tajunnut joidenkin naisten kaveeraavan kanssani ihan muista syistä kuin siitä kuka ihmisenä olen. Se on surullista. Ja tuntee tulleensa jotenkin petetyksi...? Kuulostaako oudolta?

    Tuntuu ettei tämä ole aihe josta saa valittaa, koska ulkonäöllä "saa niin paljon yhteiskunnassamme". On kuitenkin hyvä tarkastella sitä mitä sillä sitten ihan oikeasti saa ja mitä ei. Niin kuin sinä tekstissäsi teet.

    Hyvä teksti Laura!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kommentista! Ei missään nimessä kuulosta oudolta kuvaamasi asiat - surullisilta kyllä. Se että joutuu puntaroimaan ympärillä olevien tarkoitusperiä ja tilanteiden aitoutta ei ole varmastikaan helppoa. Ehkä tietyllä tavalla kovertavakin vaikutus, sellaisella iänikuisella puntaroinnilla. Mielenkiintoinen pointti, kiitos siitä.

      Poista