12.8.2017

Kuka siellä?

12.8.2017



Aina välillä se iskeytyy tajuntaan. Että olen pian neljä vuotta vuollut näitä tekstejä vailla kummempaa agendaa, puristanut hetkistä olennaisimmalta tuntuvat kirjalliseen muotoon ja painanut Julkaise-nappulaa lukemattomat kerrat.

Ja että te siellä olette kaltaisiani haahuilijoita, kipuinenne ja haaveinenne. ETTÄ OLETTE OIKEITA IHMISIÄ.

Kirjoitat niin harvoin nykyään, virkkoi ystäväni. Mää tiedän. Mää niin tiedän. Kaikki luovat ajatukset tuntuvat lipsahtavan kädestä juuri kun olen saamassa otetta, tippuvat ja pirstoutuvat arjen kivilattialle niin pieneksi muruksi, ettei sitä edes jaksa selvittää olisiko siellä ollut jotain säästämisen arvoista. Sitten pitääkin jo juosta bussiin. Tai laittaa ruoka mikroon. Ostaa pyykinpesuainetta. Vastata sähhköpostiin otsikolla URGENT. Niinpä sitä lakaisee ja jatkaa pokkana vaan. Luottaa että kyllä niitä vielä tulee.

Ja tuleehan niitä.

Tänään se taas tapahtui. Kesken aamuisen työrupeaman kommenttiboksiin kilahti viesti joka tuli kuin vahingossa iholle, pysäytti ja pisti miettimään. Tajusin jälleen kerran miksi minun on kirjoitettava. Luon toivoa paremmin kuin lunta.

Haluan että tämä on paikka jossa jokainen tuntee kelluvansa. Kirjoittaja mukaan lukien.


Te olette kulkeneet kanssani läpi masennuksen ja lentopelon, tiedätte kriisini, uneni ja hennon hiuslaatuni. (Ja aika paljon asioita äidistäni...) Minä en tiedä teistä juuri mitään.

Minua ei kiinnosta analytiikka. Minulle on yhden tekevää kuinka monta teitä on - minua kiinnostaa keitä te olette.

Tämä digitaalisen pullopostin lähettely tuntuu välillä siltä kuin kirjoittaisi tarkasteluhuoneesta käsin. Te näette minut, mutta minä en näe teitä. Pylväät liikkuvat mutta askeleita ei kuulu.

Minä haluaisin todella tietää kuka sinä olet. Koputan huoneen peiliseinään ja kysyn: kuka siellä?






Laura






61 kommenttia :

  1. Hei.

    Olen nyt parisen vuotta lukenut tekstejäsi. Ensin Lilyssä ja nyt täällä. Olen ahdistuksen kanssa painiva melkein valmistunut kirjastonhoitaja. Täällä on varmaan paljon kaltaisiani, niitä jotka eivät vain osaa ottaa yhteyttä ja kommentoida. Tekstisi kuitenkin pahoina päivinä rauhoittavat ja tuovat iloa. Siksi luen. Kiitos, kun kirjoitat! ~Kurre

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Kurre - mikä ilo kuulla teistä hiljaisista! Iloa, rauhaa ja toivon tuontia, sitä tältä kaikelta itsekin toivon. Ihanaa kuulla että olet siellä, kiitos kun kerroit.

      Poista
  2. Luen, koska tekstisi ovat viisaita sellaisella mutkattomalla tavalla, jota ihailen.

    Ainiin, tämän piti kertoa siitä, kuka minä olen. No ehkä sekin kertoo jo jotain, että luen tekstejäsi ja pidän niistä. :D

    Veikkaan, että sinäkin tiedät minusta suhteellisen kummallisia asioita mutta et ehkä äidistäni niin kovin paljon. Ja yhden asian jaan kanssasi ihan erityisesti. Sen tunteen siitä, että kun kirjoittaa blogia, istuu siellä peiliseinän toisella puolella. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhah, ihana Aino! Kiitos kun kommentoit!

      Joku joskus sanoi, että kun et tiedä kenelle tarkalleen ottaen kirjoitat, kuvittele se henkilö. Mutta vuosien myötä lukijoista tulee yhä tärkeämpiä, tuttuja. Se on parasta. Emme ole yksin kukaan.

      Poista
  3. En muista, milloin löysin sinut ja blogisi, mutta muistan sen tunteen, mitä silloin tunsin. Ihmetyksen ja ilon siitä, että joku on sanoittanut tunteitani. Olen itsekin rämpinyt läpi masennuksen (ja ahdistuksen) suon, istunut vuosia terapiassa ja löytänyt itseäni ja sanoja oloilleni. Tällä hetkellä elämässäni asiat ovat hyvin. Muutaman viikon päästä jään opintovapaalle virkanaisen työstä ja lähden opiskelemaan alaa, jolle olisin halunnut lähteä suoraan peruskoulusta - mutten uskaltanut.
    Kiitos siis sanoista, valosta, rehellisyydestä, kauneudesta, jota luot ympärillesi! Värikästä alkavaa syksyä <3 -marrie

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohh, liikutus. Kiitos, kiitos kun kommentoit marrie. Uskon, että jos jokin halu seuraa perässä noin monta vuotta, se on vaan toteutettava. Onnea siis uudelle tielle, valoa ja iloa päiviisi!

      Poista
  4. Sun äiti vaikuttaa kyllä ihan parhaalta tyypiltä <3

    Minusta taas tiedät paljonkin asioita, mutta mun äidistä et ehkä niin paljoa. Paitsi että se fanittaa sua, kuten olet varmaan FB-tykkäyksistä huomannut ;) Mutta ajattelin nyt kertoa, että mun äiti on aika mahtava tyyppi. Sillä on hyvä huumorintaju ja empatiaa siltä riittää ihan kaikille. Se harrastaa kieliä (italiaa, ranskaa ja venäjää), ruokia, matkailua ja (silleen vähän maanisesti) neulomista sekä tekee hyväntekeväisyyshommia. Äiti on just sellainen pieni rohkea nainen.

    Mutta siis nyt kyllä kuulostaa siltä, että olet loman tarpeessa. Kai sen sun matka on jo kohta? (Mäkin haluaisin olla tuollainen cool yksin matkustava ihminen, mutta en ole.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein arvattu, nimittäin mun äiti ON paras tyyppi! Niin kuin sunkin, terkkuja!

      Mää. Olen. Niin. Loman. Tarpeessa. Cooliudesta en tiedä. Tiedän vain että aion lillua meressä hattu päässä ja juoda tuhat frappéa.

      Poista
  5. Sinä tiedät minusta jo yhtä ja toista muutaman vuoden takaa, mutta täällä ollaan vielä ja luetaan ja tykätään. Mitäs uutta kertoisin...
    - kun mun läheiset matkustaa seuraan kohteen säätä elääkseni vähän mukana
    - mulla ei ole yhtään selkärankaa joissain asioissa, jos talossa on karkkia se pitää syödä heti pois ja hyvät sarjat ja leffat katotaan heti ilmestymispäivänä jos suinkin mahdollista
    - en kauheasti välitä helteestä, silloin on parasta mennä päiväleffaan tai museoihin
    - hotelliaamiaiset on parasta, kauppakeskukset pahinta
    - löysin Sivulauseet-blogin sun blogin kommenteista, muita blogeja ei sit tarviikaan lukea (paitsi Visual Diarya, tietty!)
    - Mun äitiin uppoo parhaiten kaksimieliset vitsit, mutta kunhan on nauranut hetken vedet silmissään niin suutahtaa vähän vitsin kertojalle

    Kaima

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaima! Sinäkin, kiitos.

      Miten ihanaa lukea näitä kohtia, palasia teistä. Haluan ihan ensiksi tarttua karkkiasiaan, sillä olen huomannut että TÄHÄN VOI OPPIA. Olen aina, siis aina ollut se tyyppi joka imuroi kaikki karkkinsa leffan alkutekstien aikana, siirtyen sitten sulavasti vieruskaverin pussille. Mutta lähiaikoina olen huomannut että pystyn elämään _samassa tilassa_ makeisten kanssa syömättä niitä. Vallankumouksellista, kerta kaikkiaan.

      Helle ei ole munkaan lemppari, vaikka niin monta vuotta itselleni uskottelin. Puolivarjossa ja keskilämmössä olen omimmillani (Itselle muistiin: muista pakata se hellehattu.)

      Sivulauseita on ihana! Kyselen pian blogivinkkejä ihan postauksen kanssa, josko omalle lukulistalle löytyi uusia helmiä. (Ei Kekkos-sellaisia, sillä eihän ole Kekkosta voittanutta.)

      Poista
  6. "Luon toivoa paremmin kuin lunta." Hienosti kirjoitettu :)

    VastaaPoista
  7. Olen kolmekymppinen vaimo ja vauvan äiti. Teen nuorisotyötä. Pidän työstäni mutten kollegoistani. Harkitsen työpaikan vaihtamista kerran kuussa, sitten tyydyn nykyiseen sen tuttuuden vuoksi. Haaveilen matkasta jolle sinä olet lähdössä. Yksin, auringossa, sopivan kokoinen seikkailu.

    -Heli-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sinä, kiitos kun kerroit! Työelämässä tuttuus on voittanut myös omalla kohdallani monet kerrat, kunnes sitten (ehkä) jossain vaiheessa saturaatiopiste saavutetaan ja on vain lähdettävä. Silloin lähteminenkin on ehkä henkisesti helmpompaa, kun on ajatuksen tasolla kasvanut irti jo valmiiksi.

      Jos joskus lähden politiikkaan, vaadin kaikille omia lomia, itsenäisiä irtiottoja omien ajatusten kanssa.

      Kiitos vielä kun kommentoit Heli, näitä on aidosti ihana lukea.

      Poista
  8. Hei.

    Eksyin joskus kauan sitten blogiisi muistaakseni tissitekstin kautta. Sitten huomasin hyvän kieliopin (itse en jaksa lukea yhdys_sana_virheitä) ja upean rikkaan kielen. Rauhallinen, haaveileva ja asioiden syviin kerroksiin pureutuva tyyli kolahti. Se on jotenkin sopivaa vastapainoa touhottavalle luonteelleni ja murehtimiselle. Viime syksynä ja keväänä koin pahaa ahdistusta, jolloin tekstisi toivat hengähdystauon.

    Jotain minusta:
    - Rakastan museoiden ja kirjastojen ilmapiiriä, ne ovat mun kirkkoja. Saatan tuijottaa yhtä hyvää maalausta 20min hiljaa.
    - Se onkin ainoa hetki, jollon todella olen hiljaa, koska oikeasti olen höpöttäjä ja usein touhottaja.
    - Innostun helposti asioista ja ihmisistä, ja sen kyllä aina kuulee ja huomaa!
    - Koska itsekin olen ollut yliopistossa jo vuoden jos toisenkin, koen yhtäläisyyksiä myös elämäntilanteen suhteen, mikä helpottaa samaistumista moniin teksteihin.

    Itseasiassa meillä taitaa olla yksi yhteinen tuttukin, mutta en oikeastaan uskaltaisi tavata sua tosielämässä. :D On muodostunut niin vahva mielikuva susta tekstien kautta, että olis hämmentävää jos oikeesti olisitkin tosi erilainen.

    Ai niin, ja äitini on äärimmäisen sitkeä ja päättäväinen ihminen, joka pitää sanomalehden lukemisesta ja vihreästä teestä.

    Olen kaivannut tekstejäsi kirjoitustahdin hidastuttua, mutta mieluummin laatu kuin määrä. :) Hyvää alkavaa syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. S! Ihanan polveileva kommentti! Museot ovat parasta, ja hävettää kuinka naurettavan vähän olen kuluttanut museotarjontaa kuluneen vuoden aikana.

      Yliopistouran aikana on tullut suvantoja ja korkeampia kohtia (melko matalaksi jääneitä nekin, tosin), mutta vielä porskutetaan. EHkä kirjoitan tästä taas pian, uusi lukuvuosi kun on taas edessä ja ehtinyt kirvoittaa ajatuksen jos toisenkin koko akateemisen sekoilun järkevyydestä. Olen siis kanssasi sisko.

      Yhteinen tuttu? Kutkuttavaa. Millainenko olen OIKEASTI? Tämä on jännä (ja vähän pelottavakin) ilmiö; se että ihmiset luovat tätä kautta kuvan minusta. Todellisuudessa olen touhottaja, nopeasti syttyvä ja yhtä nopeasti kyllästyvä, p u h e l i a s (tätä kukaan ei blogin perusteella uskoisi) ja ajatuksiini hukkuva.

      Ihanaa että kerrotte äideistänne! Se kertoo usein myös aika paljon tyttäristä, vaikkemme sitä aina haluaisikaan myöntää... Myöskään oma äitini ei aikoinaan uskonut, kuinka paljon hän muistuttaa omaansa.

      Kiitos S kun kommentoit, parasta!

      Poista
  9. Moi,

    olen reilu parikymppinen pitkäaikaistyötön mielenterveyskuntoutuja, joka on lukenut juttujasi lähes alusta asti (muistaakseni koskaan kommentoimatta). Suurimpia toiveitani on päästä joskus kirjoittamaan päiväkirjaani samankaltainen teksti kuin itse kirjoitit pitkän terapiarupeaman päätyttyä. Äidistäni sen verran että hän on helvetin hyvä tyyppi, itsekään en ole ihan huono. Pidän edellä mainitusta äidistäni, lukemisesta, sipseistä, saunomisesta, sienestämisestä, erilaisista peleistä, huulipunista.

    Täällä blogissasi sielu lepää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi sinä, mahtavaa että olet täällä.

      Jonain päivänä se hetki koittaa, kun kaikki on taputeltu. Hauskaa: itselläni se hetki koitti itseasiassa juuri tällä viikolla. Uskon aidosti että se koittaa sinullekin, vaikken sinua tunne. Sillä kun on sille tielle lähtenyt, kuluu kannettava moskakerros hiljalleen pois kuin huomaamatta.

      Saunat ja sipsit, ehkä yhdistettynä myös? Ystäväni Minna Mänttäri tietää mistä puhumme kun puhumme SAUNASIPSEISTÄ.

      Kiitos kommentistasi, iloa alkavaan syksyyn!

      Poista
  10. Olen aina ollut oman tieni kulkija. Rakastan sateen ropinaa peltikattoa vasten ja omenapuun kukkien tuoksua. Minut voi löytää metsäpoluilta ja hiihtoladuilta, mattopyykiltä tai sohvan nurkasta kutomasta sukkaa. Haaveilen omasta talosta maaseudun rauhassa, ainoina naapureina metsän eläimet. Metsässä sielu lepää, siellä hiljaisuudellakin on oma ääni eikä sellaisia värejä löydä mistään muualta. Parasta Suomessa on neljä vuodenaikaa, paukkuvat pakkaset, kevään hento vihreys, pakahduttava helle ja syysmyrskyt. Vanhat talot, tavarat ja tarinat ovat lähellä sydäntäni. Mutta tärkeintä elämässäni ovat rakkaat, ne ihmiset, jotka ovat aina lähellä vaikka olisivat kuinka kaukana, jotka eivät katoa viereltä koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, ihana! Kiitos että kerroit. Rakastan seikkaperäisiä kuvailuja - tämä kommentti pysäytti keskellä liikenneruuhkaa (en ollut itse ratissa, huom!). Meillä on monia samoja rakkauksia, kuten kaipuu metsän siimekseen.

      Syysmyrskyt! Mikäli olit eilen pääkaupunkiseudulla, sait varmasti osasi? Huh.

      Poista
  11. Äiti, jonka puhe koostui suomalaisista sananlaskuista, on jo pilven reunalla. Sananlaskut oivalsin joksikin muuksi kuin äidin puheeksi vasta koululaisena. Itse olen äiti kolmelle aikuiselle lapselle ja isoäiti kohta neljälle pienokaiselle.
    Sinun upeat tekstisi löysin vissiin minäkin niiden ”Sivulauseiden” kautta. Ovat tuoneet minulle iloa, lohtua, ymmärrystä ja lempeyttä… viimeksi vaikka tähän ”huonosti kasvaneeseen kesään” :-) terveisin Mummu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ''Sananlaskut oivalsin joksikin muuksi kuin äidin puheeksi vasta koululaisena.'' Olipa kaunis huomio, elämänmakuinen.

      Mummu neljälle, wau! Ihanaa että olet löytänyt tänne.

      Poista
  12. Kun luin postauksen otsikon, tuli ensimmäisenä mieleen kuolematon vastaus: "Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen". Yksi lempikirjoistani on Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira. Päätavoitteenani elämässä on pysyä lapsenmielisenä, aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tiia. Olen tiennyt että jaamme paljon, mutta että elämän päätavoitteenkin! Ei paha.

      Poista
  13. Olen lukenut blogiasi lähes alusta saakka. Rakastan sekä tapaasi kirjoittaa että tekstiesi sisältöjä.

    Olen 22-vuotias tamperelainen. Asun kämppiksen JA (mun) avomiehen kanssa. Olen sairastanut masennusta ainakin 10 vuotta, viimeiset 2 vuotta intensiivisemmin. Nyt olen kesätöissä siivoojana, 1,5vk päästä alan opiskella Tampereen yliopistossa elinikäistä oppimista ja kasvatusta. Syön mielialalääkkeitä, käyn terapiassa ja olen terveempi kuin ehkä koskaan ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olet täällä. Minusta on ihanaa kuulla teidän säröistänne, kuhmuista ja kannetuista kuorista. Kiitos kun avasit itseäsi, kiitos kun olet täällä.

      Ps. Tervetuloa saman pääaineen alle. Terveisin, elinikäinen elinikäisen oppimisen opiskelija.

      Poista
  14. Ja minä olen seglen!

    Minut ehkä muistatkin, tai ainakin jotenkin toivon niin.

    Tekisi mieli kirjoittaa jokin hyvä selitys siitä, miksen ole kommentoinut, mutten osaa. Lukenut ja kurkkimassa käynyt kyllä koko kesän, mutta nimikirjaimet jääneet jättämättä.

    Täällä silti olen! Ja tulen aina olemaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpsö. Tottakai muistan!

      Teidän ei tarvitse selitellä, enhän minäkään (paljoa) selittele. Mutta kiitollisna otan vastaan nämä ihanat avaussananne, olette kaikki mahtavia! Itku pääsee. Pus.

      Poista
  15. Useamman vuoden lukija täällä. Ihailen tapaasi tiivistää olennainen muutamaan virkkeeseen ja kykyäsi seistä itsesi takana. Ehkä minäkin joskus, terapiassa tällä hetkellä käyvänä ainakin harjoittelen. Niin ja pompahdat jännästi mieleeni silloin tällöin kirpparilla, varsinkin jos löydän jotain pelkistettyä ja kaunista. T Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina yhtä sävähdyttävää lukea kun joku lukijoista kertoo seuranneensa v u o s i a. Huh.

      Tulin itseasiassa just kirppikseltä, en ole ehtinyt paljoa kierrellä tässä kevään ja kesään kiirekierteessä. Ostin pari kirjaa: Itkosen Kohti sekä klassikon Kaikki mitä rakastin. Mietin vielä pakkaanko ne matkalle mukaan vai ehkä jotain ihan muuta.

      Kun tarpeeksi kauan joku systemaattisesti kyseenalaistaa paikkasi ja oikeutesi olla, sitä oppii seisomaan kahta kovempana. (Jouduttuaan toki ensin kyseenalaistamaan about kaiken itseensä liittyvän.) Kova koulu, mutta luja lopputulos. Ei se aina niin siis ollut. Tsemppiä omalle matkallesi, ja kiitos kun kommentoit. Pus!

      Poista
  16. Yksi hiljainen lukija täällä, vuosia jo seuranneena. Muistan ensimmäisen kerran blogiasi lukiessani kiljuneeni kämppiksilleni, että kuunnelkaa nyt kuinka kauniisti ja olennaiset asiat viiltävän kuvaannollisesti tämä kirjoittaja kirjoittaa. Samaa mieltä olen edelleen, samoille kämppiksille edelleen joskus siteeraan lauseitasi tai postauksiasi. Teksteissä pilkahtaa elämän yhtäaikainen kauneus ja rosoisuus, joka sosiaalialan opiskelijalle tuo toivoa ja iloa, että jokaisen elämästä löytyy kaiken keskeltäkin valoa. P.s Äidit on parhautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sosiaaliala, wau. Nostan hattua!

      Ja kiitos, kiitos kauniista sanoistasi. Sitä se elämä on; samaan aikaan terävää ja pehmeydessään upottavaa. Onneksi olet täällä, se on iso ilo.

      Terkkuja kämppiksille!

      Poista
  17. Moi Laura,
    Oon lukenut jo pitkän aikaa ja joskus jättänyt satunnaisen kommentin. Joskus sanoin että blogisi saa katsomaan omaa elämää jotenkin armollisemmin ja arvostavammin, siltä se tuntuu edelleen. Toivon kovasti, että tulevaisuudessakin jatkat blogia vaikka postaustahti onkin harvempi, koska sun tapa kokea ja kirjoittaa on niin samaistuttava ja samalla blogimaailmassa ainutlaatuinen.

    Itse olen myös terapiassa käyvä avoliitossa elävä yliopistolainen, suomen kieltä opiskelen ja teen S2-opehommia. Elämä on nykyisellään hyvää, mutta menneisyydessä riittää läpikäytävää vielä jonkin aikaa. Onneksi ei ole kiire mihinkään.

    Ihanaa matkaa, kun sinne asti pääset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta armon teemahan sopii täydellisesti myös hidastuneeseen kirjoitustahtiin!

      Olen ylpeä siitä kuinka moni täällä on kertonut käyvänsä terapiassa. Se on lohdullista. Kiitos ihanista sanoista, kiva että sinäkin olet täällä.

      Poista
  18. Olen kyllä ilmaissut olevani täällä ja olen edelleen! Joskus olen saattanut jotain kommentoidakin... Sinun ja Helmi Kekkosen blogit olivat Lilyn parhaimmistoa, onneksi sentään Itse Minna Mänttäri on vielä siellä. Jotenkin siinä kohtaa elämääni niiden kautta tuli paljon kaunista ja ajateltavaa, ymmärrystä myös siitä että on ihmisiä, jotka pohdiskelevat asioita edes jotenkin samoin kuin itse (tai vielä paremmin). Se on ihan huikea juttu!

    Ja joo, välillä toivoisin että kirjoittaisit useammin, mutta tunnistan tuon tunteen, elämäntilanteita on erilaisia ja itsekin olen blogin sijaan kirjoittanut jotain muuta (!), mikä on kiehtovaa ja innostavaa ja siitä haluaisinkin jakaa enemmän.

    Kommenttikentän polveilevaa keskusteluun vielä viitaten: minun äitini on jo kuollut, mutta on todella hauskaa ja ihanaa lukea toisenlaisista äitisuhteista (omani oli vaikeahko), nyt niissä on tietysti myös toisenlainen sävy, kun olen itsekin äiti (kummallista). Niin ja minä haluaisin mielelläni tavata sinut, mutta katselisin kyllä mieluusti ensin vähän etäältä, kuten kunnon introvertit, tasapainottelisin mielikuvaani todellisuuden kanssa. Ja että oletko oikeasti dobbelgänger erään näyttelijän kanssa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina! Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Olin jossain vaiheessa lukevinani alakuloa teksteissäsi.

      Jotain muuta! Mitä olet kirjoittanut? Kutkuttavaa!

      Äitijutut on oikeasti mun omia lemppareita. Avaavat melko rehellisesti tätä meidän menoa (kyllä, viittaan ''meihin'' kun puhun äidistäni).

      Onko mulla doppeli? Kuka??

      Poista
    2. Vähän on ollut tuollaista vauvavuoden väsymystä ilmassa... Siksipä omankin blogin päivitystahti on hidastunut, toisaalta melkein samaa tahtia liikkumaan lähteneen lapsen kanssa. Tiedäthän, se vaatii joskus aikaakin se kirjoittaminen. Ja olen sen vähäisen käyttänyt romaanikässäriin, jota olen tämän samaisen vuoden pyöritellyt mielessäni ja nyt ehtinyt kirjoittaa edes jotain ylös. Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta kirjoittaminen myös vailla välittömiä julkaisupaineita on varsin vapauttavaa.

      Jostain syystä, puhtaasti joidenkin kuviesi perusteella, tulit aina mieleeni kun katsoin superhömppää Jane the Virgin. Ja puhun tietysti ihanaisesta isoäidistä, jota esittää Ivonne Coll. Tässä yhteydessä esimerkiksi puheliaisuus ei olisi mitenkään hämmästyttävä ominaisuus, tosin et taida puhua espanjaa.

      Poista
  19. Aika uusi lukija täällä moi!

    Eka teksi jonka sulta luin, oli se jossa kirjoitit: "Hengitin koska halusin - en vain koska oli pakko. Lopulta toivo jonka kanssa yhtenä päivänä saavuin huoneeseen kuin pitkältä matkalta palanneena. Nostin pöydälle varovasti kuin kaukaa tuodun kristallivaasin ja näytin: katso mitä olen löytänyt. Hän tiesi jo. " Tuo teksti tuli juuri oikeaan aikaan.

    Luin tän ja vihdoin myönsin itselleni, ettei kaikki ole ihan hyvin. Sain kuitenkin toivoa sulta paljon ja siksi jäin tänne. Hengitän nykyään hieman kevyemmin ♥

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No moi! Kiva kuulla myös teistä uusista, jee!

      Mulla on ollut tänään ihan paska päivä. Sellainen fiilis että missään ei ole mitään järkeä. Tämän kommentin loppu valoi just toivoa, että kyllä tässä sittenkin jotain järkeä ehkä on. Kiitos.

      Poista
  20. En muista, kommentoinko silloin, koska en muista montaa muutakaan asiaa siltä ajanjaksolta, jolla blogiisi löysin. Se oli vasta viime keväänä, mutta tuntuu sillä tavalla oudosti samaan aikaan todella utuiselta, että ihmeen selkeältä. Se oli eilen ja samalla se oli ikuisuus sitten. Elin läpi maailmanluokan myrskyä, kun joka paikkaan sattui ja kevään aikana kolme koiristani kuoli, kaikki hieman yllättäen ja liian aikaisin. Etsin mitä vaan, millä jäsentää ajatuksia ja ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. Olin vähän liian pieni vene avomerellä ja sitten jotain kautta lyösin blogiisi ja luin ajatuksesi siitä, miten suru ei kirvele ja hetken tuntui helpommalta hengittää.

    Keräilen tärkeitä, osuvia ajatuksia talteen ja osa niistä on sinun, mutta en ehkä aiemmin ole kiittänyt siitä. Nyt myrskyn jälkeen nähtyäni taas auringon nousevan ja ymmärtäessäni itseäni ja elämää paremmin, lienee aiheellista kiittää. KIITOS.

    Käyn täällä aina välillä kellumassa ja tiedostamassa, että en ole maailman ainoa ihminen jolla on joskus vaikeaa. Koen itse tärkeänä jakaa myös niitä kurjia ja vaikeita asioita, koska niistä kirjoittaminen voi auttaa jotain muuta. Sä teet just sitä ja teet sen upealla herkkyydellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janni - tämä kommentti kosketti syvältä. Pakko oli lukea muutamaan otteeseen.

      Tähän väliin heitän Paulo Coelhomaisen kysymyksen: mitä olisi elämä ilman myrskyjä? Ei elämää ollenkaan. Keskellä avomerta sitä toivoisi pääsevänsä maihin ja pysyvänsä siellä, mutta kun ranta lähestyy niin sitä osaa olla kiitollinen kaikesta tyrskyjen mukana tulleesta opista.

      Niin kuin olen joskus sanonutkin, kurjuudesta on helpompaa kirjoittaa kuin kirkkaudesta. Siksi olen äärimmäisen kiitollinen siitä että teksteistä on hyötyä myös muille avomerenkulkijoille.

      Kiitos kommentista ja hyvää kelluntaa!

      Poista
  21. Moikka,
    mää on tällaseen postaukseen joskus vastannutkin, ehkä. Joka tapauksessa olen akateemiseen maailmaan jumiin jäänyt, keskenkasvuinen ajattelija. Ihailen kirjoitustaitoasi, haluaisin itse joskus kirjoittaa työkseni tai ehkä vain haaveilen ajatuksesta. Kesän tekstit ovat olleet erityisen ihania sillä itse olen koko kesän ulkomailla ja missaan ihanan valoisat yöt, herneet ja torit. Hellettä olen saanut sitäkin enemmän ja lupaan, että olen ensi vuoden kesään tyytyväinen vaikka sataisi lunta (ei pliis lunta). Kiitos, että kirjoitat!

    -Maisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Maisa!

      ''Akateemiseen maailmaan jumiin jäänyt, keskenkasvuinen ajattelija.'' Oletko kenties kadonnut siskoni, tai jopa peilikuvani?

      Vähän kadehdin että olet saanut olla lämmössä, sillä eipä hernekelejä ole tällä kesää siunaantunut juuri ollenkaan. Mutta valoa, ihanaa humalluttavaa valoa on, luojan kiitos. Se ei onneksi ole sidoksissa lämpötilaan.

      Kiitos että kommentoit, pus!

      Poista
  22. Täällä Lumos, lukija vuosien takaa. Monissa sopissa itsensä keittänyt, jotenkin ihmeessä aina pinnalle selvinnyt. Akateemisesta kuplasta ulos päässyt, itsensä etsinyt, sitten taas hukannut ja ehkä välillä taas löytänyt. Kuka näissä perillä pysyy? Isosisko, Mummin mussukka ja isin tyttö. En tykkää kaurapuurosta, mutta syön sitä silti.

    Alusta asti olet ollut minulle blogimaailman idoli ja kun aloitin tätä nykyistä blogiani, halusin kirjoittaa vielä joskus niinkuin Se Tähkävuori.

    Edelleenkin haluan. Tietenkin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monet sopat tuntuvat olevan kirjoittajan ja lukijoiden erikoisalaa. Pidän siitä. Kaiken keskeneräisyydestä ja arpeumista, vajanaisista lauseista ja selityksistä. Olette kaikki ihan hurjan ihania tyyppejä.

      Kaurapuurovinkki: oletko kokeillut Puuppolan Aitokaura-hiutaleita? Paatuneinkin puuronvihaaja rakastui niitä kokeiltuaan. Jos siis kaipaat lisää nostetta aamuhetkiin, suosittelen kokeilemaan.

      Kiitos ihanista sanoista. Ihanaa alkavaa syksyä!

      Poista
  23. Hiljainen taustalukija täällä moi.

    En muista koska löysin blogiisi, vuosi, ehkä kaksi sitten? Tälleen tamperelaisena taisin etsiskellä tamperelaisia blogeja. Ihastuin välittömästi. Kirjoitat uskomattoman kauniisti ja oivaltavasti. Osaat sanoittaa juuri niitä tunteita ja hetkiä elämässä mistä aina sanotaan että "ei ole sanoja". Sinulla on.

    Mutta piti kertoa itsestään?
    Yli kymmenen vuotta sitten minäkin istahdin terapeutin nojatuoliin ja aloitin matkan. Viime vuosina on tuntunut että se matka jäi kuitenkin kesken kun siitä nojatuolista parin vuoden jälkeen nousin. Toivon että joskus on resursseja jatkaa.

    Lemppariasioita mm.: mustikat, oma rescue-koira, Masterchef Australia, meri, Top Gun, tuoksu mikä tulee siitä kun taloissa poltetaan takkaa tai lämmitetään puusaunaa, sauna.

    Ei väliä kirjoitatko usein vai harvoin, kiitos kun kirjoitat.


    -Milla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on ihanaa kuulla mistä kaupungeista lukijat ovat! Analytiikan mukaan eniten luetaan Hesoissa, mutta sitten on ihanaa kuulla että ruutujen toisella puolen on myös oman kylän porukkaa.

      Tämä terapiajuttu on mielenkiintoinen; tuntuu että moni on jättänyt aikoinaan kesken. Tai ehkä sitä on vaan luullut olevansa jo selvillä vesillä, kunnes joku asia tulevaisuudessa keikauttaa venettä niin että pohjaan jääneet asiat tulevat taas lähelle. Yhtä kaikki sinne vaan uudestaan, puhumaan itseään auki. Voimia se vaatii, joten niitä toivotan.

      Kiitos kun jätit merkin itsestäsi, mukavaa kuulla teistä taustajoukoista.

      Poista
  24. Hei Laura,

    Olen avoliitossa elävä vajaa kolmekymppinen osa-aikainen graafikko ja juuri aloittamassa omaa terapiamatkaani itsehyväksynnän tiellä. Haluaisin pystyä kirjoittamaan yhtä sielukkaasti kuin sinä, mutta päässä pyörivät ajatukset jäävät usein kellumaan hajanaisiksi katkelmiksi eikä niihin saa kunnon tarttumapintaa.

    Sinun tekstisi sen sijaan ovat viiltäneet oivaltavuudessa syvälle sisimpääni ja antaneet ihan valtavasti näiden vuosien aikana, kun olen blogiasi hiljaisuudessa seurannut. Vaikutat järisyttävän viisaalta, vahvalta ja hyvältä tyypiltä. Olet omalla esimerkillä valanut uskoa, että itsekin vielä pääsen kahlaamaan omien vaikeuksieni läpi ja löydän jonkun sielunrauhan tässä elämässä. En tule välttämättä koskaan löytämään sitä yhtä suoraa polkua jota pitkin kulkea, mutta olen ansiostasi ymmärtänyt sen olevan ihan ok.

    Kiitos että kirjoitat, teit sitä sitten harvakseltaan tai päivittäin. Mukana pysytään joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sinä. Luin kommentin, purskahdin itkuun. Olipa kauniisti sanottu, kiitos.

      Onnea terapiamatkalle, se on antava, ottava, avaava reissu. Oma vinkkini (jota jakelen saarnaajan lailla kaikille samassa jamassa oleville): armoa. Anna itsellesi ja ajatuksillesi armoa. Ihmisiä täällä vaan ollaan. Erehtyväisiä, mää, sää ja muut. Iso halaus!

      Poista
  25. Hei taas!

    Sen lisäksi että yllätin olemalla samassa kaupungissa, yllätän (?) olemalla myös täällä! Olen aika laiska blogien lukija – luen jos sattuu huvittamaan ja kommentoida en jaksa juuri koskaan. Kommentteja kyllä olisi, ne eivät vain liikahda päästä näppäimistölle asti.

    Sitten satunnaisia asioita minusta: rakastan mm. kirjastoja (jos niissä ei ole pakko kirjoittaa gradua), musiikkia, laiskottelua, teetä ja kahvia, neulomista ja virkkaamista, Salkkareita, uimista. Innostun nopeasti ja kyllästyn vielä nopeammin. Ja hei Teerentie ympäristöineen, ahh! Olen kävellyt sitä katua niin paljon, että tiedän talojen asukkaiden elämästä varmaan enemmän kuin he ikinä uskaltavat kuvitellakaan :D

    Oli kiva törmätä!

    T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan kadoksissa ollut, naapurista löytynyt! Kuka olisi arvannut!

      Ihanaa kuulla etten ole ainoa joka haahuilee talojen keskellä ja rakentelee mielessään tarinoita ikkunoiden taakse, haha!

      Oli ihanaa törmätä, hurjasti tsemppiä gradun kanssa! Pus!

      Poista
  26. Hei Laura!

    Olen lukenut blogiasi jo sen alkuajoista lähtien, mutten ole jostain syystä saanut aikaiseksi kommentoitua kertaakaan. Tämä johtunee siitä, etten koe kirjoittamista kauhean luonnolliseksi tavaksi ilmaista ajatuksiani... outoa kuinka tämä voikaan tuntua näin jäykältä ja tahmealta!

    Joka tapauksessa, tämä hetki tuntui luonnolliselta sanoa sinulle iso kiitos kirjoituksistasi ja siitä, että olet uskaltanut pukea niin kovin vaikeita asioita niin kauniisiin sanoihin. Menetin viime talvena aivan yllättäen minulle äärimmäisen rakkaan ihmisen. Luin näinä aikoina aina uudestaan kirjoituksiasi kuolemasta ja surusta, mikä auttoi merkittävästi omassa suruprosessissani ja omien tunteideni käsittelemisessä. Suru ja valtava kaipaus eivät tietenkään koskaan hälvene, mutta en usko että olisin selvinnyt niistä pahimmista ajoista eteenpäin samalla tavoin ilman sinun blogiasi. Joten kiitos <3

    Ja tosiaan, minä taas olen parikymppinen tuottaja, joka elää pitkälti taiteesta sen kaikessa kirjossaan. Myös minun sukujuureni kulkevat itäiseen Suomeen, minkä myötä satunnaiset kirjoituksesi ja kuvasi Kainuusta ilahduttavat aina suuresti!

    -A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei A!

      Voi kuinka ihanaa kuulla että olet ollut mukana alusta saakka, kiitos että kirjoitit!

      Ihan ensiksi: otan osaa. Vaikka osan ottaminen ei miltään surevasta tunnukaan, otan silti. Surua on käsitelty hyvin vähän missään, tai jos sitä käsitellään niin se nähdään lyhytkestoisena vaiheena josta ensisijaisen tärkeää on päästä yli ja jatkaa. Mutta eihän se elämä mene niin - ei ainakaan silloin, kun menetys on suuri ja yllättävä. Suru ohenee, niin uskallan väittää; koteloituu vuosien saatossa sydämen seinämiin ja on siellä. Totuttelu vie kauan aikaa, mutta lopulta sen kanssa oppii elämään. Nauramaankin.

      Kiitos kun kerroit. Kommenttisi tiivisti pitkälti syyni kirjoittaa.

      Ps. Kainuustakin tulee kuvia vielä syksymmällä, jahka tekstiruuhka päässäni helpottaa. Ja sehän helpottaa vain kirjoittamalla.

      Poista
  27. Hei!

    Olen juureton duunariperheen tytär, kohta kolmekymmentä ja yhä keskellä elämän suuria aatoksia. Mitä tehdä isona? Onko koko aikuiselämä todella tällaista - vuokra-asuntoja, pätkätöitä, epävarmaa toimeentuloa, horjuvaa mielen ja ruumiin terveyttä? Vielä on villihevosia?

    Teen opettajana töitä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Olen usein pohjattoman uupunut ja raivoissani siitä, miten osattomiksi järjestelmämme osan lapsistaan ja nuoristaan jättää. Raakana ammottavia avohaavoja on laastarilla paha korjata. Yrittää kuitenkin pitää, joka päivä, joka tunti.

    Pidän kirjoista ja kissoista, kahvista ja rinkeleistä. Monimutkaisista tarinoista, auringonlämmittämistä kallioista, viilistä ja rieskasta. Pitkistä automatkoista pohjoiseen mistä sukuni on. Koillismaalaisesta suomaisemasta, tupasvillan herkästä keinahtelusta, hiljaisuudesta joka ei vaadi minulta mitään. Porojen varvikkoon polkemista, äkkiväärästi päättyvistä poluista.

    Olen lukenut blogiasi niin kauan, etten muista milloin sen löysin. Näen edelleen kuitenkin selvästi sen, miksi palaan lukemaan tekstejäsi yhä uudelleen. Niitä lukiessani koen olevani turvassa. Vaikeista ja vavahduttavista aiheista huolimatta jättävät kirjoituksesi jälkeensä levollisen jäljen. Maailma on järjestään ruma paikka, ja useasti koen kirjoittamaasi luettuani helpotusta siitä, että tästä maailmasta löytyy myös myötätuntoa, ymmärrystä ja pyrkimystä parempaan.

    Blogisi on paikka, jossa uskoni hyvään elpyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihokarvat nousivat pystyyn tätä lukiessa. Meni suoraan ihon alle tämä, kiitos.

      Järjestelmässä on paljon korjattavaa. Allekirjoitan kaiken tuon. Usein katse keskittyy keskiluokkaan, keskiarvoon ja mediaaniin, poikkeuksena sankaritarinat molemmista ääripäistä. Mutta todellisuudessa elämä on melkoista rämpimistä, minun ainakin. Ja uskon että monen muunkin. Olen todella onnellinen kuullessani että ihmiset lähtevät täältä levänneinä - aiheet kun eivät aina ole keveimmästä päästä.

      Ps. Minäkin rakastan rinkeleitä. Tai siis rakastin. Kunpa olisi hyviä, gluteenittomia rinkeleitä. Sitten maailmani olisi valmis.

      Poista
  28. En kommentoi oikeastaan koskaan mihinkään, mutta kun kerta kysytään, tuntuisi epäkohteliaalle olla vastaamatta. Itse saa lukijana kuitenkin niin paljon mitään antamatta.

    En ole lukenut blogiasi ja elänyt matkaa kovinkaan pitkään. Taisin löytää tänne vasta talven aikana ensimmäisen kerran. Jokin kirjoitustavassasi kuitenkin tartutti samantien, ihan kuin olisi lukenut kauemminkin.

    Minusta tuli juuri äiti. Se on ihmeellistä ja pelottavaa, mutta opin ja kasvan koko ajan. Kunhan en häviäisi vain kokonaan äitiyteen, sillä olenhan muutakin. Olen temperamenttinen ja höperö vaimo, huonosti soitteleva ystävä, huolenkantaja, nauraja, itsensä kehittäjä, äkäpussi ja arvojen vaalija. Ehkä. Ainakin nyt tuntuu sille.

    Kiitos aitoudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea äidiksi tulemisesta! Vanhemmuus se vasta kasvattaakin, kirkkaasti kovatasoisin koulu sanon ma. Löydät oman tapasi olla äiti, ja vaikka minuus painuisi hetkeksi taka-alalle, kyllä se ydin siellä samana pysyy. Sen uskallan luvata.

      Rauhallista ja antoisaa vauva-arkea ja kiitos kun kommentoit Laura!

      Poista
  29. Täällä kans yksi tamperelainen. :) Tulin Lilystä mukaasi.
    Taisin nähdä sut kerran Ilonassa ysäribileissä. Ysärimusa saa oman tanssijalkani vipattamaan. :)
    Elämässäni on tänä vuonna ollut tekemisen meininki. Olen siirtynyt meinaamisesta tekoihin. Yksi teko on ollut blogi. Se on vihdoinkin pystyssä täällä https://withmiina.blogspot.fi. Aijon tulevaisuudessa jahkailla ja mietiskellä vähemmän. Itse saan kulutettua siihen parhaimmillaan vuosia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Lisää oman kylän likkoja, hauskaa!

      Olen ollut ysäröimässä sattuman kaupalla muistaakseni kaksi kertaa! Kerran olin kolmannen lilyläisen Minna Mänttärin kanssa, toisella kerralla muussa seurassa. Ysärimeno on ihan oma maailmansa, kiehtovaa katsella (ja hyvää jorata!).

      Kiva kun jätit kommentin, kiitos Miina! Jatketaan mietiskelyä!

      Poista
  30. Sinun blogisi on yksi kahdesta, joista luen joka.ikisen.postauksen. En olisi löytänyt blogia, jos ei oltaisi muuta kautta tutustuttu, mutta jatkoin lukemista ja olen pysynyt lukijana, koska kirjoituksesi saavat minut tuntemaan asioita. Kirjoitat hirmu herkällä otteella ja tarkkanäköisesti ja osut juuri niihin kohtiin minussa, jotka ovat olleet piilossa minulta itseltänikin. Se on harvinaista.

    Kerron tähän loppuun vielä jotain äidistäni (minusta tiedät ehkä jo liikaakin. :D ): Hän on ihminen, joka haluaa ulos lähtiessään laittaa parvekkeen oven kiinni, ettei sisään lentäisi lintu. Hän ei suinkaan ole huolissaan linnun mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta asunnolle tai mistään hygienia-asioista (vaikka onkin hyvin tarkka siisteydestä ja hygieniasta). Ei, hän on huolissaan siitä, että linnulle aiheutuisi tarpeetonta stressiä. (Hän on myös kerran kysynyt minulta täysin vilpittömästi ja tosissaan, ilman sarkasmin tai huumorin häivääkään, "onko kissoilla aivot". Ja jos hän tietäisi, että kerroin tuon jälkimmäisen osan, saisin osakseni hyvin tiukan katseen, mutta se kuvaa sitä tiettyä viattomuutta, mitä hänessä on).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mae, kiitos! Kauniisti kuvailtu, huh.

      Muistankin tämän kissa-aivo-jutun, ihan paras! Äitisi vaikuttaa kaikin puolin mahtavalta tyypiltä. Eikä ihme - olethan sellainen itsekin! Pus.

      Poista