24.5.2017

Että ehdit

24.5.2017



Seison bussipysäkillä yhdettätoista minuuttia. Vaihtelen painoa levottomasti puolelta toiselle, vilkuilen puhelimen näyttöön kasaantuvia minuutteja. Auto on reippaasti myöhässä. Olen muuten aikatauluineni häveli, mutta kerran viikossa minun on ehdittävä naapurikuntaan vievään vaihtobussiin. Ja se päivä on tietysti tänään.

Viimein bussi kaartaa kulman takaa rauhallisesti pysäkille. Tekisi mieli hoputtaa muita kyytiin nousevia: ettekö te hyvät ihmiset näe että minulla on kiire, olemme kaikki myöhässä! Kävelen ensimmäisenä sisään, yritän etsiä kuskin katseesta anteeksipyyntöä sitä löytämättä, siirryn reippaasti peremmälle bussin keskiosaan - kuin näyttääkseni esimerkkiä jota kukaan ei seuraa. Katsahdan katossa killuvaa diginäyttöä; jos kaikki menee putkeen, saatan ehtiä juuri ja juuri vaihtobussiin. Viimeistään jo seuraavassa risteyksessä tajuan yltiöoptimismini; tottakai juuri tänään puikoissa on kylän kiireettömin kuski, joka moottorijarruttelee hyvissä ajoin ennen kuin kukaan on edes nähnyt keltaista.

Stressaa. Vilkuilen liikennevaloja, on hyvin lähellä etten mene kuskin viereen kannustamaan ja lyömään tahtia.

Aikaa seuraavan bussin lähtöön on enää viisi minuuttia. Ajoaikaa määränpäähän tasan saman verran.

Tietysti jokaisella pysäkillä joku jää pois. Yritän elekielelläni viestittää kanssamatkustajille että nyt jos koskaan olisi hyvä hetki toimia ripeästi.

Ennen päätepysäkkiä asemoidun auton keskiosaan aivan oven lähettyville, ja kun auto halkoo Hämppiä kääntyäkseen keskustorin katoksille, yritän epätoivoisesti ottaa telepaattista katsekontaktia kadun toisella puolella lähtökuopissa olevan vaihtoauton kuskiin. Uskomatonta kyllä, juuri kun ohitamme parkissa olevan vaihtobussin, sen kuski katsahtaa kadun yli suoraan minuun. Välillämme suhaavan liikenteen ja kymmenien metrien yli yritän siinä kirjaimellisestikin ohikiitävässä sekunnissa elehtiä että ODOTA, OLEN TULOSSA!

Digitauluun on napsahtanut kohtalokas viimeinen minuutti jo hetki sitten. Bussimme kaartaa (raivokkaan) rauhallisesti katokseen, ja kuin vinttikoira ampaisen juoksuun ovien auetessa. Ryntään päin kaksia punaisia, kiihdytän viimeiselle suoralle tuijottaen maanisesti lähtevän bussin jarruvaloja. Stressistä hikisenä ja juoksemisesta hengästyneenä ehdin kuin ehdinkin bussiin. Kuski avaa ovet, ja letkeästi hymyillen tokaisee: ''Näin että katsoit tänne, ja ajattelin odottaa että ehdit.''

Bussimme lähtee matkaan pari minuuttia myöhässä. Toivottavasti kenelläkään ei ole kamala kiire.





Laura





19.5.2017

Parhaimpia on aamut

 19.5.2017



Huomenta!

Juuri kun pääsin keulimaan inspiraatiopuuskastani, kalenteri sakkaa eikä kirjoittajaa näy. Inspiraatiota kyllä olisi, tekstintynkiäkin, mutta aikaa: ei niinkään. Tajusin eilen puolihuomiossa kurkistaa kalenterista ensi viikkoa, huomasin että seitsenpäiväinen työviikko venyy kymmenen päivän putkeksi. Sellaista se on, säläarki; välillä täynnä, välillä tyhjää täynnä. Puoliso lensi keskiviikkona matkoille, asunto on loppuviikon yksin minun. Hyvä niin - enhän käy kotona kuin nukkumassa ja syömässä.

Pitkät työrupeamat asettavat aivoni survival moodiin: lataan iltaisin kahvinkeittimen aamua varten valmiiksi, henkaroin työpäivän vaatteet ovenkahvaan roikkumaan, jätän kynnet lakkaamatta. Pakastin on täynnä kasvispyöryköitä (joihin Nuorgam minut käännytti), ravintolisät tönöttävät sotilaallisessa rivissä tiskipöydällä (kuka niitä kaapista muistaa), kukkien kastelemisesta muistutus kalenterissa.

Kello herättää joka aamu kuudelta, aivan viimeistään seitsemältä. En valita, päivän ensimmäiset tunnit ovat suosikkejani. Muutama vuosi sitten homma oli päinvastoin masennuksen kääntäessä aamut päälaelleen; päivän ensimmäinen silmäys oli usein vaikein ja toivottomin. Muistan muodottoman raivon jota tunsin (silloin kun jaksoin tuntea ylipäätään yhtään mitään): aamujani et minulta vie! Hiljalleen aamujen epätoivo laimeni väsymykseen ja välinpitämättömyyteen, ja lopulta sain kun sainkin aamuni takaisin.

Isoisoisäni oli leipuri, joka heräsi töihin aina aamuyöstä. Kaipa se siis kulkee suvussa (puhun nyt aamuvirkkuilusta, en leipomistaidoista voi hyvä jumala), isäni kun on myös kaltaisemme aamuvirkku.

Tänään aamulla heräsin jo ennen kelloa (leipurin kellogeenit), ja katsahtaessani ikkunasta olin lentää selälleni: piha oli yön aikana puhjennut vihreäksi! Kuin joku olisi suihkuttanut pantonea maisemaan, yllätykseksi kaikille, kiitokseksi kärsivällisyydestä.





Laura






15.5.2017

Viinin viemää

15.5.2017



Monesta asiasta on bloggaamista kiittäminen, mutta tässä top kolmonen: uudet tuttavuudet, viini ja toisten tekemä ruoka. Ja kun mahdollisuutena on yhdistää nämä kaikki kerralla, ei Tähkävuorta tarvitse kahdesti kysyä.

Mikäli asia on vielä epäselvä: en pidä ruanlaitosta. Syömisestä kylläkin. (Siinäpä länsimaisen ihmislapsen ristiriita.) Niinpä, kun sain kunnian osallistua Saksan viinitiedotuksen järjestämille Riesling & Spätburgunderviikoille, otin kutsun riemuiten vastaan. Rrrakastan rieslingiä.

Viikkojen ajan ravintolat siis tarjoilevat saksalaisia viinejä ja niille eritoten veisteltyjä ruoka-annoksia. Pidän ajatuksesta lähtökohtaisestikin hyvin, hyvin paljon.




Kaikki alkoi Hella & Huoneesta, jossa revohkamme aloitti yhteisellä aterialla. Hella & huone tarjoilee viikkojen ajan menua kolmen kuohuvan kanssa; Saksan tunnustetuimman sekt-tuottajan Raumlandin viinit ovat laadultaan niin lähellä samppanjaa, ettei harjaantumaton maistelija huomaa eroa.

Kuvassa annos joka nousi vähän yllättäenkin koko kierroksen suosikikseni: lampaansydäntä saksanpähkinäpestolla. Voi luoja. Onneksi tajusin napata kuvan ennen kuin maistoin, muuten jäljellä olisi ollut vain nuoltu lautanen. Haarukka kun on tunnetusti suljinta nopeampi. (Näin kävi illan aikana muutaman kerran - mikäli joku siellä ihmettelee miksi kuvissani on pelkkiä puoliksijuotuja viinilasillisia.)

Kuohuvan alkutapaamisemme jälkeen jalkauduimme Tampere Food Blub Bloggersien kanssa ryhminä eri ravintoloihin (joita tänä vuonna pelkästään Tampereella on mukana yksitoista!). Nousimme Maijun ja Katrin kanssa taksiin, ja hurautimme nipin napin kosken toiselle puolen. Listallamme odottivat Finlaysonin palatsi, Santé ja Bertha, joista jaan nyt teillekin parhaat palat.







Finlaysonin palatsi oli ravintoloista ainoa jossa olin ollut aikaisemmin, vanhojen tanssien lounaalla. Nyt, aika tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin sitä katselee kaikkea hieman eri vinkkelistä; syö hitaammin, pureskelee kunnolla. Nauttii. Seitsemäntoistavuotiaana suhtauduin ruokaan kuin polttoaineeseen; mitä enemmän ja nopeammin, sitä parempi. (Satiinityllissä ja liian kireässä nutturassa vatsa kurnivana istuneelle jalkapalloilijanuorukaiselle pienet pöytään kannetut annokset tuntuivat infernaalisen valssaamisen jälkeen lähinnä huonolta vitsiltä.)

Parkkeerasimme valoisaan saliin kaari-ikkunoiden kupeeseen, ja eteemme kannettiin parsaa (sanoinko että rrrakastan myös parsaa?) sekä koko kierroksen paras jälkiruoka: mansikka-raparperi parfait. Huuhtelimme koko komeuden alas pienen pfalzilaisen perhetilan (Borell-Diehl) viineillä, joiden perusvarma maku ja etuliite Buntsandtstein tulee punaisesta hapertuvasta maaperästä. Jos olet alsacelaisen rieslingin ystävä, pidät myös tämän tilan vastaavasta - ovathan paikat vain parin tunnin ajomatkan päässä toisistaan.





Santé! Mikä piilopaikka keskellä ydintä! Pölähdimme keskeltä vilkkainta katua pieneen, mutta tunnelmalliseen sampanjabaariin - ja naps, aika pysähtyi. Ikkunan edessä suhaavan liikenteen ääni jää taakse, ja kiire katkeaa kun eteen avautuu kaupungin valokuvatuin tehdasmiljöö.

Laseihin kaadettiin monen sorttista kuohuvaa, niin kuin Santéssa on tapana. Sampanjabaarista voi ostaa kuohuvia laseittain, ja saatella itsensä samppanjan saloihin kaato kerrallaan. Oma suosikkini viikoille valitusta kuohuvista oli persikan sävyssä kuplinut Solterin Spätburgunder Rose. Värinsä takia valitsin, en aio edes valehdella.





Kierroksen ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kiistatilanne todistettiin Ravinteli Berthassa, kun kolme bloggaajaa nähtiin taistelevan annosten viimeisistä paloista. Parsaa (!), paahdettua kermaa ja kuivattua mateenmätiä - myönnä pois, kyllä sinäkin taistelisit.

(Erityiskiitos talon omasta rieskasta, jota jokainen gluteeninvälttelijä osaa arvostaa. Pieni vaiva talolle, suuri merkitys pakastesämpylöihin kyllästyneelle keliaakikolle. Kymmenen pistettä.)

Viinejä maistoimme yhteensä seitsemää sorttia. Kuuntelin puheensorinaa, nojauduin tunnelmaan ja unohdin viinien nimet. Niin käy kun on hauskaa. Kiitän jälleen kerran onneani siitä, että mukanamme oli Katri muistivihkoineen. Pullonhenki-blogin puolelta pääsee kurkkimaan tarkempaa analyysiä laseihin kaadetuista herkuista.




Haluaisin ajatella itseni intellektuellina viininmaistelijana, mutta mitä enemmän viinejä maistelen, sitä vähemmän huomaan niitä tuntevani. Kuin opettelisi uutta kieltä ja kaikkia sen murrealueita samaan aikaan. (Spätburgunderin kirjoitusasun joudun joka kerta tarkistamaan, beaujolais nouveausta nyt puhumattakaan.) Huokaisinkin innostuksesta (ja helpotuksesta) päästessäni ravintolarundille todellisen viinitietäjän peesissä. Muina kuunteluoppilaina pyörittelin illan mittaan laseja ja yritin poimia mielikuvituksellisia makuja kuplien seasta.

Viinihommissa luotaantyöntävintä on ollut asioiden monimutkaisuus. Maanosa, maaperä, rypäle, tammitynnyri, terästankki ja vuosikerta muodostavat tetriksen jossa jokainen palanen vaikuttaa toiseensa. Aloittelijaa hengästyttää. Mutta kun valitsee paikat oikein - on ehkä valmis maksamaan muutaman euron enemmän - eikä aina tukeudu talon omaan, saattaa kaupan päälle saada tarinoita tanniinien takaa.






Kaikkea ei tarvitse etukäteen tietää, eikä jokaista vuosien saatossa kielellä käynyttä aromia muistaa tai tunnistaa. Yksi löytää mausta petrolia, toinen hunajaa - joku poimii hennon sitruksen, joku vahvan lakritsin. Jaettuna parasta, tämäkin homma.

Viimeisessä kuvassa koko konkkaronkka kantapaikassaan ravintola C:ssä. (Yksi Tampereen kirkkaasti parhaimmista ravintoloista, menkää heti!) Pöytä täynnä kulinaristeja, ilma ruoka- ja rakkauspuheesta sakeana. Jälleen kerran pöytään kannettiin mitä mielikuvituksellisimpia annoksia kuivatusta possunniskasta valkosuklaahattaratikkareihin (kurkatkaa vaikka täältä), sesonkiajattelu edellä. Mikä ilta, mikä lopetus.

Mukana matkassa olivat myös:

Mansen muijat
Sivumaku
Kipparin morsian 
Asikaine
Pullonhenki
Savusuolaa

Psst. Riesling & Spätburgunder -viikkoja vietetään 8.-20.5. myös muissa kaupungeissa - listan löydät täältä.





Laura






8.5.2017

Same same but pizza

8.5.2017



Ruokavalio tässä huushollissa on ollut lähiviikkoina melko iltapainotteinen ja raskas. Joka ilta olemme lausuneet samat tyhjät lupaukset siitä kuinka tämäkin sipsipussi/karkkisäkki/pizzaboksi on viimeinen, ja huomenna alkaa uusi upea elämä.

Tiukissa paikoissa yritämme toki sparrata toisiamme pitämällä merkityksellisiä taukoja silloin, kun keskustelu on ajautumassa väärille raiteille. Tästä esimerkkinä dialogi, joka käytiin sunnuntai-iltana erään tamperelaisasunnon sohvalla. (''...'' tarkoittaa tässä keskustelussa merkityksellistä taukoa.)

Minä: ''Lähden kauppaan, tuonko jotain? Mulla on ainakin kauhee nälkä.''

Hän: ''Joo, sama. Voisin ottaa pizzan.''

Minä: ''...''

Hän: ''Joo, joo tiedän!'' [silittää olematonta vatsaansa] ''Aloitan kuntoilun kunhan ilmat lämpenee!''

Minä: ''Turhaan sää siinä vatsaasi silittelet - eihän sulla edes ole vatsaa!''

Hän: ''Niin, mutta pitää sitä ihmisen yrittää. Nyt kuitenkin haluan pizzaa.''

Minä: ''...''

Hän: ''Nyt on Älä laihduta-viikko!''

Minä: ''Se on Älä laihduta -päivä. Ja se oli eilen.''

Hän: ''Ihan sama. Haluan pizzaa.''

Minä: ''Sama.''





Laura






5.5.2017

Nuorena on koodi väännetävä

5.5.2017



Tulevaisuus-postaukseni jälkeen tilanne on...eskaloitunut.
Jos en vielä viikko sitten tiennyt (tai ehkä alitajuisesti välittänyt) tulevaisuudesta, nyt tiedän mihin olemme menossa. Ja jos en nyt tarkalleen tiedä mihin koko UNIVERSUMI on menossa, tiedän ainakin mihin itse olen menossa.

Ohjelmointityöpajaan.

Guruni, ystäväni Emmi Nuorgam otti viimeisimmän postaukseni jälkeen yhteyttä ja tarjosi paikkaa naisten ohjelmointityöpajasta. Öö, joo! Huomenna aamulla pakkaan reppuun kannettavani ja istun kahdeksaksi tunniksi opiskelemaan koodauksen alkeita. Ilmoittautumislomakkeen neljästä kysymyksestä vain yhteen tarvitsin ulkopuolista apua (Moi kulta, sori kun häiritsen kesken työpäivän, mutta mikä mun koneen käyttöjärjestelmä on?) - nimen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen osasin täyttää itse.


Joko saa panikoida?




Laura






2.5.2017

Menolippu tulevaisuuteen

 2.5.2017



Olen kasvatustieteilijä. Tai ei, en ole kasvatustieteilijä. En sen syvimmässä (käsityöt, keskijakaus, kädenlämpimät kannanotot ja sivuainevalinnat) merkityksessä. Mutta se on pääaineeni. Tosin kaikki viime vuodet olen opiskellut ihan kaikkea muuta.

Mutta koska olen kasvatustietelijä, olen jälleen kerran istunut kandiseminaarissa. Kolmatta kertaa kahdeksan vuoden sisään. (Tämäkään ei varsinaisesti tue identifioitumistani kasvatustieteilijäksi, jotka tuppaavat usein valmistumaan tavoiteajassa - tai vielä parempaa - sitä ennen. Virkkaavat ja vetävät amfetamiinia, epäilen.)

Asia joka ponnahtaa koulutuskeskusteluissa esiin tasaisin, yhä tihenevin väliajoin (ja johon olen tähän asti suhtautunut puhtaan välinpitämättömästi): ohjelmointitaito. ICT-uskovaisten mukaan ainoa keino selvitä tulevaisuudesta on opettaa jo esikouluikäisille koodausta, kertoa miten ympärille rakennettu maailma toimii.

Kuuntelin viime perjantaina tulevaisuustutkija Ilkka Halavan luentoa siitä mitä odotettavissa on. Meidän lapsemme eivät tule ajamaan itse autojaan. Tylsät työt digitalisoituvat. Sodankäynti digitalisoituu. Viisipäiväisestä työviikosta siirrytään seitsenpäiväiseen viikonloppuun työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyessä entisestään.

Totuus on tämä: emme osaa kuvitella miltä maailma näyttää edes kymmenen vuoden päästä. Tai ehkä Ilkka osaa, minä vain tyydyn pyörittelemään silmiäni. En tosin enää välinpitämättömyydestä, vaan puhtaasta hämmennyksestä. Kauhustakin.

Kaikki tämä nimittäin tarkoittaa vääjävästi sitä että olen jo myöhässä. 

Hengästyttää. Tulevaisuus taipuu joka ajatuksella tuntemattomammaksi.

Istun jälleen kerran seminaarissa. Tekoäly. Kyber sitä, kyber tätä, kybersota. Lähettelen kotiin epätoivon sävyttämiä passiivis-aggressiivisia kannanottoja: Koneet korvaavat minut! Tee jotain! Kotiin saavuttuani ilmoitan että ei auta; on opeteltava ohjelmoimaan. Palaveeraamme pastalautasen äärellä ja päätämme ryhtyä hommiin. (Vielä en tosin edes tiedä, mitä tämä homma edes on.)

Hello world!




Laura







1.5.2017

Yhden naisen vaatevallankumous

 1.5.2017



Vaatevallankumous-viikko loppui eilen, ja toiveistani huolimatta pääsin paneutumaan asiaan vasta tänään. Täpärästi myöhässä, niin kuin tapoihini kuuluu. Mutta ketäpä sellainen haittaa? Ei ketään, toivon.

Tänään aamulla kääräisin hihat ja pistin laskien; mistä vaatteeni ovat kotoisin? Syynäsin vaatekaapin, eteisen naulakon ja pyykkikorin. Vaatehuoneessa talvehtimassa olleet kuorin käyttöön samalla vaivalla kun vetelin tukkimiehen kirjanpitoa. Alusvaatteet, urheilukamat ja pyjamat jätin laskuista laiskuuttani pois.


 
Sitä haluaisi olla ihminen jonka vaatekaapissa siniristilippu liehuu kilpaa trikolorin kanssa. Ihminen, joka voi olla varma ettei yksikään rekillä roikkuva vaate ole kulkenut liian pienten kätösten läpi. Tarkistan nykyään aina vaatteen alkuperämaan, mutta se ei tarkoita ettäkö jokainen tekemäni valinta olisi automaattisesti kehun arvoinen. Itse asiassa aika kaukana siitä, mikäli tämän päivän laskelmiani on uskominen.

Se selittelyistä. Vaatekaapin on kestettävä päivänvaloa, ja niinpä pistin laskien (ja raivasin kaapin kuvia varten, huijari).

Mitä maita henkareillani sitten roikkuu? Tulokset, olkaa hyvät:



Ok. Ok. Olen tyytyväinen Suomen ykkössijaan, mutta heti kakkosena tuleva Kiina ja sitä kirivä Turkki kuristavat kurkkua. Plus miinus nolla.




Suomen kultapallille on kaksi selitystä. Yksi: varaukseton rakkauteni Suomi-vintageen. Tästä teen joskus vielä oman postauksensa! Leijonanosa lemppareistani on vanhoja suomalaisia, aikaa kestäviä löytöjä. Välikausina luotan lähes yksinomaan vuosien varsilla löytyneisiin Kaunottariin ja Teiniasun (kyllä, nimi hämää) takkeihin.

(Vintagesta puheen ollen, sain tilastoidessani tuta jälleen kerran kirppistelijän ikuisen vitsauksen: pois leikatut laput. Vaatekaappini neljänneksestä voin vain arvailla niin pesuohjelmaa kuin alkuperämaata.)

Toinen syy vaatekaappini Suomi-voittoisuudelle: nykyinen työpaikkani. Aloitin vuoden alussa viestintähommissa Nokian Neulomolla. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata suomalaista vaateteollisuutta aitiopaikalta, pukea päälle vaatteita joiden tuotantopolun voi mitata askelmittarilla lentokilometrien sijaan. Ensimmäisinä viikkoina sain joka aamu kylmiä väreitä kävellessäni tehtaan läpi työhuoneelle; höyry, painekattilat, satoja metrejä neulosta nielevät painokoneet. Hallin seinistä aamutuimaan kaikuvat morot ja huomenet, ompelimon tasainen surina, tekemisen meininki. Ihmiset. Ja kas, tammikuusta lähtien Suomessa valmistettujen vaatteiden määrä vaatekaapissani on kasvanut tasaisen reippaasti, jännä.
 
Parannettavaa kuitenkin on, se on myönnettävä kun kakkua katsoo. Tavoitteeni on hilata koko top kolmonen lähemmäs, vaikka nyt Eurooppaan ensteks.

Mites, onko siellä tehty laskelmia? Miltä kolmen kärkenne näyttää?




Laura