22.7.2017

Onnen koordinaatit

22.7.2017



Siinäpä se, yhteen kuvaan kaapattuna. Kroonisen kaipuuni kulminaatiopiste - paikka jossa olen onnellisimmillani.

Tälle järvelle, tähän nimenomaiseen soutuveneeseen pakenen ajatuksissani aina kun käsillä oleva hetki käy liian raskaaksi, tai muuten vaan sietämättömäksi.

Olen vetäytynyt laineille lukemattomia kertoja vuosien saatossa; syödessäni kuivaa leipää työpaikkaruokalassa ja kuunnellessani mitättömästä sivulauseesta leimahtanutta keskustelua viikkopalaverissa. Odottaessani kengät märkänä bussia marraskuun valuvassa harmaudessa, pakatessani turhilta tuntuneita tavaroitani ahtaaksi käyneestä kaksiosta yksiöön. Riidellessäni toisiksi viimeistä kertaa. Olen veneestä käsin allekirjoittanut muille minua tärkeämpiä papereita, käärinyt perintöastioita sanomalehteen, katsonut kadulla silmiin ja esittänyt ymmärtäväistä. Nojannut taaksepäin, vaihtanut painoa toiselle jalalle ja antanut pupillien supistua. 


Tällä järvellä kelluvat korkeimman onneni maantieteelliset koordinaatit. Jos aivoihini näkisi, huomaisi hyvin pian että vietän Kainuussa paljon enemmän aikaa kuin mitä pöytäkalenterini antaa ymmärtää.


Missä on sinun pakopaikkasi?






Laura






19.7.2017

Puhelinkerho

19.7.2017



Olen puhunut paljon puhelimessa lähiaikoina. Puhunut ja kuunnellut.

Vanhemmuudesta. Venyneistä vauvavuosista, äitiyden väsyttävän fundamentaalisesta luonteesta. Keuhkoja puristaneesta painosta joka katosi kun tajusi ettei haluakaan olla kenenkään äiti, vaikka luuli aina haluavansa.

Nyökytän ääneti.

Orastavasta alusta, haparoinnista. Siitä ohuesta, sietämättömästä epävarmuudesta, joka on totta vain kahden vasta tavanneen välillä. Unenomainen, sydänalassa ponnisteleva pehmeä pelko toisen kaikkoamisesta juuri sillä hetkellä kun mikään ei ole vielä kunnolla alkanut. Kellutaan kiinni toisessa vailla suurempaa tahdonvoimaa, luvataan kuitenkin pitää kiinni kun kiinnipitämisen aika tulee. Ja tuleehan se, hiljalleen ja hyökkäämättä. Yhteisten vuosien myötä, lähikaupan hedelmäpusseissa, falskaavissa pölypusseissa ja ensimmäisen eroa lähentelevän riidan mukana valvotuissa silmäpusseissa.

Rintaliiveistä. Hampurilaisista. Hautakivestä.

Unista.

Syyllisyydestä. Hahmottomasta mutta vahvasta varmuudesta siitä, että jokaisen yllättävältäkin tuntuvan seurauksen alkupiste löytyy omasta itsestä, käden ulottuvilta. Jos olisi tehnyt niin, sanonut suoraan, kääntynyt vasemalle, nyökännyt, hyökännyt, noussut  yhtä aikaisempaan ja kadonnut näkyvistä. Tai jos hän olisi. Olisiko mitään sitä, mitään tätä olemassa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Olemme tulleet inhokkiaiheeseeni.

Emme ole koskaan mahtuneet kovin hyvin samaan tilaan, jos ja minä. Vaikka verhot ovat jo kiinni, ja yleisöstä viimeinenkin saanut takkinsa narikasta, rakennamme mielessämme tarinoita, juonia ja kokonaisia elämiä jälkikäteen. Menneestä on turha puhua konditionaalissa, sillä jokainen uloshengitys, viety roskapussi ja mikron diginäyttöön napsahtava numero vie meitä kauemmas niistä ratkaisuista jotka jo teimme.







Laura





18.7.2017

Niinä kesinä

18.7.2017



Laskennallisesti kesä on ennättänyt jo puoleenväliin ja sen yli.

Ostin parvekkeen täyteen kukkia ja yrttejä kuukausi sitten, mutten ole istunut vehreyden keskellä kuin ehkä viidesti. Milloin sataa (tänä kesänä täällä on satanut noin yhdeksänä päivänä kymmenestä), milloin olen muualla. Usein sitäkin.

Parvekkeen kattoon ripustetut valot syttyvät itsestään iltaisin hämärän laskeutuessa. Kesä on kääntänyt jo kylkeään, valonauha syttyy ilta illalta yhä aikaisemmin.

Tuleehan näitä, kesiä. Tuntuu että sanoin näin myös viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Vai muistanko väärin? Saapuvissa päivissä on sateen paino, taivasta sahaavissa pilvilautoissa optio jälleen yhden iltapäivän pituiselle kuurolle. Ihan kuin kesä olisi unohtanut meidät ja tämän kaupungin, tiputtanut viime hetkellä pois laskuistaan. En tiedä onko tämä outo säätila vain yksi poikkeama muiden joukossa, vai tulevatko kesät aina olemaan tällaisia, arvaamattomia. Kolmen kuukauden mittainen vuoristorata täynnä pieniä pettymyksiä ja odotettuja yllätyksiä.

Vaikka viihdyn viileissä päivissä, kaipaan kesiini sirittävää kuumuutta; aurinkorasvan käynyttä tuoksua iltapäivään ehtineellä iholla, paisteen pingottamia poskipäitä ja painostavasta helteestä seisovaa ilmaa. Jokakesäistä kulminaatiopistettä, jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt ja vielä tuleva on anteeksi annettu.

Katselen sateen välinpitämätöntä vihmontaa, tukahdutan huokauksen huonosti.

Mutta muistatko sen kesän kun oli tukahduttavan kuuma ja juotiin älytön määrä limsaa, hän kysyy. Siinä asunnossasi jossa ei ollut verhoja, muistatko? Muistatko kun käveltiin paljain jaloin kotiin koska halusit kokeilla pystytkö? Tai kun keräsit pulloja, uhkasit matkustaa kerätyillä rahoilla toiselle puolen maapalloa? Entä se kesä kun juotiin keskellä yötä pullo viiniä ja heiteltiin frisbeetä? Onko siitä kaksi vuotta, vai neljä?



Niin. Tuleehan niitä.





Laura




17.7.2017

Mitä tehdä tunneillaan

17.7.2017




Kun kesäkuukausien valo venyttää päiviä molemmista päistä, on vääjämättäkin aikaa ajatella vähän enemmän. Siinä missä yksi minä miettii menneitä ja kutoo kuukausista itselleen vilttiä, työminä piirtelee karttaan pisteitä; missä olen ollut, mihin olen matkalla.

Horoskoopit povasivat minulle kahta asiaa vuodelle 2017: kolmiodraamaa sekä voimakkaita puhureita työkuvioihin. Draamalta olen nipin napin onnistunut välttymään - työkuvioita sen sijaan olen asetellut kalenteriin tetriksen lailla vuoden ensimmäisestä viikosta lähtien.

Töitä riittää. Se tekee minut samanaikaisesti hulluksi ja onnelliseksi.

Tässä vaiheessa haluan taputtaa olalle sitä seitsemän vuoden takaista Lauraa, joka ei jäänyt hiljaisena nyökyttelemään luentosalin penkkiriville, vaan käveli psykologian kakkoskurssilta kesken ulos siinä vaiheessa kun ihmisten välistä vuorovaikutusta mitattiin yhtälöllä. Kävelin yläkerran kahvilaan, kumitin kalenterista kaikki jo valmiiksi valitut kurssit, ja yritin kuumeisesti miettiä mihin minusta olisi. Minulla ei ollut mahtipontisia suunnitelmia minkään suhteen - ehkä vähiten itseni - joten tein niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu; valitsin vaihtoehdoista vähiten huonon. Päädyin opiskelemaan mediaa, journalistiikkaa ja kirjoittamista. Olin kasvatustieteen laitoksella outolintu sivuainekokonaisuuksineni, mutta myös ensimmäisten joukossa koppaamassa oman alan työpaikkoja. Oppirahat on näistäkin makseltu, opittu suorilta sanomaan ei mahtipontisilla puheilla ja surkeilla työehdoilla kuorrutetuille tarjouksille. Cocktailit jota työelämän ovensuussa ensimmäisenä tarjotaan, ovat usein niitä joiden ohi kannattaa kävellä.

Huomaan miettiväni jo seuraavia siirtoja. Sitä freelancerius parhaimmillaan ja pahimmillaan on; sitä skaalaa ympäristöään kuin kävelevä hakukone. Hakisinko kokoaikaista työpaikkaa, vaihtaisinko joustavan säläarjen johonkin ajallisesti säännönmukaisempaan? Tiputtaisinko työtunteja ja aloittaisin jonkin ihan oman projektin? Voittaisinko lotossa? Niin paljon olisi asioita joita voisi tehdä, niin vähän tunteja joina elää.






Laura






14.7.2017

Täältä minut löydät: Kattila

14.7.2017



On siis kesä. Se aika vuodesta jolloin suomalaiset vaeltavat läpi maatamme niin vaaka- kuin pystysuuunnassa. Jos suvistoppisi sijoittuu Tampereelle, kerron sinulle nyt paikan jossa syödä. Hallituskatu 5.

Kattila on lempipaikkani. Kun en tiedä mihin mennä, tiedän aina mihin mennä.

Kattilaan vien sekä kokeilunhaluiset kulinaristikollegat että perinteisempien makujen ystävät; kynnyksen yli voi turvallisin mielin saatella niin kokeilijat kuin uudelle aremmat. Ei tarvitse stressata hetkeäkään etteikö listalta löytyisi sopivaa syötävää ihan jokaiselle.

Näiden kuvien ottamisiltana söin menun läpi kutsuvieraan ominaisuudessa ilmaiseksi, mutta kannan tasaisesti osan kuukausituloistani tähän keskustan ihanimpaan raflaan. Teen sen ilomielin; ruoka on aina - siis ihan aina - huokailuttavan herkullista, hinta-laatusuhde mitä mainioin. Paikka saattaa vaikuttaa ulospäin eksklusiiviselta rönsyilevine kukkineen (somistuksessa ei turhia säästellä), mutta lounaan syö samaan hintaan kuin missä tahansa muussa keskustan ravintoloista. Palvelu on välitöntä ja vilpitöntä, kuin kotiinsa tulisi. (Tosin en koskaan osaisi sisustaa omaa kotiani yhtä mielikuvituksellisesti, ah!)






Parmesaanikuorrutettua helmikanaa söin tuona iltana, ja moneen otteeseen myös sen jälkeen. Taivaallista. Olen lähiaikoina tehnyt vallankumouksellisia peliliikkeitä ruokailutottumuksissani, niistä uusimpana parmesaanijuuston siirtyminen mustalta listalta kauppalapulle. Myönnän: Kattilan kesälistalla on ollut tekemistä asian kanssa.

Seuraa keliaakikon nöyrä kiitos. Kattila on yksi niistä harvoista ravintoloista joissa gluteenittomuus ei rajaa ruokalistaa kolmannekseen. Lähes kaikki tarjolla olevat annokset ovat lähtökohtaisesti gluteenittomia - virkistävää! Selailla nyt menua niin kuin normaalit ihminen, kyselemättä sen kummemmin geen perään. Kokemus sekin.






Ylläolevat kuvat on otettu eri iltoina. Päivä vaihtuu, vanukas pysyy. Luitte oikein: va-nu-kas. Tämän jälkiruoan vetovoimasta kertonee jotain myös se, että vein eräänä iltana Tampereelle pölähtäneet turistit syömään Kattilaan pelkkää vanukasta. Kuka muka sanoi ettei ravintolaan voi mennä syömään vain jälkiruokaa? Tämän kesän jälkkärilistan tähti on valkosuklaavanukas jonka pohjalla on täydellisen kirpeä vadelmasurvos ja päällä syntisen rapea mantelitosca.

Ja kun puhun valkosuklaasta, tarkoitan sitä; kuin sulaa suklaata lusikoisi.

Tänä iltana suuntaamme askeleemme jälleen kerran Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan. Pöytävaraus on tehty, viimeiset duunihommat odottelevat työpöydällä viimeistelyään. Hiukset rennosti niskaan nutturalle, korviin kevyet renkaat. Mekko, ehkä. Toivottavasti pöytämme on ikkunan vieressä - rakastan katsella kaupungin yöelämään katoavia askelia, ihmisten yllä poreilevaa alkuillan lupailevaa huumaa. Lasiin pyydän listalta ehkä jotain ennestään tuntematonta kuplivaa, tai paikan sommelierin Mikan omatekemää limoncelloa - parasta maistamaani.






Laura





13.7.2017

Papan päivä

13.7.2017




Vuosi sitten istuin bussissa kassissani juureen leivottua leipää, hallin parasta kalaa ja muutama mansikkaleivos. Oli pappani viimeinen syntymäpäivä. (Sitä emme tosin kumpainenkaan tuolloin tienneet.)

Nyt seison hautausmaan kukkakioskilla ja tuijotan sateen nuolemia ylihinnoiteltuja kimppuja. Käännyn takaisin liikennevaloihin – päätän ostaa kunnon kimpun jostain lähistön lukuisista kukkakaupoista. Lähin kukkakauppa näyttää pahaenteisen pimeältä. Lomalla. Seuraava kauppa on muutaman korttelin päässä. Googlaan. Suljettu sekin, heinäkuun loppuun.

Seison tihkusateessa ja mietin mitä teen. Mieleen juolahtaa kukkakauppa jonka vieressä asuin aikoinaan puolitoista vuotta, mutta jossa en koskaan ole päässyt käymään. Näpy näpy. Auki klo 18 saakka. Luojan kiitos.

Perillä valitsen nippuun neilikkaa, harsoa ja muita joiden nimet unohdan heti myyjän ne lausuttua. Sinistä ja valkoista, vähän ilmeistä. Tunnen itseni typeräksi. Isoisäni ei ollut mikään palosieluinen patriootti. Käytän kukkiin enemmän rahaa kuin pappa olisi koskaan suostunut ottamaan vastaan. Vanhassa rahassa sata markkaa.


Matkalla hautausmaalle poikkean kahvilaan. Juon kupin juhlan kunniaksi, selaan päivän lehden. Pohjois-Korea, sodan uhka, hätäkokous. Hörppään kupin pohjat ja muistelen sanoja jotka pappa eräänä helteisenä kesäpäivänä sanomalehtensä takaa lausui:

’’Kunpa kaikki voisivat elää sovussa.’’ 






Laura





12.7.2017

Paras ruokalöytö: puolentoista euron pinjispussit

12.7.2017



Jos pyytäisin sinua kuvailemaan pinjansiemeniä kolmella adjektiivilla, uskon että yksi niistä olisi kallis.

Pinjansiemenet ovat kuin sveitsiläisiä kelloja; ne eivät ole koskaan alennuksessa. Kaiken maailman pähkinämixejä, manteleita ja casheweita saa kyllä alelaareista tai viikon tarjouksista, mutta pinjiksiä? Ei koskaan. Pienen pussin hinta hiihtelee vakiona viiden kuuden euron välillä, kaupasta riippumatta.

Tästä syystä ostan pinjansiemeniä vain niinä päivinä kun haluan todella hemmotella itseäni. (Mikä hedonistisesta luonteestani johtuen tarkoittaisi teknisesti ottaen jokaista elämäni päivää, mutta jolle lompakkoni ei valitettavasti anna periksi.) Eräänä tällaisena päivänä päätin tehdä instagramista bongaamani kesäköntsä-salaatin (Älkää antako nimen häiritä, salaatti on helppo ja herkku! Lisää alla.). Nappasin katukojusta mukaani mansikat ja herneet, marssin Sokokselle hassaamaan viimeiset rahani fetaan ja pinjansiemeniin.

Saavuttuani pähkinähyllylle nappasin mukaani tuttuun tapaani S-ryhmän oman halpispussin. Kilohinta: 55,90. Aivoni sanoivat auts, sieluni sanoi: sinä ansaitset kultaa. Suunnatessani pussi korinpohjalla kohti juustohyllyä, katseeni nauliutui hyllyn toiselle puolen. Minulle entuudestaan tuntematon tuotemerkki Green Taste oli parkkeerannut koko hyllynleveydeltä hasseleinensa, mutten nähnyt enää mitään muuta kuin ylähyllyllä nököttävät PUOLENTOISTA EURON PINJISPUSSIT. Otin pussin käteeni, tuijotin epäuskoisena kilohintaa. 17,53. 

Seilasin pähkinähyllyä edestakaisin vainoharhaisin askelein.

55,90. 17,53. 55,90. 17,53.

5,59. 1,49. 5,59. 1,49.

Tuntui kuin olisin löytänyt salakapakan - päässyt paikkaan jonne vain tarkkaavaisimmat ja hyvätuurisimmat löytävät. Mieleni teki kaataa kaikki puolentoista euron pussit korin pohjalle, mutta otin vain kolme. Mietin viittä. Tuntui kuin olisin pidellyt käsissäni maailman suurinta salaisuutta. Kassalle mennessä jännitti; ehkä hinta oli näpytelty väärin hyllypaikalle? Ehkä joutuisin sittenkin pulittamaan vitosen jokaisesta? Pelko oli turha; euroviiskeet per pussi. Yritin etsiä kassaneidin ilmeestä merkkejä siitä että hänkin tietää millaisen ihmeen kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei mitään.

Liukuportaissa huomasin etten tajunnut ottaa kuittia - olisi ollut laminoitavaa kamaa.

Mutta siihen salaattiin! Ystäväni Tiia (jolla on myös helkkarin hauska blogi, käykää kaikki lukemassa jollette jo lue!) julkaisi instagramissa kuvan salaatista johon minäkin pystyn.





Kesäköntsä-salaatti:


Herneitä (paljon)

Mansikoita (paljon)

Salaattia (näön vuoksi)

Pinjansiemeniä (sen verran kun kehtaa laittaa, tässä tapauksessa paljon)

Fetaa (reilusti)






Laura




11.7.2017

Luurit jäähylle

11.7.2017




Minulla on pinttynyt suhde musiikkiin. Joku tarkka voisi erotella siitä riippuvuuden piirteitä, mutta totean vain että uskon tarvitsevani musiikkia enemmän kuin varsinaisia ihmiskontakteja.


Kuuntelen R&B:tä ajalta jolloin kaikilla oli värilinssilliset aurinkolasit, lantiofarkut ja oma boo. Kuuntelen optimismilla kuorrutettuja kesähittejä, suurieleisiä rakkauslauluja sekä erobiisejä joiden lyriikoihin minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista henkilökohtaista tarttumapintaa.

Musiikki on tunteideni katalysaattori - lievittää tai lietsoo tilanteesta riippuen.

Kun kuuntelen musiikkia, en ole paikalla. Laittaessani luurit korville, painan samalla preesensin oven perässäni kiinni. Astun sulavasti tästä hetkestä sivuun, olen ajatuksen tasolla jossain aivan muualla. Pakenen liikkumatta mihinkään.

Eräänä aamuna kuljin tavallista reittiäni kun puhelimen akku loppui heti kotipihasta lähdettyäni. Näyttö pimeni, biisi loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Nostin kuulokkeet korvilta ja nakkasin puhelimen mukana laukun pohjalle. Ja mikä äänimaisema ympärillä avautui! Linnut sirkuttivat aamunavajaisiaan, ympärillä kohoavien puiden latvat huojuivat huomenta nekin. Heinä piti kaunista kesäistä suhinaansa, hautausmaalle kävelevien kannat rahisivat rauhallisesti hiekkatiellä.

Tajusin etten ollut kuunnellut kesää ollenkaan. Olin kävellyt viikosta toiseen kesäisen konsertin keskellä siitä tietämättä.

Kirjoittaminen on takellellut. En enää ihmettele miksi. Yksi kirjoittamisen tärkeimmistä opeista on pitää aistit avoinna; nähdä ja kuulla, kysyä ja kokea. Ei siis ihme ettei ole mitään sanottavaa, kun kulkee päivästä toiseen yksin omassa näkymättömässä todellisuudessaan ketään kohtaamatta.

Päätin laittaa kuulokkeet jäähylle loppukesäksi. Uskon että se on paras päätös pitkään aikaan.






Laura







7.7.2017

Mitä pakata tulevaisuuteen

7.7.2017




Olen tässä ajatellut. Voi jeesus joku miettii: Tähkävuori on taas  a j a t e l l u t. Mutta asian ääneen sanomisella on aivan erityinen merkitys, sillä mennyt kesä on opettanut että ajattelulle ei todellakaan aina ole aikaa. Ainakaan sellaiselle ajattelulle josta elän ja maailmankuvani rakennan. Jokin muu kiilaa näissä kiireen pingottamissa kuukausissa aina pohdintojen edelle; menneet, tulevat, jo olleet, mahdollisesti menneet, mahdottomiksi luokiteltavat.

Menneet, menneet, menneet.

Sanovat että meitä on kolmea sorttia: menneessä, nytissä ja sittenissä eläviä. Voi luoja kuinka haluaisin sanoa eläväni tässä, tai edes puoliksi huomisessa. Ehei. Elän eilisessä, aina vaan viime viikossa, vuodessa, vuosikymmenessä. Nostan kädet tasaisin väliajoin ilmaan ja vannon olevani jälleen kerran kaikesta VAPAA. Vaan silti huomaan salaa raahaavani onttoa roskaa mukanani; muiden jo jättämiä hetkiä, terävien alkujen tylpäksi pyöristyneitä loppuja. Ajan ohueksi kaivertamia keskusteluita jotka pysyvät elossa ainoastaan koska hilloan niitä aivokuoreni alla suojassa tuulelta. Siirtelen vastaväittäjän pöydälle jättämiä murusia vielä vuosienkin päästä, kyllästytän itseäni ja muita.

Hohhoijakkaa.

Suhtaudun tulevaisuuteen kuin halpaan äkkilähtöön. Matka on maksettu, toivottavasti kohde on kiva tai ainakin sopivan siisti. Tottakai toivon yllätystä. Kuka hölmö nyt ei? Raavin hajamielisesti kasaan kaikkea enkä mitään, kun en tiedä mitä kaikkea tarvitsen mukaan eilisestä tai edes tästä hetkestä.





Laura