30.8.2017

Kreikasta, kirjoittamisesta ja Kreikasta kirjoittamisesta

30.8.2017



Kun lähdin matkaan, ajattelin (kuin itseäni tuntematta) että julkaisisin jotain joka päivä. Istuisin tummenevissa illoissa läppäri sylissä, paksujalkainen viinilasi muovipöydällä keikkuen ja antaisin palaa. Kirjoittaisin runoja! Päiväkirjaa!

Milloin minä opin?

Eihän se niin ole mennyt. Eihän se koskaan kohdallani mene niin. On ollut kiire elää ja olla, imeä paahteista ilmaa itseensä, tuijottaa merta ja olla miettimättä sitä vääjäämätöntä tosiasiaa että pian, aivan pian on palattava. Päivissä on haikeuden kelmu, tietoisuus kaiken hetkellisyydestä saa tarttumaan jokaiseen minuuttiin kaksin käsin.

Olenhan minä kirjoittanut - enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Olen kirjoittanut puhelimen muistion tekstiä täyteen; näpyttellyt lähikaupassa, tavernoissa, rannalla - seisahtunut rantabulevardille napatakseni kiinni mielen rajoille lipuneeseen ajatukseen.

Juuri sitä olen tajunnut eniten kaipaavani; en valmiiksi pedattua petiä ja helteestä hikoilevia juomia (tosin ei niissäkään mitään varsinaista vikaa ole), vaan aikaa pysähtyä mielen äärelle. Sillä jos nämä päivät jotain ovat opettaneet niin sen, että alitajunnallani olisi melkoisen paljon asioita kerrottavana.

Tekstejä Kreikasta tulee kyllä, julkaisen ne jahka joudun joudan Suomeen. Nyt haluan käpertyä vielä hetkeksi tähän kultaiseen valoon, iholla laiskasti väreilevään lämpöön.






Laura






27.8.2017

Muukalainen muka

27.8.2017




Kolmannen aamun valjetessa heräsin kukonlaulun aikaan. (Naapurin kukko tosin laulaa aamut, yöt ja aamuyöt läpeensä, joten vertauskuvani ontuu hieman.) Nousin, pujotin mekon päälle ja heitin kassin olalle. Kävelin rantaan katsomaan miltä saari näyttää sunnuntaihin heräillessään.

Ehdin jo ensimmäisten päivien aikana turhautua rannan brittiläis-saksalaiseen kakofoniaan, paljaisiin pakaroihin ja ravintolaillalliset pop up -mainoksen lailla keskeyttäviin kaupustelijoihin. Muistuttelen tuon tuosta itselleni että turismi on täkäläisten tärkein elinkeino, ilman sitä minäkään en olisi täällä. Jankutan, muistan ja painaudun pehmeään ymmärrykseen, kunnes näkökentän laidalle ilmestyy joku ruusun kanssa. Huoh.

Niinpä olen etsiytynyt paikkoihin joihin kaikki muut eivät eksy, totutellut elämänrytmiin jossa muut eivät elä. Lähden kun muut tulevat, tulen kun muut lähtevät. Eilen ajellessani bussilla viereiseen kaupunkiin, bongasin matkalla pätkän houkuttelevan tyhjää rantaviivaa. En usko että olen sielläkään yksin, sunnuntaisin paikallisetkin valuvat rannoille.

Mitä tummemmaksi ihoni käy, sitä harvemmin keskustelu aloitetaan englanniksi. On helpottavaa kadota osaksi maisemaa, nojata taaksepäin ja ymmärtää. Täällä voin olla kuka tahansa tavalla jolla en missään muualla voi. Ostan hunajaa (parasta), nahkasandaalit ja nilkkakorun. Olen muukalainen ja sitten en kuitenkaan.






Laura





25.8.2017

Mereltä tullut

25.8.2017



Olen perillä. Kirjoitan tätä takapihani valkoiselta muovituolilta käsin.

Saavuin eilen aamupäivästä, kahden tunnin yöunilla, jäin ainoana bussista tähän kylään. Kuski tiputti minut tomuisen tien varrelle, osoitti kädellään oikean talon ja häipyi helteestä huokailevien turistien kanssa.

Asuntoni on simppeli mutta suuri, takapihan kaskaat laulavat yöt läpeensä, jossain maukuu helteen laiskistama kissa. Nälkä sillä ei ole - täällä kadun kasvateista pidetään hyvä huoli.

Kapusin kattomme uima-altaalle, tuijotin tasaisen sinistä taivasta ja kuuntelin hotellinomistajan pojan ilakointia. Muistin taas ymmärtäväni tätä kieltä, näitä ihmisiä. Jätin epähuomiossa kreikan kielen kirjani Suomeen, nyt tajuan pärjääväni hyvin ilmankin. Yhtä varma en ole siitä, pärjäänkö kahdella kirjalla jotka nappasin kirjastosta lähtöä edeltäneenä iltana. Niistä lisää myöhemmin.

Tämä kylä on turisteille rakennettu, kaikki siinä; allasbaarit, autovuokraamot, ostoskadun puihin köytetyt vesilelut ja tavernat saksalaisine käännöslistoineen. Lähikaupan hyllystä saa soijamaitoa, riisikakkuja ja kaikkea sitä mitä kotonakin odottaisi löytävänsä. Saari on sukupolvesta toiseen palvelemaan syntynyt - kreikkalainen konstailemattomuus on joko konseptoitua tai sitten sitä ei ole.

Sitten on meri, kaikille yhteinen ja ikivanha. Kysyin respasta suuntaa, käännyin portilta oikealle ja alas. Huoltoaseman kohdalla alkoi kohista, seurasin ääntä ja rannalta palaavien verkkaista vastavirtaa. Sitten olinkin jo siinä, keskellä rantaan lyöviä aaltoja. Raahustin raukeana rantaviivaa, korkeimmat kuohut kastelivat paidan helman.

Painoin kantapäät hiekkaan ja mietin mummuani, joka jaksaa aina sanoa että minussa on jotain paahteisen välimerellistä. Olen kotonani vähän kaikkialla, kannan geeneissäni mukana palasia sieltä ja täältä. 





Laura



23.8.2017

Joo mä tuun

23.8.2017




Tilannehan on tämä: lähden matkaan ensi yönä.

Olohuoneen lattialla lepää suhteettoman suuri matkalaukkuni odotellen täyttymystään. Ostin sen kuusi vuotta sitten  m u u t t a e s s a n i  Kreikkaan. Tuolloin pakkasin puolivuotistarpeet tiukille rullille, puin eniten tilaa vieneet vaatteet lentomatkalle ja hikoilin elokuun helteessä kuin pieni sika. Nyt laukun pohjalla risteilee ohut kerros pellavaisia vaatteita, punoskassi (kulutin koko kesän etsien täydellistä, viime lauantaina viimein tärppäsi), rantapyyhe ja parit bikinit.

Niin, bikinit. Kuinka monimutkaista voi olla löytää yhdet bikinit? Vastaan: hyvin, hyvin monimutkaista. Olen normaalikokoinen, uskoakseni varsin normaalein toivein varustettu medium-nainen. Kuppikokoni ei vaadi erikoisliikkeitä, toivomani väriskaalan (MUSTA) ei pitäisi olla eksoottinen tuontituote. Etsin erikoisliikkeistä ja vaateketjujen loputtomasta virrasta, tuskissani tukeuduin verkkokauppojenkin valikoimiin. Tarjolla oli nirua ja narua, vaippamaisesti laskostettuja alaosia ja jos jonkinlaista nyöriviritelmää. Yhden mustan alaosan löysin - vasta matkalla sovituskopille huomasin takapuolen päälle tekstatun SEX-brodeerauksen.

Täydellinen musta pari löytyi lopulta sattumanvaraisella ruokareissulla Prismasta. Huojennus.

Lennän aikaisin huomisaamuna. Kameran jätän suosiolla Suomeen; olenhan menossa turistikylään, en tappisoluja hivelevään kalkkikivivillaan oliivilehtojen keskelle. Koneen nappaan mukaan, tietenkin. Ehkä Välimeri tuo mukanaan sanottavaa ja kirjoitettavaa.





Laura




22.8.2017

Kaikki jatkuu kysymättä

22.8.2017




Kun asioita tapahtuu lähellä, kirjoittamisen päälle laskeutuu odottava hiljaisuuden paino. Olisi hyvä sanoa jotain, kun tässä kerran ollaan. Mutta minulla ei ole sanottavaa Kauppatorin tapahtumista. Niin kuin muualla, näidenkin rajojen sisällä päivät vyöryvät toistensa päälle, kuittaavat elämän jatkuneeksi.

Näissä hetkissä mietin heitä joille mikään paikka omassa maailmassa ei takaa täyttä turvaa. Joille kaksi kuollutta pyöristyy nollaan, ja neljä on yhdeksää parempi. Mieleni vaeltelee kaduille joilla laukaukset rytmittävät päiviä, katutaistelut katkovat öitä. Ajattelen niitä joille jokainen aamuksi kääntynyt yö on pieni erävoitto sattumasta.

Työnnän ostoskärryä Prisman käytävillä perjantai-iltana enkä voi olla ajattelematta kuinka uppo-onnekas olen saadessani katsoa kaikkea tätä etäältä. Maksaa ostokseni, kadota kotiini. Lukita oven ollen varma siitä, ettei kukaan herätä minua.





Laura





17.8.2017

Herätyskokous turkulaisittain

17.8.2017

Kuva: Otto-Ville Väätäinen


Kulttuurin kulutukseni on laahannut miinuksen puolella jo pitkän aikaa. Olen huolestuneena joutunut toteamaan, etten tiedä tuon taivaallista oman kaupunkini tämänhetkisestä kulttuuritarjonnasta, saatika siitä mitä pääkaupungin isoissa tiloissa pyörii. Ateneum! Kiasma! Ei puhuta siitä. Ahdistaa jo pelkkä omakin tontti.

Sitten tapahtui seuraavaa: osallistuin Tampereen Teatterikesään. Ensimmäistä kertaa ikinä. (Jos tämänvuotiset museokilometrini näyttävät nollaa, on teatteritaiteen kulutukseni ollut pakkasen puolella jo monta vuotta.)

Kävimme naapuri-Nuorgamin kanssa katsomassa Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandin.

Se oli upea. Löi pöydältä kaikki aiemmin näkemäni musikaalit Lontoon Dominioneja myöden.

Mitä sitten kertoisin? Kahden tunnin ilotulitusta on niin vaikea pukea sanoiksi. Juonen kertaaminen on turhaa, tarinan toivottavasti jo tunnette. Ehkä kerron muutaman sanan tunnelmasta - tässä tapauksessa siitä pystyy päättelemään kaiken tarvittavan.

Tunnelma oli alusta alkaen kattoon asti latautunut, näyttelijät hohkasivat energiaa. Ihmiset nauroivat vapautuneesti, aploodeerasivat villisti, NOUSIVAT HERRAN TÄHDEN SEISOMAAN. Minäkin, vannoutunut säälistätaputtaja huomasin heittäytyväni aitoon hurmokseen; nauroin, kiljuin ja taputin taputtamasta päästyäni. Niin, että illan päätteeksi kämmeneni olivat ravunpunaiset. (Kun tamperelainen nousee seisomaan turkulaiselle taputtaakseen, on tehty jotain perinpohjaisesti oikein.)

Iltaa ei voinut pilata edes se että onnistuin lyömään edessä istunutta naista laukullani päähän. Anteeksi vielä siitä. Olin sekavassa tilassa - olinhan juuri kokenut hengellisen heräämisen.

Musikaali on osa Suomi 100 -settiä, ja esityskausi Turussa on jo päättynyt. Mikä harmi! Jos (ja toivottavasti kun) musikaali palaa lavoille, menkää. Kautta nahkahousujeni lupaan, että tulette nauttimaan.




Laura




12.8.2017

Kuka siellä?

12.8.2017



Aina välillä se iskeytyy tajuntaan. Että olen pian neljä vuotta vuollut näitä tekstejä vailla kummempaa agendaa, puristanut hetkistä olennaisimmalta tuntuvat kirjalliseen muotoon ja painanut Julkaise-nappulaa lukemattomat kerrat.

Ja että te siellä olette kaltaisiani haahuilijoita, kipuinenne ja haaveinenne. ETTÄ OLETTE OIKEITA IHMISIÄ.

Kirjoitat niin harvoin nykyään, virkkoi ystäväni. Mää tiedän. Mää niin tiedän. Kaikki luovat ajatukset tuntuvat lipsahtavan kädestä juuri kun olen saamassa otetta, tippuvat ja pirstoutuvat arjen kivilattialle niin pieneksi muruksi, ettei sitä edes jaksa selvittää olisiko siellä ollut jotain säästämisen arvoista. Sitten pitääkin jo juosta bussiin. Tai laittaa ruoka mikroon. Ostaa pyykinpesuainetta. Vastata sähhköpostiin otsikolla URGENT. Niinpä sitä lakaisee ja jatkaa pokkana vaan. Luottaa että kyllä niitä vielä tulee.

Ja tuleehan niitä.

Tänään se taas tapahtui. Kesken aamuisen työrupeaman kommenttiboksiin kilahti viesti joka tuli kuin vahingossa iholle, pysäytti ja pisti miettimään. Tajusin jälleen kerran miksi minun on kirjoitettava. Luon toivoa paremmin kuin lunta.

Haluan että tämä on paikka jossa jokainen tuntee kelluvansa. Kirjoittaja mukaan lukien.


Te olette kulkeneet kanssani läpi masennuksen ja lentopelon, tiedätte kriisini, uneni ja hennon hiuslaatuni. (Ja aika paljon asioita äidistäni...) Minä en tiedä teistä juuri mitään.

Minua ei kiinnosta analytiikka. Minulle on yhden tekevää kuinka monta teitä on - minua kiinnostaa keitä te olette.

Tämä digitaalisen pullopostin lähettely tuntuu välillä siltä kuin kirjoittaisi tarkasteluhuoneesta käsin. Te näette minut, mutta minä en näe teitä. Pylväät liikkuvat mutta askeleita ei kuulu.

Minä haluaisin todella tietää kuka sinä olet. Koputan huoneen peiliseinään ja kysyn: kuka siellä?






Laura






8.8.2017

Itsenäinen nainen matkustaa

8.8.2017



Menin ja varasin pakettimatkan. Tai sanotaan ennemminkin: menimme ja varasimme pakettimatkan, yhdessä äitini kanssa. Matkaan lähden tosin ihan itsekseni.

Sukumme naiset ovat tunnettuja nopeista liikkeistään. Kun mainitsin suurpiirteisistä matka-aikeistani ohimennen äidilleni, huikkasi hän heipat eteisestämme ja lupasi palata pian asiaan. Ja kas, tunnin päästä äiti soitti, luetteli kaikki budjettiini sopivat kohteet ja ajankohdat, kertoi soittaneensa Tjäreborgille, tarkistaneensa pari asiaa, listasi kriteerini täyttävän top kolmosen ja pari muuttujaa. Linjan toisesta päästä kuului odottava hiljaisuus.


Minä: 170 euroa ylimääräistä yksin matkustavalta, mitä helvettiä?!

Äiti: Älä kiroile.

Minä: Mutta toihan on ihan mielenvikaista! Eikö maailmassa arvosteta yksinoloa? Miksi kaikki pitää tehdä parina tai perheenä? En tiedä, ehkä nyt vaan jätän menemättä.

Äiti: Me päätettiin isäs kanssa maksaa se ylimääräinen osuus. Sanot nyt vaan minkä näistä valitset niin varataan se.

Minä: ?!??

Äiti: Kyllä sun pitää päästä Kreikkaan.


12 minuuttia puhelun aloittamisesta olin varannut matkan.

Ensimmäinen myöhästymispainajainen on jo nähty, bikinit hankittu ja horrostavaa kielipäätä herätelty yksitoikkoisilla monologeilla kylpyhuoneen peilin edessä. Kuusitoista päivää lähtöön.






Laura




6.8.2017

Vakiintuneita kohokohtia: Raahen Rantajatsit

6.8.2017



Juna halkoi metsiä ja teollisuusalueita määrätietoisesti, jättäen kintereillä seuranneen saderintaman lopulta taakseen. Nousimme kyydistä pienellä asemalla, kytevän pikkukylän verkkaisuus tarttui kiinni tehden unenraskaista raajoista entistä raskaammat. Nostin tavarani autoon, nojasin selkänojaan, keskustelin katkonaisesti.

Kun auto lopulta kaartoi Vanhan Raahen puutalokorttelien läpi merenrantaan Ruiskuhuoneen nurkalle, väsymys kaikkosi. Tutut kasvot tulivat heti ovella vastaan, meri kimmelsi, kahvi höyrysi, joku lavalla viritti pianoa iltaa varten.




Rakastuin Rantajatseihin ensikokeilulla - viime vuonna pujottelin yleisössä pressipassi kaulassa töitä tehden, nyt palasin paikalle vailla vaativampaa agendaa. (Tosin pääsin roudaamaan rummunjalkoja kaatosateessa saareen, mutta se on toinen tarina!)

Rantajatsien salaisuus piilee musiikin lisäksi sattumanvaraisissa kohtaamisissa; koskaan ei tiedä keneen törmää tai kuka viereen istuu. Se voi olla pitkänmatkan jazzdiggari Etelä-Suomesta, musiikkitoimittaja, naapuritalon utelias isäntä tai joku illan pääesiintyjstä.








Jo kerrottua: olen käynyt stadioneilla toteamassa kerta toisensa jälkeen, ettei anniskelualueen humalluttamaan ihmismereen katoaminen, päälle läikkyvä kuuden euron kalja ja vartin vessajonot ole meikäläistä varten. Haluan keskustella, kuunnella, kipaista hakemassa lasin viiniä ja palata jatkamaan siitä mihin juuri jäimme.

Istun vilttiin kääriytyneenä terassin ilta-auringossa (Rantajatsit ovat selkeästi sääjumalien suosiossa, sillä festivaali-iltoina paistaa aina aurinko), kun viereen istahtaa mies. Punnitsee hetken sanojaan, mittailee lauseitaan ennen kuin varovasti kertoo nauttivansa joka vuosi vaikka genre onkin pelkkä puolituttu. Nauraen vastaan: sittenhän meitä on kaksi! Rantajatsit ovat esiintyjäkattaukseltaan huippuluokkaa; tarjonta ylittää vaativammankin yleisön odotukset vuosi toisensa jälkeen.

Niin kuin Petri Koskinen Kauppalehden jutussaan totesi: Raahen Rantajatseilla vapaan jatsin eliitti kohtaa yleisönsä intiimisti. Täydellisesti kiteytetty. Tilan ja ihmisten väliset rajat liukenevat, ihmiset soljuvat paikasta ja keskustelusta toiseen, aurinko laskee itseään säästellen.







Ihmiset keskustelevat keskenään, tapahtuman taiteellinen johtaja Charles Gil kiertää yleisön joukossa varmistamassa että kaikilla on kaikki mainiosti. Ja onhan meillä - miksei olisi? On viiniä, musiikkia ja verkkaalleen venyvät illat joiden päätepistettä ei tiedä kukaan.

Taivaanranta leimahtaa aina ennen kuin sammuu. Sitten syttyvät lyhdyt.






Laura




4.8.2017

S(h)eikkaillen

4.8.2017




En aio valehdella: tämä kesä on tuntunut jähmettyneeltä. Paikalleen paleltuneelta ja huonosti kasvaneelta. Vaihtui elokuuksi, kääntyi kohti loppuaan ilman alkua tai tunnistettavaa keskikohtaa. Kesä painoi tästä kaupungista pysähtymättä ohi, laskeutui muualle maahan (jos sinnekään). Jäljelle jäivät säteiden rippeet, täydet aurinkorasvapurkit ja lunastamattomat odotukset.

Sitä ja tätä. Valitan, aivan kuin voisin asialle jotain tehdä.





Ja ehkä vähän voinkin - ja teinkin. Nimittäin sen minkä parhaiten osaan; pakkasin laukkuni ja kiersin vähän. Kävin Valkeakoskella, ihailin tapahtumakonseptia jossa yhdistyi oudon saumattomalla tavalla kalasoppa, virret ja lonkero, stand up, jallu ja Pete Parkkonen. Harvemmin sitä pääsee todistamaan kun teltallinen ihmisiä laulaa Hoosiannaa virsikirjat edessään, Kurko-tölkit kädessään. Kiitos Työväen Musiikkitapahtumalle kutsusta, tulen toistekin.




Juttelin kaikista ja kaikesta, kiljuin keuhkoni tyhjiksi reilussa kolmessa minuutissa (joka myös Kohta sataa -kappaleena tunnetaan), jatkoin polveilevaa keskustelua yön pikkutunneille saakka. Paluumatkalla bussin takaosa lauloi epävireisesti Bohemian Rhapsodya ja muistan tajunneeni jotain jonka olen ehtinyt jo unohtaa.

Saavuin yöllä kotiin, nukuin tunnin pari ja lähdin aikaisella aamujunalla luoteisrannikolle. Nuokuin ikkunaa vasten, heräilin ja nukahtelin vuorotellen, sinnittelin laiskasti. Meri odotti. Väsymyksen alla läikähteli onni. Enhän minä poutaa ollut kesääni kaivannut, vaan seikkailua! Ja nyt olin matkalla yhdelle - siitä lisää pian.





Laura