24.5.2017

Että ehdit

24.5.2017



Seison bussipysäkillä yhdettätoista minuuttia. Vaihtelen painoa levottomasti puolelta toiselle, vilkuilen puhelimen näyttöön kasaantuvia minuutteja. Auto on reippaasti myöhässä. Olen muuten aikatauluineni häveli, mutta kerran viikossa minun on ehdittävä naapurikuntaan vievään vaihtobussiin. Ja se päivä on tietysti tänään.

Viimein bussi kaartaa kulman takaa rauhallisesti pysäkille. Tekisi mieli hoputtaa muita kyytiin nousevia: ettekö te hyvät ihmiset näe että minulla on kiire, olemme kaikki myöhässä! Kävelen ensimmäisenä sisään, yritän etsiä kuskin katseesta anteeksipyyntöä sitä löytämättä, siirryn reippaasti peremmälle bussin keskiosaan - kuin näyttääkseni esimerkkiä jota kukaan ei seuraa. Katsahdan katossa killuvaa diginäyttöä; jos kaikki menee putkeen, saatan ehtiä juuri ja juuri vaihtobussiin. Viimeistään jo seuraavassa risteyksessä tajuan yltiöoptimismini; tottakai juuri tänään puikoissa on kylän kiireettömin kuski, joka moottorijarruttelee hyvissä ajoin ennen kuin kukaan on edes nähnyt keltaista.

Stressaa. Vilkuilen liikennevaloja, on hyvin lähellä etten mene kuskin viereen kannustamaan ja lyömään tahtia.

Aikaa seuraavan bussin lähtöön on enää viisi minuuttia. Ajoaikaa määränpäähän tasan saman verran.

Tietysti jokaisella pysäkillä joku jää pois. Yritän elekielelläni viestittää kanssamatkustajille että nyt jos koskaan olisi hyvä hetki toimia ripeästi.

Ennen päätepysäkkiä asemoidun auton keskiosaan aivan oven lähettyville, ja kun auto halkoo Hämppiä kääntyäkseen keskustorin katoksille, yritän epätoivoisesti ottaa telepaattista katsekontaktia kadun toisella puolella lähtökuopissa olevan vaihtoauton kuskiin. Uskomatonta kyllä, juuri kun ohitamme parkissa olevan vaihtobussin, sen kuski katsahtaa kadun yli suoraan minuun. Välillämme suhaavan liikenteen ja kymmenien metrien yli yritän siinä kirjaimellisestikin ohikiitävässä sekunnissa elehtiä että ODOTA, OLEN TULOSSA!

Digitauluun on napsahtanut kohtalokas viimeinen minuutti jo hetki sitten. Bussimme kaartaa (raivokkaan) rauhallisesti katokseen, ja kuin vinttikoira ampaisen juoksuun ovien auetessa. Ryntään päin kaksia punaisia, kiihdytän viimeiselle suoralle tuijottaen maanisesti lähtevän bussin jarruvaloja. Stressistä hikisenä ja juoksemisesta hengästyneenä ehdin kuin ehdinkin bussiin. Kuski avaa ovet, ja letkeästi hymyillen tokaisee: ''Näin että katsoit tänne, ja ajattelin odottaa että ehdit.''

Bussimme lähtee matkaan pari minuuttia myöhässä. Toivottavasti kenelläkään ei ole kamala kiire.





Laura





Ei kommentteja :

Lähetä kommentti