6.8.2017

Vakiintuneita kohokohtia: Raahen Rantajatsit

6.8.2017



Juna halkoi metsiä ja teollisuusalueita määrätietoisesti, jättäen kintereillä seuranneen saderintaman lopulta taakseen. Nousimme kyydistä pienellä asemalla, kytevän pikkukylän verkkaisuus tarttui kiinni tehden unenraskaista raajoista entistä raskaammat. Nostin tavarani autoon, nojasin selkänojaan, keskustelin katkonaisesti.

Kun auto lopulta kaartoi Vanhan Raahen puutalokorttelien läpi merenrantaan Ruiskuhuoneen nurkalle, väsymys kaikkosi. Tutut kasvot tulivat heti ovella vastaan, meri kimmelsi, kahvi höyrysi, joku lavalla viritti pianoa iltaa varten.




Rakastuin Rantajatseihin ensikokeilulla - viime vuonna pujottelin yleisössä pressipassi kaulassa töitä tehden, nyt palasin paikalle vailla vaativampaa agendaa. (Tosin pääsin roudaamaan rummunjalkoja kaatosateessa saareen, mutta se on toinen tarina!)

Rantajatsien salaisuus piilee musiikin lisäksi sattumanvaraisissa kohtaamisissa; koskaan ei tiedä keneen törmää tai kuka viereen istuu. Se voi olla pitkänmatkan jazzdiggari Etelä-Suomesta, musiikkitoimittaja, naapuritalon utelias isäntä tai joku illan pääesiintyjstä.








Jo kerrottua: olen käynyt stadioneilla toteamassa kerta toisensa jälkeen, ettei anniskelualueen humalluttamaan ihmismereen katoaminen, päälle läikkyvä kuuden euron kalja ja vartin vessajonot ole meikäläistä varten. Haluan keskustella, kuunnella, kipaista hakemassa lasin viiniä ja palata jatkamaan siitä mihin juuri jäimme.

Istun vilttiin kääriytyneenä terassin ilta-auringossa (Rantajatsit ovat selkeästi sääjumalien suosiossa, sillä festivaali-iltoina paistaa aina aurinko), kun viereen istahtaa mies. Punnitsee hetken sanojaan, mittailee lauseitaan ennen kuin varovasti kertoo nauttivansa joka vuosi vaikka genre onkin pelkkä puolituttu. Nauraen vastaan: sittenhän meitä on kaksi! Rantajatsit ovat esiintyjäkattaukseltaan huippuluokkaa; tarjonta ylittää vaativammankin yleisön odotukset vuosi toisensa jälkeen.

Niin kuin Petri Koskinen Kauppalehden jutussaan totesi: Raahen Rantajatseilla vapaan jatsin eliitti kohtaa yleisönsä intiimisti. Täydellisesti kiteytetty. Tilan ja ihmisten väliset rajat liukenevat, ihmiset soljuvat paikasta ja keskustelusta toiseen, aurinko laskee itseään säästellen.







Ihmiset keskustelevat keskenään, tapahtuman taiteellinen johtaja Charles Gil kiertää yleisön joukossa varmistamassa että kaikilla on kaikki mainiosti. Ja onhan meillä - miksei olisi? On viiniä, musiikkia ja verkkaalleen venyvät illat joiden päätepistettä ei tiedä kukaan.

Taivaanranta leimahtaa aina ennen kuin sammuu. Sitten syttyvät lyhdyt.






Laura




2 kommenttia :