31.3.2017

Kuolemaa elämän jälkeen, elämää kuoleman jälkeen

 31.3.2017



Hopssanssaa.

Piti ihan käydä tarkistamassa milloin sitä viimeksi kirjoitti ja mitä.

Syy hiljaisuudelle: viime viikon loppuun ajoittunut duuniruuhka viisitoistatuntisine päivineen, sekä sitä kivasti seurannut vatsatauti.

Kuuluipa sitten mihin uskontoon tahansa, uskon että jokaisen arkiagnostikonkin ajanlasku menee suunnilleen näin: aika ennen Noroa (eNo.), aika jälkeen Noron (jNo.).

Näissä hetkissä sitä luulee vahvasti kuolevansa, mutta tuntee väkevästi elävänsä. Se hetki juuri ennen kuin pyörtyy vessanlattialle ja yrittää epätoivoisesti hamuilla tukea lavuaarista. Luulen että kuolema tuntuu juuri siltä; kaikki pimenee yks kaks, eikä ehdi ajatella muuta kuin: voi perkele.

Toivon että oma kuolemani on tuollainen. Ei siinä ehdi kelailla elämän tähtihetkiä, punnita kelle antaa anteeksi tai miettiä kuka hikistä otsaa silittää. Sen muutaman pimenevän sekunnin ajan sitä miettii vaan että jaahas, se on menoa nyt.

Mutta siis: en ole kuollut. Tämä ei ole postuumi postaus. Enkä nyt väitä että ilmoittaudun kuoleman kokemusasiantuntijaksi parin päivän perusteella - tosin en usko minkään muun kokemuksen vievän niin lähelle lautturin lähtöviivaa.

Mutta: perspektiivit on nyt palautettu. Elämänhalukin jo puoliksi. Elämässä tärkeää on sipsit, ämpärit (saunakiulukin kelpaa, kokeiltu) ja nopeat refleksit.





Laura






21.3.2017

Miss Maaliskuu

21.3.2017



Lisääntyneellä valolla on monia vaikutuksia, enkä puhu nyt pelkästään niistä ihanista pisamiin ja piristymiseen liittyvistä.

Olen äärimmäisen onnellinen siitä että linnut palaavat, lätäköt sulavat, ihmiset hymyilevät vähän vahingossakin enemmän. Sitten, vähän vahingossa kai minäkin, katsahdan kaiken kirkkauden keskellä peiliin ja joudun toteamaan että ei hyvä luoja. Naamasta näyttää valuneen kaikki elollinen aines jonnekin, kenties heräilevän luonnon polttoaineeksi.

Alati lisääntyvä kirkkaus paljastaa pölyisten nurkkien lisäksi kuivan ihon, maanis-depressiivisesti käyttäytyvän kuontalon ja tummat puolikuut silmien alla. Sitä katsoo ennätyskalvakkaa ihoaan hieman tyrmistyneenä, kuin syväunesta herätettynä. Siis, tuoltako minä näytän? Miksei kukaan ole sanonut mitään?! Missä on se silkkitakissa hiihdellyt mamselli joka puhui lempeällä äänellä itsensä hyväksymisestä?

Talven hämärässä vartalo näytti linjakkaalta, hennon oliiviselta. Nyt se muistuttaa lähinnä turvonnutta vesiruumista.

Googlaa: suihkurusketus, äkkilähdöt, palkaton vapaa.

Ei voi enää kietoutua villatakkiin (hiki), eikä kävellä vielä paljain nilkoinkaan (vilu). On aivan valmis heittämään painavilla talvikengillä vesilintua, sisällä on kuuma tai kylmä, kaduilla kolmen sentin sepelikerros, kengässä kolmasosa siitä. Naama kukkii, neilikat ei. Koko ajan nälkä. Eikä mikään näkkärin nälkä vaan sipsin, suklaan ja vaahterasiirapin nälkä. Keho huutaa ruokaa kuin nälkiintynyt - jota se ei todellakaan ole.

Kaiken kirkkauden keskellä kutittaa, kiristää ja väsyttää vuoristoratamaisesti.


Neiti kevät on tullut kaupunkiin.





Laura




18.3.2017

Samaan tahtiin kävelijät

18.3.2017



Kävelin kotiin. Oli pissahätä, joten harpoin muutenkin reippaaseen tahtiini nähden ennätysvauhtia. Edessäni kävelevän vanhemman miehen selkä lähestyi, ja lopulta saavutimme lakipisteen jossa kävelimme lähes synkronoidusti metrin päässä toisistamme.

Jokaisen suomalaisen arkipainajainen: samaan tahtiin kävelijät. Hiljaiset hetket hisseissä vielä kestän, mutta samaan tahtiin tallustaminen tuntemattoman peesissä on kamalaa. Tulee pakottava tarve joko kiihdyttää tai jarruttaa omaa tahtiaan niin, että etäisyys kasvaa jälleen siedettäväksi. ETTEI SE VAAN LUULE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

Tilanne oli hankala, lähes sietämätön. En voinut kiihdyttää vauhtiani, koska pissahätä, enkä missään nimessä hidastaa, koska pissahätä. Niinpä käpöstelimme hyvän matkaa kiusallinen metri välillämme, kunnes mies vilkaisi minua olkansa yli. VOI LUOJA NO NYT SE SITTEN OIKEASTI LUULEE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

(Näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä näyttänyt kauppakasseineni Interpolin etsintäkuuluttamalta ihmisseuraajalta, mutta siltä minusta siinä hetkessä tuntui. Kun ihminen on hankalassa tilanteessa rakko täynnä ureaa, realismille ei jää tilaa.)

Rikkoakseen kiusallisuuden, mies katsahti minuun hyväksyvästi hymyillen ja aloitti:

''On kyllä kauheesti kadulla pölyä.''

Helpotuksesta huokaisten vastasin korostuneen innostuneesti: ''No niin kyllä on!''

Pidättelin pissaa ja pidin pitkästyttävän mutta hengästyttävän yksitoikkoisen monologin pölystä, keväästä, ympäröivistä taloista ja teistä. Mies nyökkäili vastaukseksi. Kävelimme hetken aikaa vierekkäin hiljaa. Sitten hän tokaisi: ''Mutta hyvää kevättä joka tapauksessa.'' Ja siinä se oli: minun lähtölaukaukseni. Kuin yhteisestä sopimuksesta mies hidasti tahtiaan ja päästi minut jatkamaan. Tartuin viestikapulaan kuin pelastusrenkaaseen, ja kiihdytin kotiin taakseni katsomatta.






Laura





17.3.2017

Keramiikkakerho osa II

17.3.2017



Kappas. Löysin siivotessani lisää viimesyksyisen keramiikkakerhon tuotoksia. Kaapin perältä löytyivät, jännästi.

Eräällä tunnilla tehtävänämme oli muovailla pitkäkaulainen pullo. En tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta ihaillessani muiden näpertämiä viinikarahveja, aivoni jättivät ehkä välistä jonkin työvaiheen. Lopputuloksen näette kuvista. Nimittäin tuo vihreä möykky ystäväiseni, se on minun pulloni. Opettajan ilmestyessä viereeni kysyvä ilme kasvoillaan, istuin ontto möykky kädessäni ja kuin tilanteesta ulkopuolisena kuulin selittäväni että olen oikeastaan tekemässä sellaista ikisäästöpankkia, en oikein noista karahveista niin välitä. Kaiversin lopputunnin möhkäleeseen kolikkoaukkoa ja aloin ymmärtää yhä enemmän ala-asteen käsityön maikkaani, joka vähän vihasi minua.





Keramiikkapostauksen jälkeen sain lukemattomia yhteydenottoja - lähinnä nauruhymiöillä varustettuja ja munareliefiä koskevia tosin - mutta sain myös tilauksen. Kyllä, luitte oikein. Kälyni halusi kotiinsa kuvissa vilahtaneen sinisen koirankup...mestarityön. Siellä se nyt on, arvoisellaan paikalla eräänkin kruununhakalaisen asunnon paraatipaikalla, katsokaa vaikka.





Laura





14.3.2017

Todellisuudella on hintalappu

14.3.2017



Palkkapäivänäni ostin ison kimpun kukkia ja elämäni kalleimmat housut. Nappasin kuvan ja mietin kuinka helpolta kaiken saakaan näyttämään; että päätin vain piipahtaa pikkuliikkeeseen, selasin hajamielisesti rekkejä, löysin jotain ihanaa joka sitten käärittiin silkkipaperiin sen enempää miettimättä. Heilutin ehkä ovelta huolettomat heipat ja kävelin kassi olalla kukkakauppaan. Ihan vaan koska voin ja olen sen arvoinen.

Todellisuudessa nukuin huonosti yön yli miettien, voinko todella ostaa kahdensadan euron housut. (Aamulla tulin tulokseen että kyllä voin, kerrankos sitä. Paino sanalla kerrankos.)

Olen miettinyt lähiaikoina paljon blogien tarinankerrontaa, todellisuutta ja sen esittämistä. Sitä todellisuutta jossa jokainen on oman elämänsä bosslady - tai toisin sanoen hyvätuloinen pääkaupunkiseutulainen.

Ystäväni kirjoittivat asiasta hyvin. Helmi kirjoitti. Emmi kirjoitti.

En puhu nyt pelkästään blogimaailmasta; sitä voidaan ehkä pitää jonkinlaisena lähtöpisteenä, ponnelautana, heijastuspintana. Lähtölaukauksena kauniimman kuvakulman etsimiselle. Kuin suuri kollektiivinen roolileikki, jossa kaikki tietävät ettei mikään nähty ole täysin totta, mutta ei se haittaa koska kaikkihan sen tietää.




Olen kasvanut lähiössä, jossa rikkailla oli rahaa ratsastaa. Me rakensimme maailmankuvaamme suurten parkkipaikkojen keskellä, mikrohampurilaisen maku kitalaessa. Naapuritalon ikkunoissa tanssivat iltaisin poliisin taskulampun kiilat, kerran joku onneton tippui viidennestä. Siinä talossa asui paras ystäväni.

Kaiken sen keskellä me olimme ihan onnellisia. Nykytiedon mukaan varmasti väärin kasvatettuja (niin kuin ehkä jokainen ennen äitiysblogeja syntynyt), mutta tolkun ihmisiä kumminkin.

Nyt teemme molemmat luovaa työtä, asumme keskustan kupeessa ja juomme silloin tällöin kalliit kahvit. Lähtöpisteemme on kuitenkin edelleen siellä missä tuntipalkka on paska, rappukäytävässä haisee tupakka ja kukat ostetaan tasan tarkkaan syntymäpäivinä. Sieltä käsin katsottuna arjen itsestäänselvyydet ovat kaikkea muuta kuin iholle sivelty öljy tai lennosta napattu taksi. Ja uskon että juuri tuo kaikki muu on lähempänä elettyä totuutta kuin yksikään kuudenkymmenen euron tuoksukynttilä.




Älkää ymmärtäkö minua väärin. Vihersmoothiet, silkkikylpytakit ja sunnuntaibrunssit ovat ihania. Minäkin haluaisin nukkua pelkässä pellavassa, pestä hiukseni luomuöljyillä ja ajaa viikonlopuiksi naapurikuntaan kylpemään! Haluan paljon asioita. Mökin! Paremman blenderin! Tehdä töitä silloin kun huvittaa, liu'uttaa aamusta tai illasta, karata Kööpenhaminaan ja nousta räntäsateessa taksin kyytiin. Kuitenkin todellisuudessa teen aamiaiseni viikonloppuisinkin itse, käytän taksia vain äärimmäisessä hädässä (räntäsadetta ei luokitella sellaiseksi) ja pesen tukkani Lidlin shampoolla. Eikä se ole mitään konseptoitavaa köyhäilyä, säästelyä tai kotoilua. Se on tavallista elämää.





Laura






13.3.2017

Elämän kevät

13.3.2017



Voi elämän kevät!

Sitä tämä on kirjaimellisesti kohdallani ollut. Usein maaliskuuhun tultaessa asiat ovat ihan samassa jamassa kuin ensimmäisenä adventtinakin; lähinnä retorisia vavahduksia ja kunnianhimoonsa kuihtuvia kurssinmuutoksia. Vain uudella vesileimalla varustettuja, toistensa päälle hiljalleen hyökyviä viikkoja.

Vaan ei tänä vuonna.

Kymmenessä viikossa olen aloittanut uudet työt, hyvästellyt isoisäni, toivottanut tervetulleeksi kaivatun valon. Ehkä se kaikki virisi jo viime vuoden puolella, kun kirjoitin vähän itseltänikin salaa työhakemusta ja vietin perjantai-illan makuuhuoneen seinänvierustalla perustellen puhelimessa papalleni miksi lääkkeet on otettava. Ehkä kaikki tämä oli jo olemassa ennen kuin taipui todeksi.

Ei ole ollut helpoin alku, mutta sataprosenttisesti näköiseni. Takaraivoa raapivan ikävän keskellä tunnen olevani elossa. Valo kirvelee surun huuhtomia silmiä, mutta huomaan tanssivani liikennevaloissa. Naurattaa, kuolemasta huolimatta. Sillä siihen kaikki päättyy, ja jos sitä ennen ehtii elää, niin hyvä.




Laura




9.3.2017

Kuin tyttö

9.3.2017



En ottanut arkistoja mukaani kun Lilystä syksyllä läksin, mutta huomaan joidenkin vanhojen juttujen palailevan mieleen aina silloin tällöin. Näin kävi viimeksi eilen naistenpäivänä, kun muistelin kirjoittamaani tekstiä parin vuoden takaa. Luin sympatialla, ja tein pientä (okei, suurta) maneerien poishiontaa ennen kun toin tekstin tänne uudelle tontille. (Vanhoja tekstejään lukee aina vaaleanharmaiden myötähäpeälasien läpi. Aika usein perustellusti, tosin.)


(Teksti julkaistu alunperin toukokuussa 2015, Koff-kohun jälkimainingeissa.)


Minut otettiin ensimmäistä kertaa koko lukiomme historiassa mukaan poikien liikuntakurssille. Tyttöjen opettaja oli pitänyt poikien liikunnanopettajan kanssa pienen palaverin aiheesta ''L. Tähkävuori'' ja saanut suostuteltua poikien opettajan ottamaan tytön kurssilleen ensimmäistä kertaa uransa aikana. (Tämän asian maikka teki myös harvinaisen selväksi ensimmäisen tunnin alussa.)

Minä pukeuduin omassa, kaikuvassa pukuhuoneessani, muut viisitoista seinän toisella puolella. Viikosta toiseen pelasimme loppusyksyn pöllyävillä kentillä, minä ja muut; otimme kontaktia, taistelimme pallosta, annoimme kusisia keskityksiä. Opettajan ilme muuttui vähitellen puhtaasti yllättyneestä hiljaa hyväksyvään.

Kuntotestissä juoksimme neljän kilometrin lenkin järven ympäri. Juoksin kärkikahinoissa, kunnes viimeisen pitkän suoran aikana taakseni jäänyt supliikki jääkiekkoilija ohitti meidät kaverinsa skootterin kyydissä anteeksipyytelevä ilme kasvoillaan. Suhahti ohi ja pyysi: älä pliis kerro tästä.

En kertonut. Ei tarvinnut. Hän oli maalissa lopulta toisena, minä ehkä neljäntenä. Viimeisellä tunnilla kokoonnuimme koko porukka verkkareissamme kentän laidalle arvosanojen jakoon. Ysi, kymppi, ysi, ysi, kymppi. Skootteripoikakin sai kymppinsä, vaikka jokainen paikalla ollut tiesi ettei kovin ansaitusti. Sitten listan viimeinen nimi, kuulakärkikynällä myöhemmin lisätty. Opettaja tuijotti tiukasti listaa, nosti sitten eleettä katseensa: ''Eipä tässä ole mitään epäselvää - Tähkävuori, olet kymppisi ansainnut.''

Kiitin, nousin ja menin vaihtamaan kamat. Eipä siinä. Jälkikäteen tuli tyttöjen opettaja jännittyneenä kyselemään miten meni. Vastasin että ihan niin kuin pitikin. Pelasin kuin tyttö. Koska olen tyttö.





Laura 




8.3.2017

Kolmen vuoden vaellus

8.3.2017



''Onko tää tällä selvä?''

''Kuule kyllä se taitaa olla'' psykiatri vastaa puoliksi hymyillen.


Nousen tiilenvärisestä nojatuolista. Kiitän. Kerään tavarani ja poistun huoneesta. Kävellessäni ulos katselen vastaanottohuoneen hiljaisina seisovia kasveja. Kolmen vuoden vaelluksen loppumetrit kävelen arkisessa hiljaisuudessa. Ei maaliviivaa, ei kukkaseppeleitä, ei mahtipontista selkääntaputtelua. Avaan oven rappukäytävään, jonka läpi olen kävellyt kesähelteiden paahteessa ja joulukuisten aamujen hopeoimana. Jätän taakseni nollakerroksen, tämän kaiken lähtö- ja päätepisteen.

Mitä muistan. Psykiatrien sandaalinpohjien tylppä kumina odotushuoneen muovilattiaa vasten. Odottava toivottomuus ja kaikkea laveerannut väsymys. Hiljaisina ringissä vuoroaan odottavat lehdenlukijat, taakkojensa kantajat. Ovet, joiden takana huoneet, joiden sisällä ihmiset itkemässä turvassa jonkun silmien edessä, muilta piilossa. Hoitajat kipinävuoroissa pitämässä elämänhaluamme yllä.

Ja viimein: käänne. Tai ehkä ennemminkin loiva, hidas kaarre. Minuutit rakensivat tunteja, tunnit rakensivat päiviä. Hengitin koska halusin - en vain koska oli pakko. Lopulta toivo jonka kanssa yhtenä päivänä saavuin huoneeseen kuin pitkältä matkalta palanneena. Nostin pöydälle varovasti kuin kaukaa tuodun kristallivaasin ja näytin: katso mitä olen löytänyt. Hän tiesi jo.





Laura





6.3.2017

Maanantaihaaveita

6.3.2017



Hiihtolomat on lusittu, pullat syöty ja talvirenkaat rullanneet harvat lähtijät takaisin paikoilleen. Me jääjät tyydymme pyyhkimään sipsinmurut suupielistä ja nousemaan sohvalta, johon aika tarkalleen viikko sitten istuuduimme.

On aika palata arkeen ja sitä kautta sen luonnollisimpaan osaan, eli haaveiluun.

Se on kuulkaas maanantaihaaveen paikka. Tehdään nyt ensiksi selväksi oleellinen seikka: maanantaihaaveen pointtina ei ole miettiä veroja tai aikatauluja tai muita todellisuuteen nippusiteen lailla kiinnittyviä seikkoja. Maanantaihaaveilijat eivät flirttaile realismin kanssa.

No niin, aloitetaan.

Tämä haave on noin kymmenvuotias ja kehnosti varjeltu, sillä viljelen sitä aina kun satun sopivaan seuraan.

Haluaisin oman putiikin. 




Aluksi oli ajatus vintage-liikkeestä. Sitten se kasvoi antiikilla, kirjoilla ja kynttilöillä - koska miksi ei? Myöhemmin laveerasin bisnesideaa kaikella kauniilla.

Putiikissani olisi kuratoitu kokoelma kaikenlaista kaunista ja kiinnostavaa, käytettyä, rakkaudella vaalittua ja valittua. Yksittäisiä astioita, helmikirjailtuja vintage-takkeja, vanhoja taidejulisteita, syvänsävyisiä mohair-neuleita, siroja koruja, käsinmaalattua keramiikkaa ja tietysti tuoksukynttilöitä suoraan mun ja mutsin pajasta (kuvassa).

Maailmassa on niin paljon kauniita asioita. Harmi etteivät ne kaikki mahdu kerrostalokolmioomme. (En tosin ole täysin vakuuttunut ettäkö ne mahtuisivat yhteenkään olemassaolevaan liiketilaan. Niin suuri ja laajalle levinnyt on rakkauteni kauniisiin esineisiin.) Olen mestari tekemään löytöjä itselleni, mutta olen mestari tekemään niitä myös muille.

Siellä minä sitten suurten ikkunoiden keskellä kastelisin liikkeen viherkasveja ja keittäisin kahvia kävijöille. Etsisin täydellisen parin korvakoruja niitä etsivälle, mallailisin eripariastiastoja ja käärisin tuoksukynttilät silkkipaperiin. Vetäisisin kirjan pinosta kesken keskustelun ja suosittelisin lukemaan, kietoisin kashmiria palelevien kauloihin, pujottaisin pikkujouluilijoiden sormiin sesonkiin sopivat cocktail-sormukset. Pukeutuisin paljetteihin useammin.


Muita maanantaihaaveilijoita?




Laura






5.3.2017

Tyylimuusan kaapista

5.3.2017





Jos minulta kysytään, kenen tyyliä ihailen, vastaus on aina sama: äitini.

Korkeavyötäröiset farkut, kauniisti laskeutuva printtipaita ja kirkuvan punaiset huulet. Ruskeat nahkasandaalit ja sensuellisti aaltoilevat mustat hiukset. Aurinkorasvapurkit, lastenrattaat ja pastellinväriset aurinkovarjot 80-luvun lopun lomakohteessa. Oma lookbookini löytyy lapsuudenkotini valokuva-albumeiden sivuilta.

Jokin kasarissa viehättää. Ysärissäkin. Kaikki tuntuu jotenkin niin...mutkattomalta. Paljon tukkaa ja suoraa puhetta. Kuumia kesiä ja säntillisiä korkokenkiä. Kultaketjuja ja krokotiilinnahkalaukkuja. Kuosiviidakon keskellä laukkaava viaton mieli. Ainakin niin tahdon sen nähdä. Elää ja tuntea vähän kasaristi.

- - -

Näin kirjoitin lähes kolme vuotta sitten, ja olen edelleen tismalleen samaa mieltä.

Kuvan tekoturkin sain senkin äidiltäni - takki maksoi aikanaan neljä tuhatta markkaa Tuulensuun Valioasussa, ja muistan lapsena kuinka äiti veti sen talviaamuina päälleen pienessä eteisessämme. Meillä oli kolme lasta, auto- ja asuntolaina, kinkkuleivät, pistokokeet, jälki-istunnot ja fiskarsseilla leikatut otsatukat. Rokotukset, reissuvihkot ja pitkittyneet allergiat. Ja kaiken tämän keskellä äitini oli aina tyylikäs. Silkkipaidoissaan, lakatuissa kynsissään ja täydellisessä tukassaan (jota en valitettavasti ole perinyt). Sellainen marketin parkkipaikallakin katseita keräävä, effortlessly cool, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Kaksikymppisenä halusin olla kaikkea muuta kuin hän. Kolmekymppisenä haluan ennen kaikkea olla kuin hän.




Asiassa on kaksi puolta. Hyvä puoli on se, että olen nyt tismalleen saman kokoinen kuin äitini oli minun ikäisenäni. Huono puoli on se, että säilytettyjä vaatteita on harmillisen vähän. Kai äitini haistoi minimalismitrendinkin edeltä, heivaten kaiken pitämättömän eteenpäin vuosia sitten. Jotain aarteita kuitenkin jäi; krokolaukku, parit kengät ja tämä takki.

(Onko kukaan muuten tullut edes ajatelleeksi millaiset raivarit jälkipolvemme saa, kun lukioikäisenä kokeilevassa vaiheessaan etsiskelevät vanhempiensa vanhoja vaatteita, saaden vastaukseksi vain: ''No kato silloin 2010-luvulla oli sellainen tyyppi kuin Marie Kondo...'' THINK ABOUT THE CHILDREN!)




 Eilen vedin takin ensimmäistä kertaa päälleni ja painelin kaupungille. Olo oli kerta kaikkiaan juhlava. Eikä tässä vielä kaikki: takki on käännettävä! Sisäpuolella on päheä raitainen nahkapinta - yritän saada senkin ikuistettua blogin puolelle kevään kuluessa.


Fun fact: Hauskaa kyllä, näiden kuvien ottaminen ei hävettänyt ollenkaan. Yleensä kiemurtelen linssin edessä kuin kiikkiin jäänyt kissa, mutta mutsin takki päällä ei tuntunut missään.






Laura






3.3.2017

Aluevaltauksia

3.3.2017


Tällä viikolla olen aloittanut kolme asiaa.

1. Instagram stories. Tiedän, tiedän. Olen haukkunut snäpit ja muut vuorokaudenkestoiset sköördiföördit tontillani moneen otteeseen. Töiden puolesta oli kuitenkin aika opetella, joten siitä kaikki lähti. Ensin puhuin mummoni syntymäpäivistä, sitten jogurtista, sitten kirjoista ja kyykkyhaasteesta! Niin, kyykyt - siirrytään kohtaan kaksi.

2. Maaliskuun kyykkyhaaste. Jossain mielenhäiriössä päätin ottaa osaa maaliskuiseen kyykkäyskisaan, jossa hauskasti kyykätään kymmeniä kertoja päivässä. (Joo, tää on just se haaste joka kiersi somessa mitä, joskus viisitoista vuotta sitten?) Haasteestakin pulisin pitkät pätkät insta-stooreihini, kunnes applikaatio päätti kadottaa osan videoistani, tehden tarinasta poukkoilevan ja typerän. Häpeissäni poistin koko kyykky-saagan ja päätin etten jumalauta postaa enää ikinä yhtäkään stooria. Kunnes puolen tunnin päästä kerroin kirjalistani ensimmäisestä kirjasta.

3. Kirjalistan ensimmäinen teos on siis nyt korkattu. Tapasin kirjailija Helmi Kekkosen Helsingissä eilen. (Olimme molemmat paikalla oikeaan aikaan, mutta pian ilmeni että olimme eri paikoissa. Tämä tapahtui viimeistään siinä vaiheessa kun kuikuilin kelloani aamiaislautanen edessäni, ja sain Kekkoselta mystisen viestin ''Olen yläkerrassa.'' Minun kahvilassani kun ei ollut yläkertaa.) Kun viimein olimme saman pöydän ääressä, pidin luennon uudesta some-preesensistäni (pään pudistelua), ajatuksistani rikastua instagrammaajana (''Siis onko instagramaaja ammatti?'') ja monista muista mieleni päällä liikkuneista asioista. Sitten siirryimme asiaan, eli kirjallisuuteen. Sain luettavakseni viime postauksen kommenttikentässäkin vilahdelleen Tom Malquistin Joka hetki olemme yhä elossa, joka täten aloittaa lukuhaasteeni. Vavahduttaneita lukukokemuksia saa edelleen ilmiantaa kommentteihin, lisätään listalle sitä mukaa kun niitä jaatte.


Loistokasta viikonloppua!




Laura