29.6.2017

Vuoden ystävä

29.6.2017


Mikäli seuraat blogia facebookissa, saatat muistaa toukokuisen unohdukseni.

Kaikkihan lähti tästä:




Tiedän olevani epäpedantti mitä syntymäpäiviin tulee. Muistini ei tottele lukujärjetystä, sisäisessä kalenterissani on aina juhlat. (Filosofisesti ajateltunahan kestojuhlat ovat tietysti parempi ratkaisu kuin kertakäyttöiset.) Havahdun tasaisin väliajoin siihen että olen (tai luulen olevani) myöhässä, kaivan pakokauhuissani puhelimen esiin ja tuuttaan tekstiviestin viikon kuukauden kaksi myöhässä. ONNEA! ANTEEKSI! tai ANTEEKSI! ONNEA! Pahoittelen jälleen kerran, syytän töitä ja väsymystä vaikka muistini on ollut ihan yhtä hatara 28 vuotta. He kyllä tietävät sen. Osaavat sillä tavalla varautua asiaan.

Ja kuten sanoin, tämä ei ole kertaluontoista. Toukokuinen unohdus synnytti unohdusten lumipalloefektin, joka kierii tasaisesti kuukaudesta toiseen vuoden loppuun saakka, kunnes uusi anteeksipyytelyonnittelukierros jälleen alkaa. Joskus onnittelut saapuvat puoli vuotta myöhässä, joskus konfettia tungetaan postiluukusta varmuuden vuoksi jo päivää etukäteen:










Laura




26.6.2017

Mielenpäälliset

26.6.2017



Maanantain kunniaksi (ja kokonaisuuksiin kykenemättömien aivojen armahdukseksi) ajattelin jakaa muutaman irrallisen mielenpäällisen.

Aloittakaamme päivän parhaasta uutisesta. Store of Hopen joukkorahoituskampanja tuli tänään päätökseensä, ja kiritti koko juhannuksen ylittäen lopulta htavoitteensa! Skumppaa, konfetteja, kashmiria! Seurasin kampanjan huimaa loppukiriä juhannuksena, päivittäen sivua vuorotellen Hihna247-lähetyksen kanssa (joka muuten on, mikäli jollekin on jäänyt epäselväksi, parasta mitä televisio on hetkeen tarjoillut. Vrt. alta SKAM-analyysi.)

Kulmakarvojen ja ripsien värjäys. Välimerellisestä verenperimästäni kiitollisena olen aina ajatellut että naamakarvojen värjääminen on nimenomaan vaaleaverikköjen hommaa, eikä värjääminen tuo mitään iloa jo valmiiksi tummiin piirteisiini. Ja kissan viikset (pun kinda intended...)! Ilme muuttui hetkessä skarpimmaksi, kun naamaan sudittiin parillakympillä koko kesän kestävät raamit.

Tyylin näivettyminen ja sitä kautta kristallisoituminen. Olen tehnyt tilastollisia havaintoja päälleni eksyvistä vaatteista. Tulos: tulen mainiosti toimeen kolmilla housuilla, muutamalla topilla ja luottotakilla. Kunnon nilkkurit, kaikennielevä laukku ja mattahuulipuna - siinä kaikki mitä tarvitsen. Vaatekaappini todellisuus on aivan toinen; rivi eriväristä pellavaa ja silkkiä, designer-kuosia ja skandiraitaa, villamekkoa ja silkkipuseroa. Ihania kaikki, mutta käyttöasteeltaan nollan luokkaa. En yksinkertaisesti jaksa aloittaa aamujani farkkutetriksellä tai asuarpajaisilla. Niinpä nöyränä kirjaan jälleen kerran kalenteriin: varaa kirppis, myy pois, ole fiksumpi, opi jo.


SKAMin viimeinen jakso. Te jotka ette ole vielä nähneet jaksoa tai luoja paratkoon koko sarjaa, älkää peljätkö: en aio kertoa mitä tapahtuu. Sillä siinäpä se: viimeisessä jaksossa tapahtuu omaan makuuni ihan liikaa. Kuin dynamiikaltaan ontto liikuntatunnin parijono, jossa jokaiselle löytyy lopuksi aina joku - vaikka väkisin.



Mitä siellä roikkuu mielen päällä? Havaintoja, tuntemuksia, sovittuja riitoja? Alkavia lomia, päättyviä kirjoja, korvaamattomia keskusteluita? Lenkkibiisejä? Irtokarkkeja ja/tai -suhteita? Haikuja menneestä, visioita tulevasta?








Laura





25.6.2017

Keskikesän minuutteja

25.6.2017





Kävelen kylpytakki päällä pihasaunaan. Isä kysyy joka kerta muistanhan. Muistan, muistan. Padan vesi on tulikuumaa, pesuvettä sekoitetaan aina kylmästä kuumaan, ovenkahvasta pitää vetää tietyllä tavalla, lattia saattaa olla liukas. Muistan. Kun olin lapsi, äiti huusi aina parvekkeelta: ''Ei saa mennä pahoihin paikkoihin!'' En mennyt, en edes yllytettynä. Fiksuksi sanoivat, mutta laiska minä olin. Aivan liian laiska ollakseni tyhmänrohkea.

Ajamme kirkonkylälle. Tuijotamme rivissä sillalta alas, josko hauen näkisi. Käyskentelemme hautausmaalla, kuljemme sankarihautojen rivit järjestyksessä läpi ja laskemme kaatuneiden keski-ikää. Yhdeksässätoista kesässä ehtii oppia enemmän kuolemasta kuin elämästä.

Päivä taipuu iltaan, ilta aamuun, aamu päivään ja päivä jälleen iltaan. Kellosta tarkistan, muuten en osaisi sanoa.

Lähtiessämme äiti leikkaa muutaman oksan syreenistä, kannan ne hedelmäpussissa auton perään. Ne ja karjalanpaistin. Ja lihapullat. Ja pizzan.

Katsomme kartasta reitin kotiin. Aja sinä.





Laura




24.6.2017

Rakas anna mun ajaa mökkitie

24.6.2017



Olimme päättäneet lähteä juhannusliikenteeseen vasta aaton aamuna, kun kiireisimmät olivat päässeet jo perille. Halusin ajaa mökille pienten metsäteiden kautta, kuunnellen akustista musiikkia, jossittellen jokaisen järvenrantahuvilan kohdalla. Millaista elämämme olisi tuolla? Tai tuolla?

Ilmoitin romanttisesta aikeistani perillä odottavalle äidilleni. Hän vastasi: ei kannata. Moottoritien kautta reitti olisi kaksi kertaa nopeampi. Vastasin että mutkittelemme silti.

Kerroin aikeeni myös kuskille, joka hieman epäili suunnistustaitojani. Lähti kuitenkin seikkailuun kun ylikorostetun huolettomasti vakuutin että olen ajanut reitin moohohoneen kertaan. (Tosin vain toiseen suuntaan ja kyydissä istuen, mutta turha tässä on nyt takertua lillukanvarsiin.)

Lähdimme matkaan.

''Noustaanko tästä, kun tuossa näyttäis olevan se viitta?''

''Eeei, kyllä tästä mennään vielä suoraan...''

''.....eiku. Joo, käydääns kääntymässä tuolla.''


Ajoimme ensimmäisestä liittymästä ohi, kun navigaattorini pallo laahasi perässä. Teimme ylimääräisen kierroksen lähitienoon maatiloilla ja huokailin kuinka ihanaa elämä voisi täälläkin olla!


Ajoimme ohi toisesta liittymästä, kun selasin Spotifystä sopivaa akustista tunnelmointibiisiä.


Kolmannella kerralla keskityin niin paljon kauniiseen maisemaan, että kuskin kyselyistä huolimatta ajoimme risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä. Kolmansien uparien kohdalla olin kuulevinani kuskin suusta sanat ''Et ole tosissasi...''



Puoltatoista tuntia, kolmea u-käännöstä, kahta kinaa ja lukemattomia vaihtoehtoisia todellisuuksia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille!

Huomenna samaa reittiä takaisin.





Laura








18.6.2017

Nainen joka jätti joon

18.6.2017




Huomenna kuomat, on toistaiseksi kuluneen elämäni toistaiseksi viimeinen terapiakäynti.

Kolme vuotta olen systemaattisesti kartoittanut näkymättömiä kipupisteitäni. Kävellyt peili kädessä, osoittanut sillä itseäni ja lopulta myös muita. Viikko viikolta kuorinut päältäni vuosien kovettaman kerroksen syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja hahmotonta häpeää - tärkeältä tuntunutta, turhaksi paljastunutta moskaa. Itkenyt turhista ja sitten tärkeistä asioista. Mennyt paikalle ilman asiaa, kävellyt ulos silmät historiasta turvonneina.

Ensimmäiset kuukaudet täytin hiljaisuutta ympärilläni, väistelin vastapäätä istuvaa katsetta ja pelkäsin jatkuvasti jääväni jostain kiinni. Alussa oli vain nainen ja joo. Joossa oli ihanan tuttu suutuntuma, tapa jolla se resonoi kitalaessa. Ei on astetta hankalampi.

Mutta niin vain kuitenkin kävi, että ihastuin hiljalleen, huomaamatta. Kokeilin ensiksi pari kertaa, ollen varma että jään kiinni ja kuolen. En kuollut. Lopulta ammuin sarjatulella ja olin rutkasti onnellisempi.

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. (Joskus jopa kepoisasti nauraen: eeehhehei.)

Kaikki nämä viikot, kuukaudet ja vuodet käytin omien ääriviivojeni piirtelyyn. Kolme vuotta sitten huoneeseen numero kaksi saapui surun ja syyllisyyden huuhtelema keskiharmaa hahmotelma. Huomenna sieltä lähtee joku ihan muu. En ole enää kävelevä aikapommi - olen kertaalleen seiniä pitkin levinnyt, osa
kerrallaan uudelleen koottu. Aika bueno, vaikka itse sanonkin.

Ja siitä masennuksesta vielä. Se on aivan liian yleistä ollakseen noloa.

Sinulle, joka kahvipöytäkeskustelun sivulauseessa sanoit ettet koskaan palkkaisi minua sairaushistoriani takia, sinulle sanon tämän: olen saanut näiden kolmen vuoden aikana neljä työtarjousta. Niistä kahta hain itse. (Ja muutamaan sanoin kiitos ei.)






Laura






16.6.2017

Store of Hope - ei anonyymejä alihankkijoita

16.6.2017



En ole jaksanut kiihtyä Sumareista tai repiä verenpaineita kriisiytyneen hallituksen liikkeistä, mutta yhteen soppaan - tärkeään sellaiseen - minunkin oli lusikkani tungettava. Ensin kirjoitti Emmi, sitten Helmi. Ja niin kuin kohdallani usein käy, yksi asia johti toiseen, ja pian huomasin jo istuvani Kehräsaaressa keskustelemasta aiheesta Store of Hope.

Store of Hope on konsepti, joka myy eettisesti kehitysmaissa tuotettuja tuotteita auttaen tuottajia kehittämään omaa liiketoimintaansa ja laajentamaan jälleenmyyntiverkostojaan. Verkkokaupassa myytävien tuotteiden tekijät ovat tarkkaan valikoituja yksityisyrittäjiä tai pieniä pajoja - yhteiskunnassa syystä tai toisesta syrjään joutuneita naisia, joille tuotteiden valmistaminen ja myyminen on elinehto. Store of Hope myy tuotteita kahvista koruihin, uusimpana tuoteryhmänään  i h a n a  huivivalikoima.

Kävin Kehräsaaressa jututtamassa verkkokaupan takana häärivää voimavaljakkoa, Eevaa ja Annaa. Puhuimme työstä, puhuimme rahasta. Puhuimme vinoista yhteiskuntarakenteista joista tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ponnistavat, ja verkostosta, jonka Store of Hope haluaa rakentaa.




Olen useasti sortunut helppoon kauko paha, lähi hyvä-ajatusketjuun, jossa jokainen kaukana tuotettu artikkeli on lähtökohtaisesti kehno ja päivänvaloa kestämätön. Store of Hopen kaltaisten yritysten kautta on mahdollista vaikuttaa ostopäätöksillään myös sinne, missä työoloja usein katsotaan läpi sormien.

Eeva ja Anna neuvovat tuottajia sertifikaattirumbassa, tukevat kohti parempia työoloja ja auttavat tuottajia jälleenmyyntiverkostojen rakentamisessa. Store of Hope mahdollistaa myös nepalilaisnaisten työskentelyn kotoa käsin, mikä ei kehnoista työoloistaan tunnetuissa kehitysmaissa ole millään tasolla itsestäänselvyys.

Nyt Store of Hopen naiset haluavat ponnistaa pidemmälle, ja tähtäävät verkkokauppansa kanssa kansainvälisille markkinoille. Tätä tarkoitusta varten perustettu joukkorahoituskampanja on kerännyt jo huikeasti reilun kolmanneksen tavoitteestaan (mahtavaa naiset!), eikä ihme; kun tavoitteena on tehdä eettisestä uusi normaali, aihe koskettaa meistä jokaista. Eikä joukkorahoituskampanjaa varten valikoidussa huivi-tuoteperheessäkään varsinaisesti valittamista ole. Nyt puhuu anonyymi kashmir-narkki.

Joukkorahoituskampanjaan voi osallistua joko lahjoittamalla suoraan haluamansa summan (klikkaa BACK IT), tai viemällä ostoskoriin jonkin ihanan värisistä huiveista.




Eeva ja Anna ovat viikottain yhteyksissä tuottajiin, ja vierailevat tasaisin väliajoin tekijöiden luona Nepalissa. (Psst! Yhtenä osallistumistapana on ostaa joukkorahoitussivulta astetta päräyttävämpi pakettimatka ja lähteä lokakuussa naisten mukaan Nepaliin!) Kuunnellessani Kehräsaaressa naisia kahvikuppini äärellä, en voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan jolla Eeva ja Anna tuhansien kilometrien päässä työskenteleviin nepalilaisnaisiin viittasivat; suoraan etunimillä, perhetaustoja myöten perillä ollen. (Tähän väliin pieni perspektiiviä antava välikysymys: kuinka moni meistä tietää edes seinänaapurinsa etunimen?)




Tästä olemme puhuneet: se kellä on rahaa, sillä on myös valtaa. Emme puhu nyt suuresta vallankahvasta tai lentävistä pääministereistä.  Puhumme perusasioita, kuten nyt vaikka itsemääräämisoikeudesta. Store of Hopen tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ovat päässeet pois kaduilta, riuhtaisseet itsensä irti prostituutiosta ja huumeista. Näille naisille työ on väylä päättää oman elämänsä askelmerkeistä, ja toimia sosiaalisesti kestävien työolojen suunnannäyttäjinä omissa yhteisöissään.


Sain kiitoksena kotiinviemisiksi kasmirhuivin, johon olen kääriytynyt jo aivan liian monena päivänä ottaen huomioon että ELÄMME KESÄKUUN PUOLIVÄLIÄ. Sain myös lukijoilleni jaettavaksi suoran linkin salasivulle, jonka kautta huivin saa tilattua postikuluitta. (Tästä.) Tämän lupaan: värin valitseminen on hankalin vaihe.





Laura





10.6.2017

Kaiken keskeltä

10.6.2017



Blogiin kirjoittaminen on ollut yhtä palaamista ja peräkkäistä comebackia. Kuin kirjoittaisi esikoisia toistensa perään.

Kun surffaa työkseen somessa ja täyttää duunipäivänsä kirjoittaen tekstiä tekstin perään, koneen avaaminen iltaisin tuntuu vastenmieliseltä. Kirjoittaminen ei ole ongelma, työväline on. Ehkä lanseeraan Missä olet Laura-kirjekerhon teille, jotka kärsivällisesti jaksatte tulla joka päivä (!) tuijottamaan tyhjänä kumisevaa blogia. Oletteko vielä siellä?

Olen saanut kyselyitä liikkeistäni, pyyntöjä elonmerkeistä. Elän kyllä, ainakin hengitän. Hitto sentään - olenko se vain minä, vai onko tässä alkuvuodessa ollut erityisen paljon kaikkea?

Tulin viikonlopuksi pakoon omaa kiirettäni mökille. Istun valoisassa kamarissa pyydettyäni vapautusta pihatöistä ihan vain jotta saisin kirjoittaa. Äiti ja iskä vapauttivat väsyneen multahommista - ovathan blogini suurimpia faneja.

Kun pakkaamisen ohella vastailee työsähköpostiin, muokkaa kuvia ja siivoaa, saattaa käydä niin että unohtaa kotiin hammasharjan, deodorantin, hiustenpesuvälineet ja muut jo nyt turhilta tuntuvat asiat. Huulipunan toki muistin. Muutama kesä sitten ajoin seitsemän tuntia Kainuuseen vain huomatakseni, että asuntoni lattialle nätisti viikkaamani matkavaatepino oli edelleen asuntoni lattialla Tampereella. Se reissu opetti, että maksimekosta on moneksi.




Laura