28.1.2017

Surusta seuraavana

 28.1.2017



Tämä suru on erilainen kuin sitä edeltäneet. Sävyltään lämmin, helposti ymmärrettävä. Puen sen aamulla päälle, kietaisen löyhästi ympärilleni. Unohdan välillä, kunnes kääntyessäni se hipaisee hellästi kylkeä. Ei kirvele, svider inte.

Tyhjensin makuuhuoneen nurkassa kuukausia lojuneesta jumppapallosta ilmat. En minä sillä mitään jumppaa, kunhan vain aina aion. Todellisuudessa siirtelen pois tieltä ja poden huonoa omatuntoa. Ajanhaaskausta.

Ostin surusipsejä ja maksalaatikon.

Siivosin. Teen niin aina kun elämän palaset ponnahtavat ulos muoteistaan. Järjestelen järkeä kaikkeen, kai kuvittelen saavani imurilla otteen uudesta tuntemattomasta. Kaipuu kaikuu kirkkailta pinnoilta, katselen peilikuvaani ja mietin kuinka olen rakentunut. Palikka kerrallaan hivutetaan pois pelistä, torni huojuu, vaan ei kaadu.





Laura




27.1.2017

Kaipaamaan jäävät

27.1.2017




Itkin unissani.

Kuudelta käänsin kylkeä lakanoissani ja hän lakkasi olemasta. Kahden kilometrin päässä minusta, hän piirsi näkymättömän viivan ympärilleen ja totesi: tähän se päättyy. Tämä voisi olla se kohta. Ketään häiritsemättä, hiljaa ja itsekseen kumarsi tyhjälle katsomolle ja katosi verhon taakse.

Heräsin oudon kauniiseen aamuun.

Kuolema iskee aina polvitaipeeseen. Surulla on tarkka sihti, naps ja tumps. Siinä sitä sitten on, lattianrajassa nelinkontin, painavin luomin. Katsoo aaltoilevan maisemansa läpi ylös ja ulos ikkunasta, miettii olisiko pitänyt muistaa jotain. Mitä unohtui tai mitä halusimme unohtaa. Mistä vaikenimme vain koska emme muuta osanneet.

Ja ilokseen tajuaa: emme mitään, emme mistään. 

Pyyhin kyyneleet, niistän nenän. Sylkäisen lavuaariin ja hymyilen peilille. Me sanoimme kaiken. Kaikkemme annoimme. Ja siihen ystävät, jos johonkin, on hyvä asiat päättää.

Hän oli lempeydessään ikoninen, muiden kyljeksi kasvanut. Ja luuksi.



Papalle,





Laura



 



24.1.2017

Kepeämpää

 24.1.2017



Kevät on tulossa. Huomaan vaihtavani istumapaikkaa aurinkoläikkien perässä, jään tyhmänä tuijottelemaan valossa kylpeviä huoneita. Tämä on ensimmäinen tammikuuni tässä talossa.

Rakastan alkuvuoden valoa jopa kevätaurinkoa enemmän - siinä on jotain harvinaislaatuisempaa, jotain harkitun majesteettista tavassa jolla se näyttäytyy. Leviää hiljalleen seinille, pysähtyy ja sitten taas puf: katoaa. Pysyy piilossa päiviä, kunnes jälleen jostain ilmestyy. Onnistuu yllättämään: joka kerta.




Tunnistan kevään myös tavasta jolla ajattelen. Scattered brain niin kuin mummuni sanoo. Kaikkialle leviävät ajatukset, keskenään sekoittuvat ideat, atomeiksi pirstoutuvat aikeet ja puoliksi suoritetut askareet. Kesken jäävät kaikki. Sitä se on.


Löysin kesämekon. Rakastan kaikkea siinä, ohuita olkaimia ja päälle valahtavaa olemusta - ennen kaikkea sen tuomaa kevyttä tunnetta siitä ettei kaikki herranjestas ole niin vakavaa. Koska eihän ole. Miten sen aina talvisin unohtaa? Lumen mukana asioiden päälle painautuu pimeys ja turha totisuus. Alkuvuoden valossa kylpiessä sitä taas muistaa että het-ki-nen, eihän tämä ole niin vakavaa. Elämä.





Laura







23.1.2017

Hetkiä: krapula

 23.1.2017



No niin, siirrytäänpä kiitospuheista konkretian puolelle.

Mitäkö kuuluu?

(Äiti ja isä, seuraavassa kappaleessa aion kertoa siitä kun join liian monta gin tonicia ja mitä sitten tapahtui. Teitä on varoitettu.)

Krapulaa. Rehellisesti sanottuna sitä. Kyllä, niin sitä lähemmäs kolmekymppisenä löytää itsensä itkemästä sikiöasennosta sunnuntaina, kun on edellisyönäaamuna raahautunut kotiin kello 7.30. Oliko hauskaa? Ehdottomasti. Kannattiko? Uskoisin niin. Onnea on puoliso, joka silittää selkää eikä kysele tyhmiä silloin, kun sitä vähiten osaa jaksaa pystyy pyytämään. Niin ja tilaa pizzaa. (Tosin vierailu vatsalaukussani jäi harmillisen lyhyeksi.)

Kymmenestä kolmeen pelkäsin kuolevani. Kolmesta kymmeneen pelkäsin etten kuolekaan.

Että sellainenkin minä olen. Joskus.








Laura








19.1.2017

Teille

 19.1.2017




Hei te ihanat. Ihanat, ihanat. (Joo joo tiedän ylikäyttäväni ihana-sanaa, mutta minkäs minä sille voin kun ELÄMÄ ON NIIN IHANAA! Sitä paitsi vuoden 2017 lupaukseni eivät liittyneet miltään osin kielenkäyttöön. Ehkä ens kerralla sitten. Siihen asti sanon vain että: i-ha-naa-aa-aa.)

Suurkiitos edelliseen tekstiin kommenttinsa jättäneille. Tuntuu hyvältä tietää että olette siellä, omissa elämissänne, ja sitten kuitenkin täällä.

Suuressa blogimaailmassa puhutaan aina luvuista; lukijoista, kävijöistä, katseluista, klikeistä. Kuinka tehdä itsestä kiinnostava (anteeksi vaan, mutta eikö lähtökohtaisesti jokainen meistä ole täysin uniikki ja kiinnostava keräilykappale tässä neulatyynyssä?), kuinka saada ihmiset palaamaan, jakamaan, tykkäämään sinusta ja siitä mitä teet. Olen typetyneenä kuunnellut parikymppisten puhuvan vakavin naamoin henkilöbrändin rakentamisesta ja ainoa asia mitä mieleni teki sanoa oli: mene kotiin, laita makaronilaatikko mikroon ja mieti vielä hetki. Vaikka nyt viisi vuotta ensteks.




Puhunkin lukujen sijaan lukijoista. Teistä. Tiedän teistä jotain, olettehan tehneet itsenne tutuiksi näiden vuosien aikana. Joskus mietin mitä tällä kaikella haen; mihin tällä pyrin, vai pyrinkö edes. Vastaus on aina sama; halusin rakentaa huolettomaksi stailattujen sunnuntaiden ja kaunofontilla kirjoitettujen arkiaforismien keskelle paikan, jossa on tilaa keskeneräisyydelle. Tilaa mätkähtää, kompastella, olla. Tässä koen onnistuneeni, tällaisena homman haluan pitää. Blogi on kuin matalan kynnyksen lukupiiri: saa puhua muttei oo mikään pakko. Silti joka kerta kun joku aikaisemmin seinänreunustalla hiljaa istunut jättää ujot terveisensä kommenttilaatikkoon, jokin minussa helähtää.

Minua kiinnostavat sanat joita te kirjoitatte, merkit joita jätätte itsestänne vapaaehtoisesti minun kerättäväkseni. Jokainen kommentti, arkenne sirpale, puolikas ajatus tai mikä vaan - niistä minä palkkani nostan.

Olen iloinen kuullessani että se riittää myös teille; arki ja sen ympärille käpertyvät ajatukset. Sillä sellaisia ne juuri nyt ovat, pohdintani. Mitä tehdä kirpparilta löytyneestä verhokankaasta, millä muistaa kaikkien tärkeiden merkkipäivät, mitä syödä iltapalaksi? Miksi sipsisalaattia ei voi (muka) syödä joka päivä, miksi sukkahousut on keksitty ja miksi edes käytän niitä? Missä on tätä nykyä kaupungin paras aamukahvi, mihin kaupunkiin sitä lähtisi viikonloppua pakoon? Mistä tulee sanonta tykätä kyttyrää, miten kyttyrästä tykätään ja miksi? Siinä ote aivolokistani viimeiseltä kahdelta minuutilta olkaa hyvät.

Ja mitäkö minulle kuuluu? Sen yllättävän moni halusi tietää. Lupaan kertoa pian.





Laura






17.1.2017

Mihin menet Laura?

17.1.2017



Hommahan on tämä: asiat ovat hyvin. Epäilyttävän hyvin. Niin hyvin että sitä pelkää eksyneensä toisten juhliin, nostelemaan onnenmaljoja rinnakkaistodellisuuteen. Hetkinen - eikö minun elämäni ollutkaan se keskiharmaa ja pirstaleinen, moneen kertaan kahtia taiteltu tapaus? Kuka toi samppanjan? Mistä nämä kukat tulivat?

Tämä kaikki, koko Missä olet Laura lähti alunperin siitä kun minulla oli paha olla. Kolme vuotta sitten kirjoitin, jotta eletyistä päivistäni olisi edes jotain todisteita - takeita siitä että olin ollut tänäänkin olemassa.

Tuntuu että tuosta kaikesta on valovuosia. Valovuosisatoja.

Vaikeista hetkistä on helpompaa kirjoittaa. Onni on niin pyöreää - siitä on hankalaa ottaa kiinni. On vaikeaa pukea sanoiksi sitä kun kaikki on kerrankin hyvin ja kohdillaan. Ehkä juuri se siitä tekeekin niin kinkkistä; kun kaikki on paikoillaan, ei enää ole kaikkialle levinneitä pirstaleita joilla piirtää. Onkin yhtäkkiä elämä joka pysyy toivottujen ääriviivojen sisällä. Elämä josta ei osannut haaveillakaan vielä muutama vuosi sitten. Silloin en haaveillut mistään.

Surussa ja katkeruudessa riittää kulmia joista ottaa kiinni ja kirjoittaa. Onnessa sitä vain on.

En kirjoita tähän nyt mitään motivaatioliibaa siitä että hyviä asioita tapahtuu hyville tyypeille. Kokemukseni mukaan niitä kaikista kurapaskaisimpia asioita tapahtuu myös niille kaikista kultaisimmille tapauksille.









Silloin kirjoitin vaikken pystynyt hengittämään. Nyt hengitän niin, että kirjoittaminen välillä jää.

Missä Laura nyt sitten on? Olen onnen pyöreällä pinnalla, opettelen elämään tämän uuden kuperuuden kanssa. Opettelen pikku hiljaa irrottamaan ajatuksesta, jonka mukaan kaikki kaatuu pian. Rakennan väliaikaishökkeleiden sijaan pysyviä rakenteita, tausta-ajatuksenani usko siihen, ettei ehkä tulekaan enää neljättä, viidettä, kuudetta tulvaa tai järistystä joka vie yhdessä yössä kaiken. En pidä katosta enää kaksin käsin kiinni - se pysyy (uskomatonta kyllä) itsestään ylhäällä. Tämä kaikki on hankalaa ihmiselle, joka on, ammattilaisia lainaten,  todennäköisyyksien vääristymä. Sanovat että ihmiselle ei anneta kannettavaksi kuin sen minkä hän jaksaa kantaa. Anteeksi vaan, mutta uskaltanen olla jyrkästi eri mieltä. Ihmiselle todellakin annetaan välillä ihan helvetisti liikaa taakkaa henkiseen Kånkeniin. Siksi meillä on terapeutit.

Moni teistä on tullut tänne surun perässä. Saadakseen kaikua sisällä tempovaan tyhjyyteen, laastareita avohaavoihin, todisteita siitä ettei seiso yksin. Olen miettinyt, mitä nyt. Mitä minä nyt teen - mitä me teemme? Saatteko täältä sen mitä olette tulleet hakemaan?

Mietin blogin jatkoa, sen tulevia tai tulemattomia suuntaviivoja.

Boksi on auki. Kertokaa minulle mitä haluaisitte lukea. Miksi olette täällä, mikä saa teidät palaamaan? Kauniisti tätä pyydän, vähän patistan, vaan en komenna. Vihaan komentelua.







Laura






15.1.2017

Multaa Muurliin

 15.1.2017

 
Sekosin aleissa, minäkin.

Piipahdimme Lielahden Konttiin. Sen piti olla tavanomainen lauantaipyrähdys - kyllähän te tiedätte: nopea kierros, sisään ja ulos.

Vaan kappas: kaikki puoleen hintaan.

Ensiksi ostoskorin pohjalle ilmestyi kolme juomalasia. Sitten verhot. Kynttiläkuppi. Mekko. Ja lopulta täysosuma: kolme Muurlan aallokasta vaasia. Olen etsinyt kohtuuhintaisia Muurlan vaaseja viherkokeiluani varten, mutta kaikki tähän mennessä löytämäni ovat olleet tarkoitukseensa turhan hintavia. Nyt olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kolme Muurlaa alle kympillä. Tyhjensin hyllyn, kannoin vaasit kassalle ja painuin viereiseen markettiin multaostoksille.






Ruukkusoraa pohjalle ja vihreää vaaseihin.

Kalenterin sivuilla risteilevät uudet työkuviot (!) ja viikonloput ovat sitä kautta virallisesti pyhitetty pipertelylle. Lataan akkuja pesemällä pyykkikorin tyhjäksi, pyyhkimällä pölyt ja ompelemalla tippuneet napit takaisin takkeihin. Kastelen tyhjäkatseisena kasveja, siirtelen viikon aikana asuntoon ympäriinsä ripoteltuja esineitä hiljalleen paikoilleen ja lakkaan kynnet täyteen kimalletta.

Kaikki on hyvin.





Laura








8.1.2017

Moi kuusipuu

8.1.2017









Sinne meni.





Laura





Mitä tuli luvattua

8.1.2017



Vuodenvaihde on ollut kohdallani erilainen kuin edeltäjänsä.

Kirjoitin jo aikaisemmin puhkikulutetuista ajatuskuluista irrottamisesta - kuinka vuosia aivoissa luupanneet mielipiteet kannattaa napata lennosta kiinni ja heittää mäkeen. Hyväksyä se ettei ole sama tyyppi kuin kolme vuotta sitten. Ei välttämättä sama kuin vielä kaksi kuukautta sitten. Miksi ihmeessä tukeutua vanhentuneisiin lausuntoihin, jotka eivät ole olleet totta edes syntyessään?

Aikaisempina vuodenvaihdoksina olen luvannut tehdä uusia asioita, toivonut silloinkin muuttuvani suuntaan tai toiseen. Kaava on kuitenkin ollut aina sama: olen unohtanut lupaukseni kuukaudessa, ja vuodenvaihteen aattona painokkaasti lausutut sanat ovat vanhentuneet vain viikoissa tunnistamattomaan muotoon. Ai tollastako mää lupasin? 

On helppoa luvata suuria samppanjalasi kädessä. Maalailla tähtikarttoja, maailmanympärysmatkoja, eheämpää minää ja rauhanomaista maailmaa. Nostaa maljaa ja uskoa että juhlapöydän ääressä lausutut lupaukset solahtavat sukkana arkikäytäntöön. Totta tosiaan: arki tulee aina. Puhelinlaskut, kasvissosekeitot, huoltajuusasiat ja saunavuorot. Yhtäkkiä sitä onkin ihan helvetisti kaikkea - ei tässä nyt ehdi mitään kiitollisuusharjoituksia askartelemaan.

Ja niin palaamme ajanlaskulliseen alkuun.

Tajusin ydinongelmani ihan vastikään: olen aina luvannut tulla enemmäksi. Rohkeammaksi, urheilullisemmaksi, suorasanaisemmaksi. Piirtänyt itselleni ääriviivat jotka täyttää, tajuamatta että peilistä tuijottaa nainen joka on jo lähtökohtaisesti liian täynnä kaikkea.

On tehtävä karsintaa. Mallailtava vanhoja mielikuvia ylleen yksi kerrallaan, laitettava huonosti istuvat surutta kiertoon. Tämän otin nurkkiini vastaan sanomatta, tuota olen hillonnut varmuuden vuoksi, tuosta en edes tiedä - jättikö joku sen tuohon vahingossa? Ja mistä ihmeestä tämä on tullut, kuka näin on sanonut? Vai olinko se minä? Apua, onko tämäkin vielä olemassa! Se ei kyllä koskaan sopinut minulle. 

Ihan sama mistä tulivat - jos eivät istu niin eivät istu.

Tänä vuonna lupasin olla enemmän sijaan vähemmän. Vähemmän katkera, suruja spekuloiva, epäoikeudenmukaisuudessa salaa marinoituva. Aion surutta kuoria pois vanhoja, kovettuneita kerroksia ja katsoa mitä kaiken sellaisuuden ja tuollaisuuden alta löytyy.

Ja joo: lupasin myös heittäytyä enemmän. Mutta on paljon helpompaa heittäytyä kun on tilaa mihin tippua.





Laura





6.1.2017

Voitontanssi

 6.1.2017



Hassu tunne: tuntuu kuin olisin ollut poissa  i k u i s u u d e n, vaikka viime tekstistä on neljä päivää.

Olen kirjoittanut raakileita luonnokset täyteen, ajatellut alkuja (kirjoittanutkin niistä), miettinyt miten tiivistää kaikki se mitä tämä kuusi päivää sitten alkanut vuosi on jo tuonut mukanaan. Hengästyttää - hyvällä tavalla, vihdoinkin.

Kuin olisi nukkunut kuukauden kylkeä kääntämättä. Vaan käännelty täällä on, elämän ja kalenterin sivuja. Kurssi käännähti toivottuun suuntaan ihan äkisti, niin kuin usein parhaiden juttujen kanssa käy. Ratkaisut ovat ajoituksen mestareita; pelmahtavat eleettömästi kulman takaa juuri silloin kun itse kävelee ajatuksissaan tukka laittamatta. Vähän kuin entiset heilat.






Laura





2.1.2017

DIY: kynsilakkaa ja lyhyitä lahkeita

2.1.2017





Pyöräytetäänpä vuosi 2017 käyntiin palaamalla blogitaipaleeni juurille: vanha kunnon DIY-postaus! Kiinnostaako?

Ostin viime kesänä pahimpaan babouche-kuumeeseen italialaiset nahkapistokkaat kirppikseltä viidellä eurolla. Päälikuvio turkooseine koristekivineen ei suoranaisesti herättänyt riemunkiljahduksia - muistuttaen lähinnä 2000-luvun alun Anastaciasta, helmikoristeisista vyönsoljista ja värillisistä aurinkolaseista - mutta näin läpsyköissä helpon tuunaamisen paikan. (Jos olen jotain tuulisista lähivuosista oppinut, se on tämä: lähtökohtaisesti pikku fiksausta kaipaavat kirppislöydöt kannattaa punnita todella tarkkaan vaikka hinta olisi kuinka alhainen. Mikäli siis ei halua vaatehuoneensa tursuilevan keskeneräisiä, ei-koskaan-valmistuvia diy-projekteja. Valitse taistelusi, priorisoi ajankäyttösi.)




Nyt, kuutta kuukautta myöhemmin tartuin vihdoin tuumasta toimeen ja maalasin koristekivet ruskealla kynsilakalla. Kyllä. Toimivaksi todettu kikka. Säilytän kynsilakkakokoelmassani mustaa kynsilakkaakin vain korjaustarpeita varten - kynsiin en ole käyttänyt sitä kuin kerran.








 Sinne katosivat siniset mollukat. Mietin vielä mitä tehdä koristetikkausten kanssa vai tehdäkö mitään. Jollain oudolla tavalla pidän kuvioista, toisaalta yksivärisinä kengät voisivat toimia paremmin. Ans kattoo ny.

Kuvissa vilahtaa myös päivän toinen impulsiivinen urotyöni; ostin UFF:ilta farkut ja napsaisin niistä ylipitkät lahkeet veks. Halusin lyhyehköt hapsulahkeet, budjetti oli rajallinen ja maltti vienosti miinuksella. Sovitin, ostin ja leikkasin. (Niin kuin jo sanoin: priorisoi, valitse oikoreitti.) Ihan hyviltä nuo minusta näyttävät.





Laura