28.2.2017

Mikä on sinun kirjasi?

28.2.2017




Tilannepäivitys: en tiedä kuka voitti Oscareita. Tiedän vain, että tapahtui jonkinlainen Suuri Historiallinen Häpeänhetki joka imi kaiken huomion ja josta en ole halunnut tietää sen enempää. Ja koska tämä suuri mokamomentti on ilmeisimmin vienyt kaiken palstatilan, olen nähnyt parhaaksi jättäytyä kohkauksen ulkopuolelle. En siis tiedä kuka voitti ja mitä ja mistä.

Kulttuurista puheen ollen.

En ole hetkeen kirjoittanut kirjoista. Tämä johtuu siitä etten ole syksyn jälkeen saanut käsiini mitään vavahduttavaa. Sain toissailtana valmiiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajan (He eivät tiedä mitä tekevät), jota jaksoin jumpata monta kuukautta, illasta toiseen. Tietämättä miksi, kääntelin viikkokaupalla muutaman sivun illassa, odotin ja odotin jotain saapuvaksi. Ei saapunut.

Suljin kirjan takakannen ja tuijotin turhautuneena kattoon. Mönkään menneen lukukokemuksen tunnistaa siitä, että viimeinen sivu on vain helpotus hapuilevan haikeuden sijaan.

Haluaisin lukea jotain sykähdyttävää. Jotain sellaista jonka jälkeen elämä näyttäytyisi - jos ei nyt tyystin niin ainakin osittain - erilaisena. Haluaisin huuhtoutua sivujen mukana jonnekin muualle, olla vähemmän tietoinen olohuoneen likaisista ikkunoista ja viidestätoista vastaamattomasta sähköpostista.

Niinpä kysyn teiltä täsmäkysymyksen: jos pitäisi valita vain yksi, mikä olisi sinun kirjasi? Mikä teos on lähivuosina kääntänyt vatsalaukkusi tai näkökulmasi, mikä kirja meidän kaikkien pitäisi lukea ja miksi?

Koska kaipaan keramiikkakerhon jälkeen elämääni jotain luovaa projektia, suunnitelmani on tämä: kirjoistanne kokoan listan, jonka kanssa painun kirjastoon ja divareihin. Blogin puolelle kirjaan projektin palasia tunnisteella kirjalista.


Mitä luettais?






Laura






20.2.2017

Maanantain mietelause

20.2.2017

Olette saattaneet huomata sivupalkissa killuvan kirjoittajan kuvailun - sen jonka mukaan Laura Tähkävuoren mielestä maanantai on pelkkä asennekysymys. Noh. Tätä absoluuttisena totuutenakin pidettävää väittämään punnitsin mielessäni tänään...


...kun lääkärin kehoittamana keräsin korin täyteen erinäisiä lääkevalmisteita tietämättä toimiiko niistä yksikään.

...kun tämän jälkeen tarkistin pankkitilini surullisen tilanteen.

...kun huomasin kävelleeni kilometrin takin vyö maata laahaten.

...kun rikoin alle viikon kestäneen karkkilakkoni. (Olin lukevinani pastillirasian kyljestä: ''Otsassa kytevän jättifalloksen ennaltaehkäisyyn.'')
...kun täytin paperikassia kassaneidin katsellessa odottavana seuraavan asiakkaan tavarat käsissään.

...kun samainen paperikassi repesi kotimatkalla keskeltä kahtia juuri, kun olin tunkemassa ensimmäisiä pastilleja suuhuni.


En löytänyt tähän maanantaihin sopivaa mietelausetta Pinterestistä, joten askartelin oman.







Laura




13.2.2017

Munasaaga jatkuu

13.2.2017



Kiitos kommenteistanne keramiikkakerho-postaukseen. Viestitulvasta huolimatta en ole vielä perustamassa artesaanipajaani Punavuoreen, vaikka yhteydenottoja somen kautta on sadellutkin. Sininen kuppi on jo varattu (!), ja munareliefi ehtinyt synnyttää jonkinasteisen somekohun omalla hashtagillaan. Ensi syksyn Avotakassa se nähdään jonkun lauttasaarelaisen kuvataiteilijan kakluuninreunustalla, sanokaa mun sanoneen.

Nyt kun aiheeseen päästiin, niin puhutaanpa tässä välissä vähän sisustamisesta - impulsiivisesta sellaisesta, luonnollisesti. Näiden asioiden kanssa tilanne eskaloituu kohdallani usein hyvin nopeasti. Niin kuin jaettujen vuosiemme aikana olette saattaneet laittaa merkille, olen sekä ihmisenä että sisustajana suurpiirteisen kärsimätön; en todellakaan mietiskele sävyjen sopivuutta tai jää hinkkaamaan vaihtoehtoja päässäni puhki. Tämä piirre saattaa olla raivostuttava (Kultaaa, lähdetäänkö käymään ihan vaan nopeasti kaupungin toisella laidalla? Ostin meille kukkapöydän!), mutta se on myös oikotie onnistumiseen: kun ei turhaan jää juupas eipäs-jumppaamaan, vaan laittaa myyjälle heti viestiä, onnistumismahdollisuudet tuplaantuvat. Tarkoin varjeltu salaisuuteni onkin: älä beibi venkslaa.





Asuntomme kaikki huonekalut on käytettyinä hankittuja. Tämä on ekologis-ekonominen linjauksemme, josta pääsemmekin toiseen sisustussääntööni: järki käteen. En koskaan maksaisi montaa tonnia sohvasta, valaisimesta tai matosta, joiden ympäröimänä kutistuisin statistin rooliin omassa kodissani. Rakkaus syntyy käytössä, ei katsellessa.




Ja nyt kun tässä kerran munamaisten asioiden äärellä oltiin, haluan jatkaa munasaagaa esittelemällä uusimman tulokkaamme: sunnuntai-illan kävelylenkillä haettu kolmen euron munalamppu. Kuvissa vilahtaa myös toinen viime viikolla kotiimme tullut löytö. Halusin vaalean maton, menin toriin, löysin ensimmäiseltä sivulta ja vain vuorokautta myöhemmin se jo makasi olohuoneemme lattialla pesulan laput vielä pohjassaan. Kas näin se käy. Vähän ruipeloltahan se näyttää majesteettiseen edeltäjäänsä verrattuna, mutta olkoon. Ei kaiken tartte olla niin justiinsa - niin kuin saatatte verhojen pituudestakin päätellä.




Laura







9.2.2017

Case keramiikkakerho

9.2.2017

Kuva: Pinterest

 

 

Muistatteko kuinka syksyllä kerroin muuttavani koko elämäni, sanovani asioille enemmän kyllä? No en minäkään sanatarkasti muista mutta jotain sellaista uumoilen luvanneeni. Syksy kun on sellaista lupailemisen aikaa.

Ajattelin että elämä on liian lyhyt jahkailemiseen, ja ilmoittauduin viimein, vuosien pähkäilyn jälkeen keramiikkakurssille.

Kun pähkii jotain asiaa pitkään, sitä rakentaa itselleen odotuksia. Olin päättänyt pysyttäytyä yksinkertaisissa kipoissa ja kupeissa, sulavissa linjoissa ja harmonisissa sävyissä. Halusin tehdä kauniin eleettömiä kynttiläkippoja, pari lautasta, ehkä muutaman jälkiruokakulhon. Pinnailin Pinterestissä inspiraatioksi ihania japanilaisia astiastoja, aloin seurata keramiikkataiteilijoita Instagramissa.

Viikot vierivät, maanantaiset savitunnit seurasivat toisiaan. Muiden kurssilaisten koristellessa töitään, minä vaivasin yksinkertaisia kuppeja toistensa perään.

Alkukurssista tajusin homman olevan haastavampaa kuin odotin. Aloin hiljalleen haudata salaisia haaveitani piskuisesta keramiikkapajasta jossa dreijaisin vaivattoman näköisesti toinen toistaan kauniimpia kulhoja ja myisin niitä trenditietoisille kaupunkilaisille. Kurssin keskivaiheilla olin jo luopunut ajatuksesta luoda yhtikäs mitään sulavalinjaiseksi luokiteltavaakaan, saatika nyt mitään helvetin astiastoa. Vaivasin joka maanantai tuntikaupalla samaa savimöykkyä tietämättä mitä tehdä. Loppukurssista olin tiputtanut kaiken keramiikkaan viittaavankaan pois somevirrastani.



 Kuva: omaa tuotantoa


Töistäni tuli...no ihan hirveitä. Lopputuloksena kaapin perällä on kolme koiranruokakuppia muistuttavaa kippoa, liian pieni kukkaruukku, pari rumaa joulukoristetta ja kuvassakin näkyvä, täysin käyttötarkoitusta vailla syntynyt munareliefi (älkää kysykö).



Helmikuun alussa alkoi jatkokurssi. En ilmoittautunut.






Laura





7.2.2017

Mikä on sun turva-asu

7.2.2017



Talven turva-asuni siinä kuvattuna eräänkin työrupeaman päätteeksi.

Paidan löysin Fidalta. Printtipaitojen kanssa on useimmiten se ongelma, että niissä lukee jotain aivan päätöntä kuten Angels cry on Tuesdays tai Be my teacher in law tai Honolulu 66. Kysyn vaan että KUKA NIITÄ TEHTAILEE?

Takaisin asiaan. Ostin paidan, selvitin alkuperän: aito henkkamaukka. Liikkeessä olisin kävellyt pokkana ohi, mutta käytettynä, laput irti leikattuina se näyttikin ihan potentiaaliselta. Periaatteellista itsepetosta.

Vajaamittaiset villahousut ostin syksyn reissulta Ateenan Zarasta, ja olen yllättynyt etteivät ole huopuneet reisiin kiinni - ovat parhaat duunihousut, ja olen myös nukkunut ne päälläni kylminä öinä.

Kokovalkoiset purkkarit löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Niillä tosin kävelen toistaiseksi vain sisätiloissa, enkä uhmaa talvea teinien lailla. (Tietää tulleensa siihen tiettyyn ikään, kun nietosten ympäröivällä bussipysäkillä tuijottaa vieressä seisovan lukiolaisen paljaita nilkkakaistaleita ja haukkoo henkisesti henkeään. Hullut!) Sullon kiltisti sukat lahkeisiin ja kieritän huivin kaulatukimaisesti pääni ympärille. Palataan paljasnilkkahommiin sitten keväämmällä.




Laura





6.2.2017

Yks kaks yksin (taas tätä)

 6.2.2017



Lähdin töistä aikaisin. Tarkoituksenani oli suunnata jumpalle, mutta jokainen sieluni sopukka huusi kotiin, valoisaan olohuoneeseen, hiljaisuuden keskelle kirjainten ääreen. Siellä se odottaisi: tyhjä, iltapäivän valossa kylpevä asunto. Yhtäkkiä en keksinyt yhtäkään syytä miksi en pidentäisi viikon mittaiseksi venähtänyttä liikuntataukoa vielä yhdellä päivällä.

Ja tässä mä nyt sit olen.

Se on jännä. Yksinolon tarve teroittuu kun neliönsä jakaa. Teroittuu ja tökkii palleaa kuin pitkittynyt nälkä tai aamuviiden viimeinen drinkki, hahmoton täysinäisyyden tunne. Tuntuu kuin olisi niin tukossa asioista, äänistä, keskustelunpätkistä ja jaetuista ideoista ettei pysty katsomaan ketään kunnolla silmiin. Sitä kävelee levottomasti, juo jäähtyneitä kahvinpuolikkaita ja vastailee kanssaeläjilleen tuhahdellen. On tahtomattaankin vähän ihmishirviö.

Rasittava piirre.

Vietin juuri viikonloppuni Helsingissä hyvän ystäväni luona. Kämppä on koko kevään puoliksi tyhjillään ystäväni puolison lähdettyä töihin toiselle puolen palloa. Huokailin ihastuksesta ystäväni pyöritellessä silmiään - enhän osannut samaistua lähdön sytyttämään ikävään tai erossaolon haikeuteen ollenkaan. Sen sijaan huomasin luettelevani luonnekkaasti sata syytä miksi minusta olisi  i h a n a a  asua välillä yksin!

Kun aloimme puolisoni kanssa miettiä yhteenmuuttoa, herkuttelimme ajatuksella kahdesta tilavasta asunnosta joiden välillä seilaisimme muuttuvien mieliemme mukaan. (En siis puhu niistä kahdesta pienestä yksiöstä joiden väliä sahasimme ensimmäiset kolme vuotta. Ei ole ikävä.) Realiteetit (lompakot) antavat kuitenkin periksi vain yhdelle kolmiolle kahden kaupunkiloftin sijaan. Harmillista. Mutta mikäli voitamme joskus lotossa, ostamme varmasti erilliset asunnot (ja perustamme viinibaarin sekä pienkustantamon).

Erakon on helppo rakastaa toista samanlaista.






Laura






5.2.2017

Kuulumisten kimppu

5.2.2017



Mistä kirjoittaa kuoleman jälkeen.

Kuinka palata aiheeseen (=elämä) sillä tavalla luonnekkaasti ilman, että tuntee outoa kuminaa siitä onko liian aikaista. Onko liian aikaista nauraa tai tanssia? Onko liian aikaista puhua arjesta joka jatkuu lupia kyselemättä. Päivät vaihtuvat vailla tilannetajua. Se on ehkä ihan hyvä.

Vastaus siis lienee että ei kai. Ei kai ole liian aikaista elää taas.

Puhutaan siis vaikka siitä mitä minulle tämän lisäksi kuuluu. Senhän te halusitte tietää.

(Päähenkilö kävelee lavalle, istuu tuolille ja alkaa luetella kuulumisiaan satunnaisessa järjestyksessä. Seuraa sekava monologi toisistaan irrallisia huomioita.)




Töitä. Kaikki vuosihoroskooppini kiinalaisia myöten lupailivat majesteettisia puhureita työasioihin. (Ja kolmiodraamoja.) Sanokaa mitä sanotte skooppiskeptikot (puhun nyt sinulle rakas puolisoni), mutta elettiin vuoden neljättä päivää kun sain kuulla saaneeni uuden pestin. Uudet työkuviot ovat posauttaneet kalenterin turvatyynymäisesti pullolleen, mutta en valita; saan yhdistää työssä kaikki intohimoni kirjoittamisesta kestävään muotiin. Elän siis elämässäni vihdoin sitä Sinkkuelämää-vaihetta jossa saan tehdä unelmieni työtä aamutakissa ikkunan ääressä, tukkani on kuohkea ympäri vuorokauden, enkä liho grammaakaan vaikka söisin pelkkää maapähkinävoita suoraan purkista. Sitähän se on, freelancerin vaatimaton arki, eikös?

(Todellisuudessa naamani on aamuisin toispuoleisen littana, ja ryhti käyränä katselen ikkunasta kun roska-auto kaataa hämärässä kuivajätettä myllyn jatkeeksi.)

Mutta töitä teen, ja niistä nautin.




Mitä muuta? Olen selaillut nettihuutokauppoja - plärännyt ja luonut itselleni tarpeita. Olen viikon sisään ostanut kaksi silkkitoppia ja puukengät, surua lantratakseni kai. En tiedä. Siivoan ja keräilen kun suren, tietäen tasan tarkkaan että vain toinen vaihtoehdoista on fiksu. (En sentään ole hankkinut vitriinillistä venäläisiä posliinikoiria tai huutanut itselleni kuudensadan euron muumikuppia.)

SKAM. Jep jep, kaikki puhuvat siitä. Ja koska kaikki niin tekevät, näin parhaaksi ottaa selvää mistä hype rakentuu. Nyt, kaikki tuotantokaudet nähneenä voin kertoa sen pähkinänkuoressa: sarja tavoittaa jotain jo kadotettua, vuosien alle jäänyttä. Se nostattaa pintaan teini-iän turvallisen mustavalkoisen tunneskaalan; kaikki on ihanan yksioikoista, asioilla on kiemuraiset mutta ilmeiset syy-seuraussuhteet. Lukukausi-kronologia, pitkät katseet, Ikean lakanat, kömpelöt suudelmat ja kömpelömmät ajoitukset. Sarja rakentuu kaikesta siitä mikä ajan saatossa huomaamatta hiutuu katki ja katoaa hiljalleen kerroksien alle. Vuodet tuovat mukanaan lisää suuntia, juuria, huomioonotettavia asioita ja ihmisiä, eikä elämä enää olekaan yksisuuntainen pikkukatu, vaan lähinnä Pariisin ydinkeskustan liikenneympyrään verrattava päänsekoittaja. Ja silloin sitä kaipaa: halvan viinin makua kitalaessa. Siksi SKAM.




Jose Gonzalez. Oh! Kuuntelin Josea välivuosina lukion jälkeen. Halusinhan olla sielukas ja vakavastiotettava, vähän folk. Eilen vaelsin kulttuuritalolle muistuttelemaan itseäni siitä romanttisesta sokeudesta jolla elämään suhtauduin noina vuosina. Kun kuulin että Gonzalez saapuu Suomeen yhdeksän vuoden tauon jälkeen, soitin kaksihenkisen faniklubimme toiselle jäsenelle ja ilmoitin että menemme paikalle. (Myöhemmin tosin sain katkeran puhelun, tulijoita kun olisi ollut muitakin - eikä siis pelkästään faniklubiimme vaan ilmeisimmin myös keikalle.) Sormet hiessä istuin eräänä elokuun aamuna klo. 8.59 äfvitosta pieteetillä painellen, ja kuin ihmeen kaupalla onnistuin nappaamaan paikat keskipermannolta. Menivät muutamissa minuuteissa.

Mutta siis keikka. Tai siis konsertti. Mieletöntä. Ja Jose Gonzalezin tukka. Inspiroiva musiikkitykitys ja laulajan jumalainen kiharapilvi saivat aikaan sen, että huomasin keikan loppuvaiheessa hahmottelevani päässäni runoa, jossa esiintyivät sanat Jumala, kihara ja sormi. En muista sanatarkasti, mutta se oli varmaan ihan hyvä runo. Keikka, se sen sijaan oli upea.


Upeasta tulikin mieleeni: La la land. Maailmassa ei ole tarpeeksi tällaisia elokuvia. Sanonkin vain: käykää katsomassa. Ohjaaja on nuori visionääri Damien Chazelle, tyyppi Whiplashinkin takana. (Mikäli ette ole nähneet Whiplashia, voitte samantien ilmoittaa töihin että olette huomisen poissa. Tehkää itsellenne palvelus, minun luvallani.)




Vietin jälleen viikonlopun Helsingissä. Vaikea suhteeni pääkaupunkiimme alkaa hiljalleen pehmentyä. Huomaan ihailevani vanhoja taloja, maalailevani itseäni pieniin keittiöihin ja kulmahuoneistoihin. Osaan kulkea jo suht kivuttomasti, mutta olen silti useimmiten täysin kujalla siitä missä kohtaa karttaa olen. Keväällä istuin auton kyydissä keskustassa ja annoin katseen levätä kauniissa kivitaloissa. Oh, tuossa minä voisin jopa nähdä asuvani! Tai tuossa! Ooh, ei mutta tuossakin on ihanan näköiset ikkunat, ja erkkerit! Hymyilytti. Se ei siis ole asennevamma! Vihdoinkin olen löytänyt Helsingistä alueen jolla voisin nähdä asuvani. Sitähän ne sanoivat, paikalliset: on vain löydettävä kaupungista oma paikkansa. Aloin kuumeisesti kuikuilla katujen nimiä. Missäs me nyt sit tarkalleen ottaen ollaan? Auto pysähtyi liikennevaloihin. Talon seinässä luki Bulevardi.





Laura