21.11.2017

Levottomia aikoja

21.11.2017



Tämä hullu, hullu vuosi.

Olin poissa viikon ja jälleen on elämä muljahtanut uuteen asentoon.

Tilasin Hesarin ja heräsin sen kolahdukseen monena yönä. Tätä seurasivat repaleiset yöt joina heräsin huolehtimaan opintoja, työtä ja imuroimatonta eteistä. Öisin huolet ovat lyijynraskaita, mahdottomia siirrellä. Niitä tuijottelee ja yrittää tulla sinuiksi ja nukahtaa koska mikään muu ei vie niiden luota pois.

Huolia ei siis varsinaisesti ole. On paljon asioita ja hoidettavaa, hyvin vähän huolehdittavaa. (Paitsi postiluukun äänieristäminen.) On hieman liian lyhyitä vuorokausia ja kaksi viikkoa kandintyön palauttamiseen. Kyllä. Tein syksyn aikana näkymättömän paluun yliopistolle, ilmoitin työni olevan valmis ennen joulua. Nyt yritän kaikin tavoin muistella mille realismin riekaleelle senkin lupauksen kirjoitin.





Laura





13.11.2017

Puolikkaita ihmisiä ei ole olemassakaan

13.11.2017



Prisma, lauantai-ilta 11.11.2017.

Tavaratalon käytävillä harhailee kymmeniä ihmisiä jotka hapuilevat katseellaan mitä tahansa sopivaa paketoitavaa seuraavalle päivälle. Seilaan kirjakäytävää edestakaisin, ajatus harhailee. Jokavuotiseen tapaansa internet on puskenut eteeni vuorotellen isänpäivälahjaideoita (toteutuskelvottomia) ja artikkeleita isän määritelmistä (väsyttäviä).

Nämä papereihin käärityt sunnuntait huuhtovat eteen aina samat itsensä ympärille kietoutuvat vuoropuhelut. Marras- ja toukokuiden toisia sunnuntaita värittää pakottava tarve käsitteellistää sitä kuka nyt on kenellekin mitäkin; kokonainen, vara, bonus, lisä vai puolikas. Vetää rajoja ja reviirejä, alleviivata omaa paikkaa ja roolia. Tämä aikuisten käsiteviidakkoon verhottu epävarmuus ja retorinen kisa siitä kuka on tärkein.

Olen kasvanut perheessä joka jakautui viikonloppuisin eri osoitteisiin ja jonka postiluukusta tippui kirjeitä neljällä eri sukunimellä. Meitä on kolme lasta, jokainen isiensä ainoita. Juhlissamme lapset istuivat toistensa isien sylissä, joku oli jollekin isä ja jollekin Teuvo eikä sillä ollut kokonaisuuden tai onnellisuuden kannalta yhtään mitään merkitystä.

Kolmannella luokalla kuulin ensimmäistä kertaa sanan velipuoli. Ettäkö minun veljeni eivät ole minulle kokonaisia, vaan korkeintaan geneettisesti puolikkaita? Väite oli pöyristyttävä. Kävelin vihaisena kotiin, painelin pulleat kyyneleet takinhihaan ja toistin epäuskoisena äidille kuulemani. Äiti heilautti kättään ilmassa, selitti asian auki ja totesi sitten turhaksi. Kokonaisia olette kaikki, yksin ja yhdessä, toisillenne ja meille.

Yritin olla välittämättä, mutten voinut olla ajattelematta kuinka puolikkaan paino salakavalasti laskeutui ylleni, tehden minusta vähän jonkun toisen. Letitin tukkaani eteisen peilin edessä ja pyörittelin suussani sanaa siskopuoli. Sana koversi minusta jotain pois. Elettyäni kymmenen vuotta siskona, jouduinkin yhtäkkiä kyseenalaistamaan koko paletin ja perheemme elementit vain koska jollakulla oli niin kova tarve alleviivata geenirihmastojen mukanaantuomaa täyteyttä.

Tämä jokavuotinen käsitekeskustelu näännyttää minut. Kommenttikentät joissa äänekkäimpinä ovat käsitteenkipeät aikuiset. Harvemmin lapset.

Löydän sopivan kirjan ja tiputan sen ostoskorin pohjalle, jatkan matkaani marketin keskikäytävää pitkin. Hautakynttilöiden kohdalla tajuan, että tämä on ensimmäinen isänpäivä ilman yhtäkään isoisää. Mietin tammikuussa kuollutta pappaani, peruskalliotani, jonka kanssa jaoin lapsuuteni, nuoruuteni, turhat pelot ja tarkoin varjellut salaisuudet, arvomaailman ja jälkiruokaleivokset. Jaoimme kaiken paitsi geenit. Enkä koskaan olisi voinut kuvitellakaan olevani papalle mitään muuta kuin kokonainen.






Laura






10.11.2017

Aamujen anatomia

10.11.2017




Kuinka vallankumouksellista on nukkua kahdeksaan asti, nousta vasta kun muut ovat jo menneet ja menossa. Keittää kahvia ja katsella tyhjentynyttä parkkipaikkaa. Kello kuuden aamu kuulostaa aivan erilaiselta kuin kello kahdeksan. Äänimaisema kohisee eniten aikavälillä 7.40-8.15, kunnes taas laantuu kaikkien päästyä perille.

Luonnollinen rytmini oli kadoksissa monta vuotta, luulin iäksi kadottaneeni sen. Vuosi sitten huomasin helpotuksekseni herääväni aamu toisensa jälkeen ilman kelloa lähes samaan aikaan, aina ennen muita. Useimmiten klo 6.27.

Toki yritän venyttää. Tuijottelen valkoista kattoa ja mietin että nauti nyt kun kerrankin voit. Katselen kaappeja, varjoja ja viereen piirtyvää pitkää selkää. Seuraan katseella seinällä liikkuvaa valokiilaa. Laitan silmät kiinni ja ajattelen kevyitä asioita. Tai kevyehköjä. Kuuntelen syvää unta, yritän matkia raskaan hengityksen rytmiä. Huomaan luonnostelevani tekstiä päässäni. Niin käy aina kun minuutissa on edes murto-osa luppoa.

Käännän kylkeä, palaan selälleni, käännän toiselle kyljelle. Totean yrityksen turhaksi. Nousen.





Laura







8.11.2017

3 x pehmeämpi paluu yliopistolle

8.11.2017




Ensimmäinen lounas paluun jälkeen. Ruokalan tiskin takana on lempparitätini, jonka kanssa vaihdamme aina kuulumisia ja joka pari vuotta sitten minut kesäloman jälkeen nähdessään vilpittömästi huudahti vieläkö sää oot täällä! Nyt liu'utan tarjottimeni kohdalleen, katsomme kumpikin toisiamme merkitsevästi ja repeämme nauruun. ''Älä sano mitään!'' ''En en! Mää en sano enää yhtään mitään.''


- - -


Palatessani yliopiston liikuntakeskukselle kesän jälkeen, respasta huikataan heti: ''Tähkävuori! Älä yhtään yritä, mää tiedän että sää et ole maksanut lukukausimaksua!'' Kello on viittä vaille, tanssitunti alkaa ihan pian. Olen odottanut sitä viikkotolkulla! (Toki olisin siinä kuumeisesti odotellessani voinut viedä ajatuksen niin pitkälle että olisin hoitanut tarvittavan byrokratian ja kuittirumban etukäteen...)

En tietenkään ole muistanut maksua. Taaskaan. Keksin kuudessa sekunnissa samat selitykset kuin joka vuosi; että en voi mitenkään muistaa kaikkea kun aivoni ovat akateemisuudesta jähmeät, ja että lupaan lupaan lupaan maksaa heti kun pääsen kotiin.

''Mee ny sitten tunnilles. Tämän (...) kerran. Mutta lupaat sitten että maksat kun pääset kotiin!''

(Menin. Tanssin. Maksoin. Tässä järjestyksessä jo vuodesta 2009.)


- - -


Yliopistorakennuksen säilytyslokerot on uusittu koodillisiksi. Fiksu veto, ei enää avaimen hilloajia. (Ei sillä että olisin koskaan heihin lukeutunut...tietenkään.) Etsin kirjakasani kanssa tyhjää lokeroa, rynkytän ovia ja tuskastun. Lopulta touhuani tovin katsellut vahtimestari tulee auttamaan, etsii kanssani lokeron ja avustaa lukon kanssa.

Palaan paikalle parin tunnin päästä. Näppäilen avauskoodin ohjeiden mukaisesti. Mitään ei tapahdu. Näppäilen uudestaan. Ei mitään. Aloitan hellävaraisen rynkyttämisen. Olen sataprosenttisen varma koodistani, mutta lukko vilauttaa punaista valoa kerta toisensa jälkeen. Lopulta kokeilen syntymäpäivääni, sotuni loppuosaa ja pankkikorttini tunnuslukua, kunnes lukko lopettaa reagoimasta enää mitenkään.

Päätän kääntyä jälleen vahtimestarin puoleen, kävelen kopille valittamaan toistamiseen elämän monimutkaisuutta. Vaksi nousee tuolistaan ja tokaisee: ''Niin sanoinhan mää jo sulle että meille on nyt tullut nää palvelumaksut? Että se on sitten kympin per avaus.'' Nielaisen ja huudan että TÄH?! Eihän meitä akateemikkoja voida rangaista siitä että puurramme pitkää päivää aivonesteet kiehuen ja ehkä  j o s k u s  saatamme unohtaa jotain näinkin tyhjänpäiväistä! On se kyllä kumma juttu että kun katseensa hetkeksikin kääntää ja pitää pienen tauon yliopistoelämästä niin jo ehtii kapitalismi pesiytyä akatemian pienimpiinkin sopukoihin! Istumaan jäänyt työpari repeää nauramaan, vahtimestarin kasvoille leviää pidätelty hymy. ''No ei kainy oikeesti! Sää uskoit! Enkö ookkin aika hyvä? Ihan pokkana pysyin, ja sää uskoit! Alan tehdä bisnestä tällä.'' 

Aprillipäivä marraskuussa.




Laura




2.11.2017

Jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin

2.11.2017




Kaikenlaisia tunteita.

Tyhjensin eilen koneeni turhista teksteistä ja kuvista. Löysin kuvia ihmisistä joita en enää tunne, paikoista joihin lupasin palata, mutta tiesin jo niin luvatessani etten palaisi. On lähes mahdotonta lähtiessään sanoa että kiitos, tämä tässä riittää. On helpompaa heittää ilmaan kevyt lupaus jostain. Lähteä jättämättä, toivoa että toinenkin unohtaisi.

Löysin kuusi tiedostollista rakkauskirjeitä jotka luulin hukanneeni. Lainapaperit, vihkitodistukset ja muu käsinlaadittu todistusaineisto kadotkoon - vastarakastuneen ihmisen sanoja ei kukaan kuiskaten kopioi. Lopulta hyvin vähän on merkitystä sillä miten tarinassa käy, kuinka kaikki loppuu vai loppuuko - alussa lausutuista sanoista paistaa läpi alkukantainen usko ja vilpittömyys, jota on vaikeaa tavoittaa vuosien takaa. Mutta muistan sen nyt, muistan kaikki ne kerrat.





Laura






31.10.2017

Siivouksen suhteellisuudentajun mullistava taika

31.10.2017

''En mä voi tulla kun mun pitää imuroida.'' vastaan, kun ystäväni pyytää viikonloppuna aamiaiselle. Eeei, en ehdi kyllä millään lounaallekaan, kun tosiaan on se imurointi. Iltapäiväkahvikin tekee tiukkaa, voin yrittää mutten lupaa vielä mitään.

Imuroinnissa itsessään menee noin vartti. Kyllähän minä sen tiedän. Mutta valmistelevissa esitöissä menee projekteista riippuen kahdesta kuuteen tuntiin.

Imurointi on oikeastaan kaiken tehdyn huippupiste, kliinisyyden kliimaksi. Hetki jona kaikki turha on pyyhkiytynyt pois ja paikoilleen, piste johon kaikki vaivannäkö tiivistyy. Kuin äärimmilleen viritetty huippusuoritus; lopputulos vaikuttaa vaivattomalta, vaikka taustalla on tuntien valmistautuminen.




Jotta ihminen voi menestyksekkäästi imuroida esimerkiksi nyt lokakuisena sunnuntaina, on ensin:


Pyyhittävä pölyt.

Tuuletettava sohvatyynyt.

Tyynyjä tuulettaessaan todettava parvekkeen paljas rappiotila. Tästä ahdistuneena todettava kesän, loppukesän ja syksynkin kerta kaikkisesti loppuneen ja tyhjennettävä siltä seisomalta parveke lattialaatoista ja kannettava ne sisään kuivumaan. Tyhjennettävä kukkien kasvulaatikot, harjattava lattia, irrotettava valot ja leikattava pensaskasvit talviteloille. Siinähän sivussahan se sujuu, kun tässä kerran takkikin on jo päällä.

Vietävä parveketavarat häkkikellariin. Paikan päällä kohdattava infernaalinen tavaratetris, joka vaatii koko kellarikomeron tyhjäämistä ja uudelleen järjestämistä. Aikaa kuluu +- 2 h.

Kellarista inspiroituneena naputeltava pari tori.fi-ilmoitusta.

Pestävä vessa.

Ja neljä koneellista pyykkiä.


* * *

Keitettävä välikahvit. (Siinä samalla täytettävä, tyhjennettävä ja jälleen täytettävä astianpesukone.)

* * *





Vielä muutama juttu jotka on hyvä hoitaa ennen hommiin ryhtymistä:

Käytävä läpi kellarista kulkeutunut vaatekassi, joka pitää sisällään monien pelikausieni paidat ja edustuskamat. Todeta jälleen kerran tarpeettomiksi, pakattava kaikki jälleen kerran Ikea-kassiin, laskettava kassi eteisen lattialle ja käveltävä pois. Tultava puolen minuutin päästä toisiin aatoksiin, palattava puolijuoksua kassin luo ja nostalgiasta nyyhkyttäen kannettava kassi jälleen kerran takaisin täyteen ahdettuun häkkikellariin.

Kasteltava jokainen asunnon kahdestakymmenestä viherkasvista.

Ohimennessään lajiteltava bio-, paperi-, pahvijätteet, metallit ja lasit. Vietävä ne.

Tyhjennettävä lipaston jokainen vetolaatikko kuiteista, piirrustuksista, kuvista ja epämääräisestä sälästä. Käytävä ne yksitellen läpi hämärän jo laskiessa.


Ja ajassa kuusi tuntia ja yhdeksän minuuttia, asunto on valmis imuroitavaksi.


Näppäilen ystäväni numeron puhelimesta. ''Moi! Mä olisin nyt valmis! Miten olisi iltaviini?''






Laura





29.10.2017

Ajassa kiinni

29.10.2017



Lauantaina iltapäivällä puhelin kilahti. Ystäväni kertoi edellisiltana pubissa syntyneen idean spontaaneista halloween-bileistä eskaloituneen vuorokaudessa toteutukseksi asti: juhlat alkaisivat kahden tunnin kuluttua.

Täällä on silmämunia, kasvomaalit ja oranssia ruokaa! 

Siirsin koko viikkoa värittäneen väsymyksen sivuun, pistin kahvin tippumaan ja kaivoin esiin asuntomme naamiaisirtaimiston: kruunut, naamiot ja irtokorvat (joita on sattumoisin siunaantunut keskimäärin kahdet asukasta kohti...). Valitsin roolini, loput rekvisiitat pakkasin mukaan bileisiin. Loppuillasta pöydän ympärillä istui jänis, Minni-hiiri, krapulainen kummitus, prinsessa, pari kissaa ja hiiri.

Illan kuumimmaksi keskustelunaiheeksi nousi se uskomaton fakta, että olimme todella saaneet haalittua kokoon porukan näin lyhyellä varoitusajalla. Tällainen oli normaalia vielä seitsemän vuotta sitten, nykyään todennäköisyydeltään lähes lottovoittoon verrattava suoritus. Tuolloin illat venyivät eikä ketään odottanut muu kuin tulevaisuus, joka sekin oli vain abstrakti käsitteenrepale. Nykyään aika on saanut raamit; on työkomennuksia, lapsia, muuttoja kauas ja kauemmas. Yksien rapujuhlien järjestäminen vaatii tänä päivänä infernaalista kalenterivalssia, joka sekin lopulta päätyy ulosrajaaviin kompromisseihin.

Istuessani ystävieni ympäröimänä, tajusin olevani juuri siellä mihin koko taannoinen irtiottoni oikeastaan tähtäsi. Tällaisesta hetkestä olin haaveillut salaa kuukausikaupalla. Pää tyhjänä tulevaisuudesta, kiinni käsilläolevassa minuutissa.




Laura





27.10.2017

Vaihdoin unelmapestin parempiin yöuniin

27.10.2017



Istun sohvalla suursiivouksen tehneenä. Olen kertonut tämän ennenkin: elämän murroskohdissa siivoan kuin hullu. Tapa kulkee suvussa; mentyään maistraatissa aamupäivästä naimisiin, isoäitini tuli kotiin, vaihtoi mekon farkkuihin ja kuurasi kodin lattiat. Alan ymmärtää sukuni naisia vuosi vuodelta paremmin. Uskokaa pois kun sanon, on ollut aikoja jolloin olen ajatellut ettei meillä ole muuta yhteistä kuin sukunimi.

Irtisanouduin kaksi viikkoa sitten. Eilen oli viimeinen työpäiväni. Ensilumen laskeutuessa nakutin kasaaan viimeiset projektit, halailin tärkeiksi käyneitä kollegoita ja kävin keskusteluita joita en olisi tavallisena torstaina ehtinyt käydä. Viimeisenä päivänään sitä ehtii, kehtaa ja tahtoo. Kahdentoista tunnin jälkeen laskin avaimen pöydälle ja harpoin lumen halki kotiin.

Ratkaisuun sekoittui kauhua, helpotusta ja haikeutta, mutta suurin kaikista oli uteliaisuus. Valvoin öitä lakanoissa pyörien, miettien kuka kiittämätön hullu luopuu unelmien vakipestistä ja vaihtaa täyden kalenterin lähes tyhjään. Mutta juuri siinä se onkin. Kaipaan tyhjyyttä. Tarvitsen sitä. Enemmän kuin rahaa, leikkokukkia tai kaupunkilomia, kaipaan kevyttä askelta ja tekemättömistä töistä tyhjää päätä. Että voin halutessani piipahtaa kotimatkalla kahvilaan tai kirjastoon ja unohtua sinne. Nimittäin kun johonkin asiaan uppoaa liiaksi - olikin se asia/työ/ihmissuhde sitten kuinka ihana tahansa - sattumalle ei jää tilaa. Ja juuri sattumalle minun elämäni onnellisimmat käänteet ovat aina perustuneet. Parhaana pitämäni asiat, työpaikat ja ihmiset ovat huuhtoutuneet eteeni sattuman kaupalla kulman takaa - eivät koskaan määrätietoisen laskelmoinnin tai opportunistisen optimoinnin tuloksena.

Määränpäästä toiseen sokeasti sahatessa ei ole aikaa unohtua minnekään.

Minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa. Ei edes vuotis-sellaista. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole harmainta aavistusta mitä elämälläni seuraavaksi teen, tai mistä päiväni ensi vuonna koostuvat. Ja se on mahtavaa. Nojailla tyhjyyteen muina naisina.




Laura




22.10.2017

Kirjoittajan kuvaus

22.10.2017



Jaahas. Taannoinen kirjeeni blogiskenelle on herättänyt keskustelua (mm. täällä ja täällä), mistä johtuen sivustolle on huuhtoutunut iso määrä uutta porukkaa. Tervetuloa te toistaiseksi tuntemattomat!

Mennään asiaan.

Tämän blogin nimi on Missä olet Laura. Ymmärrän, ymmärrän. Olette ihan että mikä nimi se sellainen on. Mietin sitä välillä itsekin. Kysymysmuotonsa takia blogin nimi tuottaa paljon hankaluuksia, joten voitte kutsua tätä ihan miksi haluatte. Yleisimmin vastaantulevia muunnoksia ovat Miten menee Laura? Mihin menet Laura? ja Mitä kuuluu Laura?, sekä tietysti suosikkini, täysin vailla kysymysmerkkiä oleva Lauran matkassa. Ylivoimaisesti yleisin nimiehdotelma on kuitenkin Kuka olet Laura?, ja tähän koko valtakuntaa kutkuttaneeseen kysymykseen ajattelin nyt heti kättelyyn vastata.


Olen pian kolmekymppinen tamperelainen ihminen.

Vihaan sukkahousuja.

Uskon voittavani lotossa.

Olen juuri irtisanoutunut unelmaduunistani. (Tästä lisää myöhemmin, mutta tehtäköön selväksi että tämä ei suoranaisesti liity edelliseen kohtaan.)

Olen tänään syönyt ranskalaisia, pehmistä, pannukakkuja ja viitisen (5) riisikakkua.

Pidän syömisestä. Vihaan ruuanlaittoa. Jos saan valita, imuroin ennemmin koko kolmiomme kuin silppuan vihanneksia pataan. (Silputaanko pataan vihanneksia ylipäätään?)

Äitini, josta on vaivihkaa tullut blogini toinen päähenkilö (??!), ilmoitti ostavansa minulle imurin. Jokavuotinen joululahjakuumottelu alkoi jo hyvissä ajoin lokakuun alussa, kun whatsappiin alkoi tipahdella kierteleviä viestejä koskien joulua. Hyvin pian (puhumme vuorokaudesta) viestien sävy muuttui suorapuheisemmaksi: Mitä te nyt haluatte joululahjaksi? Sano vaan! Kerro nyt niin hankin hyvissä ajoin! Kyselyistä ahdistuneena keksin tyrkätä sivulauseeseen että ''No osta vaikka imuri!'', ja kaksi tuntia myöhemmin puhelimeni täyttyi viesteistä koskien erilaisia imurimerkkejä, -malleja ja ominaisuuksia. Pidän imuroimisesta ehkä ruuanlaittoa enemmän, mutta joku raja hei. Viestejä vaihdeltiin muutama päivä (äiti kyseli, minä vastailin jos muistin), kunnes saaga sai arvoisensa päätöksen tänään Hesburgerissa, kun kyselyistä väsyneenä kuittasin äitini viimeisimmän viestin peukku-emojilla. ''Onko toi nyt siis joo?'' kysyi äiti, ja olin että joo joo. Tänä jouluna saamme pölypussittoman kahdensadan euron imurin. Kaikki ovat onnellisia.

Asia joka ei ehkä järkytä uusia lukijoita, mutta jonka painoarvon ymmärtävät kauemmin mukana olleet: olen ollut kuukauden syömättä karkkia. Siis sehän on käytännössä pieni ikuisuus.



Siinäpä se, sunnuntainen minuuteni pähkinänkuoressa.




Laura




20.10.2017

Minäkin, sinäkin, hänkin, mekin, tekin, hekin

20.10.2017



''Sinä et mene mihinkään.'' mies sanoi ja asetti käden reidelleni.

Oli uudenvuoden aatto, iltapäivä vasta. Bussin ulkopuolelle levittäytyvää graniitinharmaata maisemaa halkoi kerrostalojen ikkunoista työntyvä keltainen valo. Auto oli täynnä töistä palaajia, kotiinsa kiiruhtajia. Raketteja, loskaa ja nakkipaketteja.

Mies oli noussut edelliseltä pysäkiltä kyytiin, istunut viereeni ja yrittänyt väkisin virittää keskustelua. Tullut liioitellun lähelle, puhkonut puheellaan tilani minuutissa rikki. Painauduin huurteista ikkunalasia vasten, etsin tekosyitä nousta.

Kotiin oli vielä pitkä matka, emme olleet edes puolivälissä. En uskaltanut huutaa, väitin vastaan viisitoistavuotiaan puoliksi tukahdutetuilla konditionaaleilla. Päästäisit. Siirtyisit. Antaisit mennä. Miehen silmissä risteili siististi viikattu vauhkous ja puhdas periksiantamattomuus. Millään mitä sanoin, ei ollut enää mitään merkitystä. Sanoillani ei ollut vastetta, pyynnöilläni ei ollut painoa. Mies nojautui rennosti taaksepäin ja istui hievahtamatta.

''Päästä se tyttö pois.'' Pihapiirimme pojat olivat huomanneet tukahdetun epätoivoni parin penkkirivin päästä. Mies havahtui, siirtyi laiskasti sivuun, naurahti ja merkitsi minut katseellaan. Pojat jäivät jututtamaan, yrittivät taivutella miehen huomion muualle.

Siirryin auton etuosaan, en uskaltanut jäädä pois. Aina välillä katsahdin taakse; mies tuijotti suoraan minuun, ohi ympärille kerääntyneen poikaporukan. Katse kairautui kaikkien ohi ja läpi minuun, ja tajusin että kun jäisin kyydistä, hänkin jäisi. Katsahdin vaistomaisesti kenkiäni: huonot juoksemiseen.

Mies lähti perääni. Mutta niin lähtivät myös naapurin pojat, jotka joutuivat lopulta taivuttamaan miehen maahan. Juoksin kotiin. Taas.

Tämä arkki on yksi monista kokemuksistani. Tarinoillani tapetoisi kokonaisen huoneen. Ja jos ne järjestäisi aikajärjestykseen, ensimmäinen huoneenkulma peittyisi vuoteen 1998. Olin silloin kymmenen ja juoksin kotiin. Sen jälkeen olen juossut kotiin lukemattomia kertoja.

Ei ole turhaksi käyneitä puheenaiheita, mutta on turhaksi käyneitä kysymyksiä. Kuten se miksi askeleemme kiihtyvät öisin ja pimeän laskiessa.

Älä siis sano että se on turhaa vaikka se on arkipäiväistä ja ikivanhaa. Tämä naisten ikiaikainen maraton. Sitä se on ei ole argumentti, se on tahdoton toteama. On turha vähätellä näin suurta ilmiötä näkymättömäksi - se on sama kuin yrittäisi kumittaa pois puolet maailman väestöstä.

Näillä palikoilla me rakennamme perusturvallisuutemme. Ja tässä todellisuudessa meistä jokainen - minä, sinä, hän - elää ja kulkee eteenpäin päivästä toiseen. Ero on siinä kuka juoksee.






Laura




14.10.2017

Avoin kirje Suomen blogiskenelle

14.10.2017



Lämmin kiitos kaikille viime tekstin jälkeen tukensa lähettäneille. Jälleen kerran voinen todeta, että ympärilläni on aivan erityistä porukkaa. Ajattelevaa, kriittistä, keskustelunnälkäistä. Ja kun puhun ympärillä olijoista, viittaan myös teihin. Blogin virtuaalitodellisuus piirtää harpilla ympärilleni renkaan jonka sisälle mahtuu kotikaupunkini lisäksi Eurooppa ja laaja kattaus palasia muilta mantereilta. Vaikka blogia luetaan tilastojen mukaan ylivoimaisesti eniten Helsingissä (terveisiä etelä!), virtaa tänne tasaisesti liikennettä ympäri maailmaa. On se jännää tämä atk.

Viime tekstin kommenttiboksissa käytiin tiukahko dialogi. Oltiin eri mieltä - ehkä turhankin jyrkästi asiaan nähden - palattiin pyytämään anteeksi. Tuo sananvaihto sai oloni kihelmöimään. Se oli nimittäin juuri se mitä tarvitsin! Juuri tuota minä tältä paikalta haluan. Rosoa, keskustelua ja säröä. Tunnetta siitä että kukaan ei ole ajatuksineen yksin.

Tuokaa tänne hyvät päivänne, tuokaa huonotkin. Minäkin tuon. Tämä paikka ei ole koskaan ollut autuuden hopeatarjotin, täällä kenenkään ongelmia ei paranneta pinterestillä.

Haaveilen ajattelevien ihmisten portaalista. Sellaisesta virtuaalisesta olohuoneesta jossa keskusteltaisiin monilla tasoilla päällekäin ja lomittain. Entinen asemapaikkani Lily oli parhaimmillaan juuri sitä; keskusteluareena, näkemysten kohtauspaikka, eri lähtökohdista ponnistavien ajatusten hedelmällinen kasvualusta. Nykyään huomaan navigoivani suoraan blogeihin ohi etusivun karusellien ja kaupallisen sisällön. Jokin henki on hiljalleen tihkunut pois muualle valuneiden kirjoittajien mukana.

Sanovat että blogit kuolevat. En tiedä siitä, mutta tämän tiedän: hyvä teksti ei kuole. Koen että koko skene kaipaa ravistelua. Pölyjenpyyhintää, terävämpää otetta. Nyt tuntuu kuin lilluisimme kaikki samassa jäähtyneessä kylpyvedessä.

Onko minulla sitten ehdottaa jotain konkreettista? On ja ei. Odotan edelleen päivää jona alan gaaloissa palkitaan kuvien sijaan sanoista. Ajatelkaa! Vallankumouksellista! Millaista sekin olisi, jos vuoden visuaalisimman sijaan lavalle kävelisikin vuoden verbaalisin. Siinä ensimmäinen kehitysehdotus.





Laura






12.10.2017

Piun paun pelistä pois

12.10.2017




Okei, jatketaan tästä vuodesta ja sen hulluudesta. Mistä muustakaan jatkaisimme? (Luonnoksissa kyllä makaa rivejä ripsiväristä, lukemisesta, ammatinvalinnasta, kreikkalaisesta salapaikasta ja rakkaudesta, mutta olisi outoa puhua niistä nyt.)

Tämä ei ole teksti jossa kerron kuinka tulin järkiini ja jätin kaiken, revin verokorttini ja juureni ja puolet sydämestäni. Ei. Olen vielä siinä vaiheessa jossa katselen ympärilleni ymmälläni. Kuin saapuisi asuntonäyttöön vieraaseen kotiin ja elämään. Sitä antaa katseen vaeltaa ja pysähdellä yksityiskohtiin, mittailee kokonaisuutta yrittäen hahmottaa kuinka paljon siinä on säästämisen arvoista ja mikä joutaa suoraan vaihtoon. Huomioita: aika paljon säästettävää, aika paljon irti päästettävää.

Näissä toisistaan irrallisissa hetkissä on kaiku joka kantaa ja katoaa sitten jonnekin. Hetkellinen epävarmuus huuhtoo pintaan pieniä järjettömiä elementtejä joista yritän parhaani mukaan rakennella järkeviä tarjoiluehdotuksia.

Vietin illan yksin, kirjoitin ja torkahtelin vuorotellen kotisohvalla uusi pikkumusta päälläni. Ostin mekon edellispäivänä yhdeksällä eurolla. Sovituskopissa pujotin sen päälleni ja mietin olisinko kenties tällainen nainen.

Murroskohdissa kulutuskäyräni sahaa vuoristoratamaisesti; hamstraan kahviloiden servettejä ja leimakortteja, ostan erikoisia asioita. Kuten kuudenkymmenen euron pipon. Tai purkillisen törkeän kallista aromisuolaa. Jukkapalmun kultaruukussa. Sen sellaista.

(Luin tähän asti kirjoittamani. Mitä ihmettä Laura Tähkävuori? Mistä kaikki tämä melankolia? Teksti tihkuu jotain outoa surua jota en tunnista. Miten onnistunkin kutomaan kaikesta niin haikeaa. Tässähän ollaan uuden edessä! En ehkä tiedä mitä se uusi tarkalleen on, mutta en ajatellut ottaa sitä raskain mielin vastaan. Tyhjin kyllä, mutten raskain.)

No niin. Kerrataan vielä: kaikki on ihan ookoo. Olen vain väsynyt. Ja kun tarpeeksi kauan on väsynyt, on pian poikki. Kerran sen jo kokeneena pysähdyn siis nyt, huonolla hetkellä keskelle kaikkea, muiden tielle. Sillä totuushan on että kroonisessa kiirekierteessä oikeaa hetkeä pysähtyä ei tule. On vain laitettava silmät kiinni, iskettävä kantapäät maahan ja otettava törmäykset vastaan.

Osaan nimetä yhden asian mitä tiedän haluavani. Kirjoittaa. Tätä. Blogi on torkkunut pitkän aikaa, huomaan hokeneeni samaa puhkikulunutta palaamismantraa läpi kuluneen vuoden. Olen ollut kauan etäällä, huomaan sen nyt. Kaikki täällä näyttää vuoden jäljiltä vähän autiolta ja hylätyltä, kiireessä jätetyltä. En ole alusta aloittaja, mutta ajatus kieltämättä kutkuttaa. Mietitään.

Mutta juuri nyt tarvitsen unta. Syviä öitä ja muutaman pitkäksi venyneen aamun. Antakaa kun käännän vielä kerran kylkeä. Tämä on viimeinen torkku, lupaan.





Laura






6.10.2017

279. päivänä

6.10.2017




En aio säästellä näitä sanoja vuodenvaihteeseen, sillä osaan summata menneen vuoden varsin tarkasti kuluneiden 279 päivän perusteella. Tämä vuosi on ollut sanalla sanoen hullu.

Kun elämään kiilautuu monta suurta kokonaisuutta yhtä aikaa, vedän syvään henkeä ja käperryn itseeni. Sukellan omiin aivoihini ja pysyn siellä niin kauan kuin on tarvis. Ääneeni ilmestyy ohut lyijynraskas vire, kulmakarvojeni väliin halkeaa syvä ryppy merkiksi siitä että nyt ei ole hyvä hetki. Ei nyt, eikä huomenna. Siirretään suosiolla ensi viikkoon (jos sinnekään).

Tällainen toimintatapa toimii vallan mainiosti jos esimerkiksi sattuu elämään yksin tyhjiössä. Muussa tapauksessa se läikkyy joka puolelle, tahrii tarkoitusperät ja keskustelut.

Tämä vuosi on tehnyt minusta aika ajoin sietämättömän.

Puhun mutten kuuntele, etuilen asioineni ja vakuuttelen itselleni että huolteni elopaino on suurempi kuin kaikkien muiden yhteensä. Vastaan tuhahdellen ja lyhyesti, en jaksa selittää kahdesti enkä todellakaan kolmesti. Istun etäälle, katson ali, ohi ja katonrajaan. Olen kuuntelevinani ja läsnäolevinani, vaikka todellisuudessa järjestelen omia mielenpäällisiäni tärkeysjärjestykseen.

Tila ympärillä täyttyy sanattomilla tarpeilla. Kuuntele minua, tule lähelle (mutta älä liian), anna aikaa, anna tilaa. Anna kaikkesi saamatta varsinaisesti mitään.

Piirtelen varpaalla viivoja lattiaan. Odotathan omaa vuoroasi tässä.

Seisoessani aamulla kylpyhuoneen peilin edessä yhden jälleen huonosti nukutun yön jälkeen, päätin että nyt riittää. Annoin kyynelten valua sen minkä valuivat, taputtelin naaman pyyhkeeseen ja sutaisin hiukset ylös. Tein pikaisen laskutoimituksen. Tätä vuotta on jäljellä 87 päivää. Mikä sattuma. Se on nimittäin juuri sopiva määrä kaiken muuttamiseen.





Laura







1.10.2017

Futuurille uskottomat

1.10.2017




Ulko-oven nimikyltti on teipattu. Sukunimiä on nyt vain yksi.

Istun kuihtuneen mummoni keittiössä, yritän auttaa ranskankielisen kanavan kanssa ja kuunnella samaan aikaan surun värittämää puhetta. En tiedä mistä tämä suru oikeastaan koostuu, siihen sekoittuu paljon riittämättömyyttä, sanomattomia sanoja ja kaikuja vuosikymmenten takaa. Tottumusta ja tottumisen tuskaa.

Juomme kahvia, kerron viidettätoista vuotta etten käytä maitoa tai sokeria. Lupaan korjata television mutten voi korjata kaikkea. En sitä surua joka velloo vielä alkuvuoden jäljiltä löytämättä osoitettua paikkaansa, leviten siten jokaiseen minuuttiin ja lauseenmutkaan. Kaikkialle.

Kuuntelen puhetta jälleennäkemisestä, lähtöä seuraavasta perillepääsystä. Odottajista. Vastaanotosta jota värittää vuosikymmenten anteeksianto ja yhteisesti sovittu unohdusten ketju. Kasvoilleen leviää ohut optimismi, usko täyttää hetkeksi surun uurtamat uurteet.

Välillemme repeää kapea kuilu jonka ylle levitän jälleen kerran vaitiolon vaipan. Tiedämme hyvin molemmat että se on siinä, yritämme puhua samaa kieltä yli huutamatta.

Nyökytän ääneti pöydän toisella puolen. Santsaan toisen kupin ja kuuntelen. En usko kuolemanjälkeiseen perillepääsyyn. En usko että portilla ollaan vastassa. Uskon samaan kuin viime tekstin kommenttien Sanni: kun sydän pysähtyy haluamatta jatkaa, olevaisuus vain kerta kaikkisesti lakkaa. Se on minun olemiseni päätepiste ja siihen hetkeen asti minuudellani on aikaa. Ajatus on tietyllä tavalla sietämätön mutta keveäksi tekevä. Liikkeellepaneva.

On sanottava sanottavansa täällä ollessaan. Ei kannata siirtää sitä uskon varassa kelluvaan futuuriin, joka on olemassa vain heille jotka päättävät uskoa.





Laura






23.9.2017

Kolmen minuutin kriisi

23.9.2017



Asunto on hetken tyhjä. Vartalossa sykkii eilinen prosecco. Alan ymmärtää mitä kolmen lasin krapulalla tarkoitetaan. Samassa ymmärrykseni reunamille hiipii se kylmä tosiasia etten ole enää kaksikymppinen. Pyöristyn kolmeen-, neljään-, viiteenkymmeneen ennemmin kuin nollaan.

Aivan pian olen lähempänä kuuttakymppiä kuin omaa syntymääni.

Tuijotan keittiön seinää ja krapulainen kysymyspatteristo leviää aivoihin kuin väri veteen.

Missä näen itseni vuoden päästä? Tai viikon?

Onko omistusasunto asia jonka todella haluan?

Mitä olen tähän mennessä saanut elämässäni aikaan? Olenko mitään? Onko sillä loppupeleissä mitään merkitystä?

Miksi en hankkisi koiraa?

Miksi helvetissä hankkisin koiran?

Miksen ole eläkesäästäjä?

Onko eläkettä olemassa kun koittaa minun aikani nostaa jalat pöydälle?

Mistä minä tiedän koska aikani koittaa? Mistä kukaan tietää? Tietääkö joku?

Voin kuolla jo huomenna. Tai tänään.

Olenko tehnyt yhtäkään aktiivista päätöstä elämäni suunnan suhteen? Olisiko aika tehdä? Ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei helvetti. 


Nousen tuolilta. Jos aion todella käydä läpi jonkinasteisen kolmenkympin kriisin, teen sen joskus muulloin kuin krapulassa.

Nyt kahvia.




Laura








17.9.2017

Sunnuntainen synninpäästö

17.9.2017



Viimeisimmän tekstin jälkeen oli otettava pieni hengähdystauko.

Sain isältäni viestin heti tekstin julkaistuani. Jos vain silloin olisin tiennyt mitä kävit läpi. Vastasin että et olisi voinut tehdä mitään. Vanhempieni edessä olen aina kokenut olevani tarpeeksi kaikkea. Kauniskin. Sisälläni paisunut riittämättömyys liittyi pään sisällä käytyyn monokromaattiseen monologiin jossa kaikupintaa järkipuheelle ei yksinkertaisesti ollut.

Keittiössä käymissämme keskusteluissa oli kannustava sävy, mutta sitä repi se vuosien kuilu mikä lapsien ja vanhempien välillä aina on. Helppoahan heidän oli puhua hyväksynnän tuolta puolen; heidän kuohuistaan oli kulunut ikuisuus. Minä olin keskellä sitä kaikkea. Katselin peilistä ja mietin milloin ylittäisin sen rajan jolloin kaikki ajatukset kävisivät turhiksi. (Vastauksena kerrottakoon: odota alkuun vaikka viisi vuotta. Tosin vuosikin on murrosikäiselle sama kuin elinkautinen, joten ei liene fiksua tarjota viittä.)


Joten, isä ja äiti. Ei syytä huoleen. Minusta tuli ihan hyvä. Ja mikä tärkeintä: te saitte uskomaan että näin kävisi. 




Laura




9.9.2017

Kauniisiin kuulumaton

9.9.2017



Minua ei ole koskaan varsinaisesti ylistetty ulkonäköni tähden. Toisin sanoen en ole koskaan ollut kaunis tyttö. En usko rumuuteen, mutta tiedostan etten ole klassisella tavalla kaunis; kasvoni eivät ole symmetriset, hiukseni ovat ohuet ja käteni kuivat. Minulla on kauniit silmät ja huono iho. Olen saanut kuulla kommentteja nenästäni, korvistani, reisistäni, rinnoistani. Varpaistani. Hymystäni ja huulistani. Ei mitään systemaattiseksi kiusaamiseksi luokiteltavaa, mutta sellaista vuosiksi kytemään jäävää sanastoa joka syöpyy ajan kanssa ihoon ja identiteettiin kiinni.

Asian ymmärtäminen syöksi minut murrosikäisenä liioitellun itseinhon syövereihin saaden minut rukoilemaan milloin suurempaa kuppikokoa, milloin sileämpää naamaa. Synkimpinä hetkinä tein säästösuunnitelmia parvisängystäni käsin; päätin saada omani vaikka keinotekoisesti lahden tuolta puolen. Halusin tulla tasoihin - se oli minun syntymäoikeuteni.

Tunsin aina haikeaa kateutta katsellessani kehuttuja tyttöjä; ääriviivoiltaan vaivattoman kauniita, viattomia ilmestyksiä. Nämä tytöt saivat kuulla olevansa kauniita yhtä usein kuin minä sain jalkapallovalmentajaltani viestin siitä että illan treenit oli siirretty halli A:sta halli B:hen. Ulkonäkö oli murrosikäisen elämässä ainoa mitattava määre; ketään ei kiinnostanut olitko luova, tiedonnälkäinen tai aivoiltasi notkea. Se oli ja on raakaa peliä, hyväksytyksi tulemisen tuolileikki.

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lähtenyt kotoani kehuitta. Kyllä minua kehuttiin! Piirtämisestä, juoksemisesta, lähes neuroottisuutta hiponeesta oikeudenmukaisuudestani. Olin erinomainen ratkaisemaan moraalisia ongelmia, sanoittamaan sanattomia koodistoja, löytämään hukkuneet asiat ja syrjään jääneet ihmiset.

Eräänä lapsuuteni aamuna katsellessani äitini meikkaavan, ilmoitin haluavani itsekin kaunistua. Äitini hankki minulle palan Marseille-saippuaa kauniissa rasiassa ja tokaisi ykskantaan etten tarvitse mitään erikoisia temppuja. Kai arvasi jo ennalta kuinka kohdallani kävisi. Jaksoin pestä naamani ehkä kolmesti ennen kuin unohdin saippuapalan olemassaolon. 

Tajusin pelimerkkini. Näillä oli mentävä. En ehkä ollut Penélope, Cameron tai Britney (he olivat silloisen universumini top kolmosessa), en edes luokkamme Jutta, mutta tajusin verrattain aikaisessa vaiheessa olevani paljon muuta. Aika hyvä laitalinkki. Kelpo kirjoittaja. Lähtökohtaisesti puolueeton välituntidiplomaatti. Terävä suhdeanalyytikko. En ehkä ollut se tyttö joka haettiin ekoihin hitaisiin, mutta olin tyttö joka valittiin puhumaan paneeleihin ja parlamentteihin. 

Se etten tullut kehutuksi ulkonäköni takia, pakotti etsimään minuutta muualta kuin pukuhuoneen peilistä. Koska en kuulunut kauniisiin, minäkuvani rakentui lähtökohtaisesti pakostaankin kaiken muun kuin ulkonäön ympärille. Harvat ulkonäköön liittyvät kehut joihin olin ennen tarttunut kaksin käsin, kävivät hiljalleen vähemmän merkityksellisiksi. Silmillä ei ollut väliä - väliä oli sillä mitä niiden takana tapahtui. Ja ajan myötä - kun me kaikki kasvoimme - huomasin yhtäkkiä katselevani muiden parikymppisten pintaan noussutta kipuilua kauempaa, etäältä. Tunnistin vähättelevät äänenpainot sovituskopeissa, vessoissa ja baaritiskillä, ja samassa tajusin saaneeni arvokasta etumatkaa. Minäkin olin käynyt saman riittämättömyyden soittolistan läpi, mutta olin tehnyt sen silloin kun muut vielä joivat salaa omenasiideriä kentän laidalla. En edelleenkään ollut baarin kaunein tai halutuin, mutta yhtäkkiä olinkin se kenen itsetunnosta kauniit tytöt olivat valmiita maksamaan.





Laura






3.9.2017

Tornista käsin

3.9.2017



Neljännen päivän aamuna saavun rannalle tarkistaakseni onko viime päivät villinä vellonut meri rauhoittunut. Ensimmäisinä päivinä aallot ovat lyöneet niin korkeina ja äkkipikaisina, ettei uiminen ole tullut kysymykseenkään. Ehdin ihmetellä kaksi kokonaista aamua rannan kuohujen keskellä kimeänä kiirinyttä ääntä, kunnes tajusin sen tulevan hengenpelastajan pillistä; tyhmänrohkeat turustit juoksevat aaltoihin aina vahdin silmän välttäessä, saaden punaisissaan huitovan pelastajan sahaamaan terävää siksakkia rannan päästä päähän.

Saavun hiekalle, katsahdan tornissa liehuvaa punaista lippua ja jään tuijottamaan meressä kelluvia päitä. ''Vaihdan lipun pian keltaiseen, tänään on jo parempi päivä'' vahti tokaisee tornistaan nähtyään epäuskoisen ilmeeni. Hautaan välittömästi ajatukseni uima-altaasta. Meri. Meri!

Unohdumme puhumaan pitkäksi aikaa. Merestä, lapsista, kylän kylmästä aavemaisuudesta talvisin. Alkoholismista. Kulttuurieroista ja siitä miten muka kerrostaloasuntoihin voidaan rakentaa saunoja. Etsin paikkani hiekalta, riisun ja pulahdan mereen. Tuijotan hopeisena hehkuvaa aurinkoa ja yritän painaa mieleeni kevyen painottomuuden jossa kellun. Palaan paikalleni, menessäni rapsutan pelastuskoira Mickeyn pulleata vatsaa (joka on niin pullea että tosipaikan tullen roolinsa olisi lähinnä nuolla merestä nostettujen naamoja).

Päivät kuluvat, meri rauhoittuu ja yltyy taas. Viimeisenä aamuna syön aamiaista rannan ravintolassa ennen kuin käyn jättämässä hyvästit. Aallot ovat yltyneet yön aikana, näen jo kaukaa uimaan tulleiden pettymyksen; tänään ei uida. Saapuessani tornille Gerasimos vetää paraikaa punaista lippua salkoon, huikkaa kipuamaan ylös torniinsa katselemaan aaltoja. Istun korkeuksissa lopulta toista tuntia, juomme kahvia ja kiikaroimme merelle. Syksy tuo mukanaan vaahtopäät ja surulliset uutiset, mutta tänään kukaan ei uskalla uhmata kohtaloaan. Horisontissa nousevat ja laskevat voimakkaat vaahtopäät, helle puskee itsepintaisesti rakoilevan pilvipeitteen läpi.

Kuten usein kreikkalaisten kanssa keskustellessa käy, puhe kääntyy pian politiikkaan. Vaihdamme ajatuksia leikatuista palkoista, Putinista ja Lesboksen kaoottisesta pakolaistilanteesta, etsimme konkreettisia ratkaisuja, löydämme hahmotonta toivottomuutta. Hiljaisuus laskeutuu ylle kuin paljon pidetty vaate. Hän kaivaa laukustaan aprikoosin, ojentaa sen ja toteaa: ''Good will eventually prevail.''





Laura





30.8.2017

Kreikasta, kirjoittamisesta ja Kreikasta kirjoittamisesta

30.8.2017



Kun lähdin matkaan, ajattelin (kuin itseäni tuntematta) että julkaisisin jotain joka päivä. Istuisin tummenevissa illoissa läppäri sylissä, paksujalkainen viinilasi muovipöydällä keikkuen ja antaisin palaa. Kirjoittaisin runoja! Päiväkirjaa!

Milloin minä opin?

Eihän se niin ole mennyt. Eihän se koskaan kohdallani mene niin. On ollut kiire elää ja olla, imeä paahteista ilmaa itseensä, tuijottaa merta ja olla miettimättä sitä vääjäämätöntä tosiasiaa että pian, aivan pian on palattava. Päivissä on haikeuden kelmu, tietoisuus kaiken hetkellisyydestä saa tarttumaan jokaiseen minuuttiin kaksin käsin.

Olenhan minä kirjoittanut - enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Olen kirjoittanut puhelimen muistion tekstiä täyteen; näpyttellyt lähikaupassa, tavernoissa, rannalla - seisahtunut rantabulevardille napatakseni kiinni mielen rajoille lipuneeseen ajatukseen.

Juuri sitä olen tajunnut eniten kaipaavani; en valmiiksi pedattua petiä ja helteestä hikoilevia juomia (tosin ei niissäkään mitään varsinaista vikaa ole), vaan aikaa pysähtyä mielen äärelle. Sillä jos nämä päivät jotain ovat opettaneet niin sen, että alitajunnallani olisi melkoisen paljon asioita kerrottavana.

Tekstejä Kreikasta tulee kyllä, julkaisen ne jahka joudun joudan Suomeen. Nyt haluan käpertyä vielä hetkeksi tähän kultaiseen valoon, iholla laiskasti väreilevään lämpöön.






Laura






27.8.2017

Muukalainen muka

27.8.2017




Kolmannen aamun valjetessa heräsin kukonlaulun aikaan. (Naapurin kukko tosin laulaa aamut, yöt ja aamuyöt läpeensä, joten vertauskuvani ontuu hieman.) Nousin, pujotin mekon päälle ja heitin kassin olalle. Kävelin rantaan katsomaan miltä saari näyttää sunnuntaihin heräillessään.

Ehdin jo ensimmäisten päivien aikana turhautua rannan brittiläis-saksalaiseen kakofoniaan, paljaisiin pakaroihin ja ravintolaillalliset pop up -mainoksen lailla keskeyttäviin kaupustelijoihin. Muistuttelen tuon tuosta itselleni että turismi on täkäläisten tärkein elinkeino, ilman sitä minäkään en olisi täällä. Jankutan, muistan ja painaudun pehmeään ymmärrykseen, kunnes näkökentän laidalle ilmestyy joku ruusun kanssa. Huoh.

Niinpä olen etsiytynyt paikkoihin joihin kaikki muut eivät eksy, totutellut elämänrytmiin jossa muut eivät elä. Lähden kun muut tulevat, tulen kun muut lähtevät. Eilen ajellessani bussilla viereiseen kaupunkiin, bongasin matkalla pätkän houkuttelevan tyhjää rantaviivaa. En usko että olen sielläkään yksin, sunnuntaisin paikallisetkin valuvat rannoille.

Mitä tummemmaksi ihoni käy, sitä harvemmin keskustelu aloitetaan englanniksi. On helpottavaa kadota osaksi maisemaa, nojata taaksepäin ja ymmärtää. Täällä voin olla kuka tahansa tavalla jolla en missään muualla voi. Ostan hunajaa (parasta), nahkasandaalit ja nilkkakorun. Olen muukalainen ja sitten en kuitenkaan.






Laura





25.8.2017

Mereltä tullut

25.8.2017



Olen perillä. Kirjoitan tätä takapihani valkoiselta muovituolilta käsin.

Saavuin eilen aamupäivästä, kahden tunnin yöunilla, jäin ainoana bussista tähän kylään. Kuski tiputti minut tomuisen tien varrelle, osoitti kädellään oikean talon ja häipyi helteestä huokailevien turistien kanssa.

Asuntoni on simppeli mutta suuri, takapihan kaskaat laulavat yöt läpeensä, jossain maukuu helteen laiskistama kissa. Nälkä sillä ei ole - täällä kadun kasvateista pidetään hyvä huoli.

Kapusin kattomme uima-altaalle, tuijotin tasaisen sinistä taivasta ja kuuntelin hotellinomistajan pojan ilakointia. Muistin taas ymmärtäväni tätä kieltä, näitä ihmisiä. Jätin epähuomiossa kreikan kielen kirjani Suomeen, nyt tajuan pärjääväni hyvin ilmankin. Yhtä varma en ole siitä, pärjäänkö kahdella kirjalla jotka nappasin kirjastosta lähtöä edeltäneenä iltana. Niistä lisää myöhemmin.

Tämä kylä on turisteille rakennettu, kaikki siinä; allasbaarit, autovuokraamot, ostoskadun puihin köytetyt vesilelut ja tavernat saksalaisine käännöslistoineen. Lähikaupan hyllystä saa soijamaitoa, riisikakkuja ja kaikkea sitä mitä kotonakin odottaisi löytävänsä. Saari on sukupolvesta toiseen palvelemaan syntynyt - kreikkalainen konstailemattomuus on joko konseptoitua tai sitten sitä ei ole.

Sitten on meri, kaikille yhteinen ja ikivanha. Kysyin respasta suuntaa, käännyin portilta oikealle ja alas. Huoltoaseman kohdalla alkoi kohista, seurasin ääntä ja rannalta palaavien verkkaista vastavirtaa. Sitten olinkin jo siinä, keskellä rantaan lyöviä aaltoja. Raahustin raukeana rantaviivaa, korkeimmat kuohut kastelivat paidan helman.

Painoin kantapäät hiekkaan ja mietin mummuani, joka jaksaa aina sanoa että minussa on jotain paahteisen välimerellistä. Olen kotonani vähän kaikkialla, kannan geeneissäni mukana palasia sieltä ja täältä. 





Laura



23.8.2017

Joo mä tuun

23.8.2017




Tilannehan on tämä: lähden matkaan ensi yönä.

Olohuoneen lattialla lepää suhteettoman suuri matkalaukkuni odotellen täyttymystään. Ostin sen kuusi vuotta sitten  m u u t t a e s s a n i  Kreikkaan. Tuolloin pakkasin puolivuotistarpeet tiukille rullille, puin eniten tilaa vieneet vaatteet lentomatkalle ja hikoilin elokuun helteessä kuin pieni sika. Nyt laukun pohjalla risteilee ohut kerros pellavaisia vaatteita, punoskassi (kulutin koko kesän etsien täydellistä, viime lauantaina viimein tärppäsi), rantapyyhe ja parit bikinit.

Niin, bikinit. Kuinka monimutkaista voi olla löytää yhdet bikinit? Vastaan: hyvin, hyvin monimutkaista. Olen normaalikokoinen, uskoakseni varsin normaalein toivein varustettu medium-nainen. Kuppikokoni ei vaadi erikoisliikkeitä, toivomani väriskaalan (MUSTA) ei pitäisi olla eksoottinen tuontituote. Etsin erikoisliikkeistä ja vaateketjujen loputtomasta virrasta, tuskissani tukeuduin verkkokauppojenkin valikoimiin. Tarjolla oli nirua ja narua, vaippamaisesti laskostettuja alaosia ja jos jonkinlaista nyöriviritelmää. Yhden mustan alaosan löysin - vasta matkalla sovituskopille huomasin takapuolen päälle tekstatun SEX-brodeerauksen.

Täydellinen musta pari löytyi lopulta sattumanvaraisella ruokareissulla Prismasta. Huojennus.

Lennän aikaisin huomisaamuna. Kameran jätän suosiolla Suomeen; olenhan menossa turistikylään, en tappisoluja hivelevään kalkkikivivillaan oliivilehtojen keskelle. Koneen nappaan mukaan, tietenkin. Ehkä Välimeri tuo mukanaan sanottavaa ja kirjoitettavaa.





Laura




22.8.2017

Kaikki jatkuu kysymättä

22.8.2017




Kun asioita tapahtuu lähellä, kirjoittamisen päälle laskeutuu odottava hiljaisuuden paino. Olisi hyvä sanoa jotain, kun tässä kerran ollaan. Mutta minulla ei ole sanottavaa Kauppatorin tapahtumista. Niin kuin muualla, näidenkin rajojen sisällä päivät vyöryvät toistensa päälle, kuittaavat elämän jatkuneeksi.

Näissä hetkissä mietin heitä joille mikään paikka omassa maailmassa ei takaa täyttä turvaa. Joille kaksi kuollutta pyöristyy nollaan, ja neljä on yhdeksää parempi. Mieleni vaeltelee kaduille joilla laukaukset rytmittävät päiviä, katutaistelut katkovat öitä. Ajattelen niitä joille jokainen aamuksi kääntynyt yö on pieni erävoitto sattumasta.

Työnnän ostoskärryä Prisman käytävillä perjantai-iltana enkä voi olla ajattelematta kuinka uppo-onnekas olen saadessani katsoa kaikkea tätä etäältä. Maksaa ostokseni, kadota kotiini. Lukita oven ollen varma siitä, ettei kukaan herätä minua.





Laura





17.8.2017

Herätyskokous turkulaisittain

17.8.2017

Kuva: Otto-Ville Väätäinen


Kulttuurin kulutukseni on laahannut miinuksen puolella jo pitkän aikaa. Olen huolestuneena joutunut toteamaan, etten tiedä tuon taivaallista oman kaupunkini tämänhetkisestä kulttuuritarjonnasta, saatika siitä mitä pääkaupungin isoissa tiloissa pyörii. Ateneum! Kiasma! Ei puhuta siitä. Ahdistaa jo pelkkä omakin tontti.

Sitten tapahtui seuraavaa: osallistuin Tampereen Teatterikesään. Ensimmäistä kertaa ikinä. (Jos tämänvuotiset museokilometrini näyttävät nollaa, on teatteritaiteen kulutukseni ollut pakkasen puolella jo monta vuotta.)

Kävimme naapuri-Nuorgamin kanssa katsomassa Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandin.

Se oli upea. Löi pöydältä kaikki aiemmin näkemäni musikaalit Lontoon Dominioneja myöden.

Mitä sitten kertoisin? Kahden tunnin ilotulitusta on niin vaikea pukea sanoiksi. Juonen kertaaminen on turhaa, tarinan toivottavasti jo tunnette. Ehkä kerron muutaman sanan tunnelmasta - tässä tapauksessa siitä pystyy päättelemään kaiken tarvittavan.

Tunnelma oli alusta alkaen kattoon asti latautunut, näyttelijät hohkasivat energiaa. Ihmiset nauroivat vapautuneesti, aploodeerasivat villisti, NOUSIVAT HERRAN TÄHDEN SEISOMAAN. Minäkin, vannoutunut säälistätaputtaja huomasin heittäytyväni aitoon hurmokseen; nauroin, kiljuin ja taputin taputtamasta päästyäni. Niin, että illan päätteeksi kämmeneni olivat ravunpunaiset. (Kun tamperelainen nousee seisomaan turkulaiselle taputtaakseen, on tehty jotain perinpohjaisesti oikein.)

Iltaa ei voinut pilata edes se että onnistuin lyömään edessä istunutta naista laukullani päähän. Anteeksi vielä siitä. Olin sekavassa tilassa - olinhan juuri kokenut hengellisen heräämisen.

Musikaali on osa Suomi 100 -settiä, ja esityskausi Turussa on jo päättynyt. Mikä harmi! Jos (ja toivottavasti kun) musikaali palaa lavoille, menkää. Kautta nahkahousujeni lupaan, että tulette nauttimaan.




Laura




12.8.2017

Kuka siellä?

12.8.2017



Aina välillä se iskeytyy tajuntaan. Että olen pian neljä vuotta vuollut näitä tekstejä vailla kummempaa agendaa, puristanut hetkistä olennaisimmalta tuntuvat kirjalliseen muotoon ja painanut Julkaise-nappulaa lukemattomat kerrat.

Ja että te siellä olette kaltaisiani haahuilijoita, kipuinenne ja haaveinenne. ETTÄ OLETTE OIKEITA IHMISIÄ.

Kirjoitat niin harvoin nykyään, virkkoi ystäväni. Mää tiedän. Mää niin tiedän. Kaikki luovat ajatukset tuntuvat lipsahtavan kädestä juuri kun olen saamassa otetta, tippuvat ja pirstoutuvat arjen kivilattialle niin pieneksi muruksi, ettei sitä edes jaksa selvittää olisiko siellä ollut jotain säästämisen arvoista. Sitten pitääkin jo juosta bussiin. Tai laittaa ruoka mikroon. Ostaa pyykinpesuainetta. Vastata sähhköpostiin otsikolla URGENT. Niinpä sitä lakaisee ja jatkaa pokkana vaan. Luottaa että kyllä niitä vielä tulee.

Ja tuleehan niitä.

Tänään se taas tapahtui. Kesken aamuisen työrupeaman kommenttiboksiin kilahti viesti joka tuli kuin vahingossa iholle, pysäytti ja pisti miettimään. Tajusin jälleen kerran miksi minun on kirjoitettava. Luon toivoa paremmin kuin lunta.

Haluan että tämä on paikka jossa jokainen tuntee kelluvansa. Kirjoittaja mukaan lukien.


Te olette kulkeneet kanssani läpi masennuksen ja lentopelon, tiedätte kriisini, uneni ja hennon hiuslaatuni. (Ja aika paljon asioita äidistäni...) Minä en tiedä teistä juuri mitään.

Minua ei kiinnosta analytiikka. Minulle on yhden tekevää kuinka monta teitä on - minua kiinnostaa keitä te olette.

Tämä digitaalisen pullopostin lähettely tuntuu välillä siltä kuin kirjoittaisi tarkasteluhuoneesta käsin. Te näette minut, mutta minä en näe teitä. Pylväät liikkuvat mutta askeleita ei kuulu.

Minä haluaisin todella tietää kuka sinä olet. Koputan huoneen peiliseinään ja kysyn: kuka siellä?






Laura






8.8.2017

Itsenäinen nainen matkustaa

8.8.2017



Menin ja varasin pakettimatkan. Tai sanotaan ennemminkin: menimme ja varasimme pakettimatkan, yhdessä äitini kanssa. Matkaan lähden tosin ihan itsekseni.

Sukumme naiset ovat tunnettuja nopeista liikkeistään. Kun mainitsin suurpiirteisistä matka-aikeistani ohimennen äidilleni, huikkasi hän heipat eteisestämme ja lupasi palata pian asiaan. Ja kas, tunnin päästä äiti soitti, luetteli kaikki budjettiini sopivat kohteet ja ajankohdat, kertoi soittaneensa Tjäreborgille, tarkistaneensa pari asiaa, listasi kriteerini täyttävän top kolmosen ja pari muuttujaa. Linjan toisesta päästä kuului odottava hiljaisuus.


Minä: 170 euroa ylimääräistä yksin matkustavalta, mitä helvettiä?!

Äiti: Älä kiroile.

Minä: Mutta toihan on ihan mielenvikaista! Eikö maailmassa arvosteta yksinoloa? Miksi kaikki pitää tehdä parina tai perheenä? En tiedä, ehkä nyt vaan jätän menemättä.

Äiti: Me päätettiin isäs kanssa maksaa se ylimääräinen osuus. Sanot nyt vaan minkä näistä valitset niin varataan se.

Minä: ?!??

Äiti: Kyllä sun pitää päästä Kreikkaan.


12 minuuttia puhelun aloittamisesta olin varannut matkan.

Ensimmäinen myöhästymispainajainen on jo nähty, bikinit hankittu ja horrostavaa kielipäätä herätelty yksitoikkoisilla monologeilla kylpyhuoneen peilin edessä. Kuusitoista päivää lähtöön.






Laura




6.8.2017

Vakiintuneita kohokohtia: Raahen Rantajatsit

6.8.2017



Juna halkoi metsiä ja teollisuusalueita määrätietoisesti, jättäen kintereillä seuranneen saderintaman lopulta taakseen. Nousimme kyydistä pienellä asemalla, kytevän pikkukylän verkkaisuus tarttui kiinni tehden unenraskaista raajoista entistä raskaammat. Nostin tavarani autoon, nojasin selkänojaan, keskustelin katkonaisesti.

Kun auto lopulta kaartoi Vanhan Raahen puutalokorttelien läpi merenrantaan Ruiskuhuoneen nurkalle, väsymys kaikkosi. Tutut kasvot tulivat heti ovella vastaan, meri kimmelsi, kahvi höyrysi, joku lavalla viritti pianoa iltaa varten.




Rakastuin Rantajatseihin ensikokeilulla - viime vuonna pujottelin yleisössä pressipassi kaulassa töitä tehden, nyt palasin paikalle vailla vaativampaa agendaa. (Tosin pääsin roudaamaan rummunjalkoja kaatosateessa saareen, mutta se on toinen tarina!)

Rantajatsien salaisuus piilee musiikin lisäksi sattumanvaraisissa kohtaamisissa; koskaan ei tiedä keneen törmää tai kuka viereen istuu. Se voi olla pitkänmatkan jazzdiggari Etelä-Suomesta, musiikkitoimittaja, naapuritalon utelias isäntä tai joku illan pääesiintyjstä.








Jo kerrottua: olen käynyt stadioneilla toteamassa kerta toisensa jälkeen, ettei anniskelualueen humalluttamaan ihmismereen katoaminen, päälle läikkyvä kuuden euron kalja ja vartin vessajonot ole meikäläistä varten. Haluan keskustella, kuunnella, kipaista hakemassa lasin viiniä ja palata jatkamaan siitä mihin juuri jäimme.

Istun vilttiin kääriytyneenä terassin ilta-auringossa (Rantajatsit ovat selkeästi sääjumalien suosiossa, sillä festivaali-iltoina paistaa aina aurinko), kun viereen istahtaa mies. Punnitsee hetken sanojaan, mittailee lauseitaan ennen kuin varovasti kertoo nauttivansa joka vuosi vaikka genre onkin pelkkä puolituttu. Nauraen vastaan: sittenhän meitä on kaksi! Rantajatsit ovat esiintyjäkattaukseltaan huippuluokkaa; tarjonta ylittää vaativammankin yleisön odotukset vuosi toisensa jälkeen.

Niin kuin Petri Koskinen Kauppalehden jutussaan totesi: Raahen Rantajatseilla vapaan jatsin eliitti kohtaa yleisönsä intiimisti. Täydellisesti kiteytetty. Tilan ja ihmisten väliset rajat liukenevat, ihmiset soljuvat paikasta ja keskustelusta toiseen, aurinko laskee itseään säästellen.







Ihmiset keskustelevat keskenään, tapahtuman taiteellinen johtaja Charles Gil kiertää yleisön joukossa varmistamassa että kaikilla on kaikki mainiosti. Ja onhan meillä - miksei olisi? On viiniä, musiikkia ja verkkaalleen venyvät illat joiden päätepistettä ei tiedä kukaan.

Taivaanranta leimahtaa aina ennen kuin sammuu. Sitten syttyvät lyhdyt.






Laura




4.8.2017

S(h)eikkaillen

4.8.2017




En aio valehdella: tämä kesä on tuntunut jähmettyneeltä. Paikalleen paleltuneelta ja huonosti kasvaneelta. Vaihtui elokuuksi, kääntyi kohti loppuaan ilman alkua tai tunnistettavaa keskikohtaa. Kesä painoi tästä kaupungista pysähtymättä ohi, laskeutui muualle maahan (jos sinnekään). Jäljelle jäivät säteiden rippeet, täydet aurinkorasvapurkit ja lunastamattomat odotukset.

Sitä ja tätä. Valitan, aivan kuin voisin asialle jotain tehdä.





Ja ehkä vähän voinkin - ja teinkin. Nimittäin sen minkä parhaiten osaan; pakkasin laukkuni ja kiersin vähän. Kävin Valkeakoskella, ihailin tapahtumakonseptia jossa yhdistyi oudon saumattomalla tavalla kalasoppa, virret ja lonkero, stand up, jallu ja Pete Parkkonen. Harvemmin sitä pääsee todistamaan kun teltallinen ihmisiä laulaa Hoosiannaa virsikirjat edessään, Kurko-tölkit kädessään. Kiitos Työväen Musiikkitapahtumalle kutsusta, tulen toistekin.




Juttelin kaikista ja kaikesta, kiljuin keuhkoni tyhjiksi reilussa kolmessa minuutissa (joka myös Kohta sataa -kappaleena tunnetaan), jatkoin polveilevaa keskustelua yön pikkutunneille saakka. Paluumatkalla bussin takaosa lauloi epävireisesti Bohemian Rhapsodya ja muistan tajunneeni jotain jonka olen ehtinyt jo unohtaa.

Saavuin yöllä kotiin, nukuin tunnin pari ja lähdin aikaisella aamujunalla luoteisrannikolle. Nuokuin ikkunaa vasten, heräilin ja nukahtelin vuorotellen, sinnittelin laiskasti. Meri odotti. Väsymyksen alla läikähteli onni. Enhän minä poutaa ollut kesääni kaivannut, vaan seikkailua! Ja nyt olin matkalla yhdelle - siitä lisää pian.





Laura



22.7.2017

Onnen koordinaatit

22.7.2017



Siinäpä se, yhteen kuvaan kaapattuna. Kroonisen kaipuuni kulminaatiopiste - paikka jossa olen onnellisimmillani.

Tälle järvelle, tähän nimenomaiseen soutuveneeseen pakenen ajatuksissani aina kun käsillä oleva hetki käy liian raskaaksi, tai muuten vaan sietämättömäksi.

Olen vetäytynyt laineille lukemattomia kertoja vuosien saatossa; syödessäni kuivaa leipää työpaikkaruokalassa ja kuunnellessani mitättömästä sivulauseesta leimahtanutta keskustelua viikkopalaverissa. Odottaessani kengät märkänä bussia marraskuun valuvassa harmaudessa, pakatessani turhilta tuntuneita tavaroitani ahtaaksi käyneestä kaksiosta yksiöön. Riidellessäni toisiksi viimeistä kertaa. Olen veneestä käsin allekirjoittanut muille minua tärkeämpiä papereita, käärinyt perintöastioita sanomalehteen, katsonut kadulla silmiin ja esittänyt ymmärtäväistä. Nojannut taaksepäin, vaihtanut painoa toiselle jalalle ja antanut pupillien supistua. 


Tällä järvellä kelluvat korkeimman onneni maantieteelliset koordinaatit. Jos aivoihini näkisi, huomaisi hyvin pian että vietän Kainuussa paljon enemmän aikaa kuin mitä pöytäkalenterini antaa ymmärtää.


Missä on sinun pakopaikkasi?






Laura






19.7.2017

Puhelinkerho

19.7.2017



Olen puhunut paljon puhelimessa lähiaikoina. Puhunut ja kuunnellut.

Vanhemmuudesta. Venyneistä vauvavuosista, äitiyden väsyttävän fundamentaalisesta luonteesta. Keuhkoja puristaneesta painosta joka katosi kun tajusi ettei haluakaan olla kenenkään äiti, vaikka luuli aina haluavansa.

Nyökytän ääneti.

Orastavasta alusta, haparoinnista. Siitä ohuesta, sietämättömästä epävarmuudesta, joka on totta vain kahden vasta tavanneen välillä. Unenomainen, sydänalassa ponnisteleva pehmeä pelko toisen kaikkoamisesta juuri sillä hetkellä kun mikään ei ole vielä kunnolla alkanut. Kellutaan kiinni toisessa vailla suurempaa tahdonvoimaa, luvataan kuitenkin pitää kiinni kun kiinnipitämisen aika tulee. Ja tuleehan se, hiljalleen ja hyökkäämättä. Yhteisten vuosien myötä, lähikaupan hedelmäpusseissa, falskaavissa pölypusseissa ja ensimmäisen eroa lähentelevän riidan mukana valvotuissa silmäpusseissa.

Rintaliiveistä. Hampurilaisista. Hautakivestä.

Unista.

Syyllisyydestä. Hahmottomasta mutta vahvasta varmuudesta siitä, että jokaisen yllättävältäkin tuntuvan seurauksen alkupiste löytyy omasta itsestä, käden ulottuvilta. Jos olisi tehnyt niin, sanonut suoraan, kääntynyt vasemalle, nyökännyt, hyökännyt, noussut  yhtä aikaisempaan ja kadonnut näkyvistä. Tai jos hän olisi. Olisiko mitään sitä, mitään tätä olemassa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Olemme tulleet inhokkiaiheeseeni.

Emme ole koskaan mahtuneet kovin hyvin samaan tilaan, jos ja minä. Vaikka verhot ovat jo kiinni, ja yleisöstä viimeinenkin saanut takkinsa narikasta, rakennamme mielessämme tarinoita, juonia ja kokonaisia elämiä jälkikäteen. Menneestä on turha puhua konditionaalissa, sillä jokainen uloshengitys, viety roskapussi ja mikron diginäyttöön napsahtava numero vie meitä kauemmas niistä ratkaisuista jotka jo teimme.







Laura





18.7.2017

Niinä kesinä

18.7.2017



Laskennallisesti kesä on ennättänyt jo puoleenväliin ja sen yli.

Ostin parvekkeen täyteen kukkia ja yrttejä kuukausi sitten, mutten ole istunut vehreyden keskellä kuin ehkä viidesti. Milloin sataa (tänä kesänä täällä on satanut noin yhdeksänä päivänä kymmenestä), milloin olen muualla. Usein sitäkin.

Parvekkeen kattoon ripustetut valot syttyvät itsestään iltaisin hämärän laskeutuessa. Kesä on kääntänyt jo kylkeään, valonauha syttyy ilta illalta yhä aikaisemmin.

Tuleehan näitä, kesiä. Tuntuu että sanoin näin myös viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Vai muistanko väärin? Saapuvissa päivissä on sateen paino, taivasta sahaavissa pilvilautoissa optio jälleen yhden iltapäivän pituiselle kuurolle. Ihan kuin kesä olisi unohtanut meidät ja tämän kaupungin, tiputtanut viime hetkellä pois laskuistaan. En tiedä onko tämä outo säätila vain yksi poikkeama muiden joukossa, vai tulevatko kesät aina olemaan tällaisia, arvaamattomia. Kolmen kuukauden mittainen vuoristorata täynnä pieniä pettymyksiä ja odotettuja yllätyksiä.

Vaikka viihdyn viileissä päivissä, kaipaan kesiini sirittävää kuumuutta; aurinkorasvan käynyttä tuoksua iltapäivään ehtineellä iholla, paisteen pingottamia poskipäitä ja painostavasta helteestä seisovaa ilmaa. Jokakesäistä kulminaatiopistettä, jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt ja vielä tuleva on anteeksi annettu.

Katselen sateen välinpitämätöntä vihmontaa, tukahdutan huokauksen huonosti.

Mutta muistatko sen kesän kun oli tukahduttavan kuuma ja juotiin älytön määrä limsaa, hän kysyy. Siinä asunnossasi jossa ei ollut verhoja, muistatko? Muistatko kun käveltiin paljain jaloin kotiin koska halusit kokeilla pystytkö? Tai kun keräsit pulloja, uhkasit matkustaa kerätyillä rahoilla toiselle puolen maapalloa? Entä se kesä kun juotiin keskellä yötä pullo viiniä ja heiteltiin frisbeetä? Onko siitä kaksi vuotta, vai neljä?



Niin. Tuleehan niitä.





Laura




17.7.2017

Mitä tehdä tunneillaan

17.7.2017




Kun kesäkuukausien valo venyttää päiviä molemmista päistä, on vääjämättäkin aikaa ajatella vähän enemmän. Siinä missä yksi minä miettii menneitä ja kutoo kuukausista itselleen vilttiä, työminä piirtelee karttaan pisteitä; missä olen ollut, mihin olen matkalla.

Horoskoopit povasivat minulle kahta asiaa vuodelle 2017: kolmiodraamaa sekä voimakkaita puhureita työkuvioihin. Draamalta olen nipin napin onnistunut välttymään - työkuvioita sen sijaan olen asetellut kalenteriin tetriksen lailla vuoden ensimmäisestä viikosta lähtien.

Töitä riittää. Se tekee minut samanaikaisesti hulluksi ja onnelliseksi.

Tässä vaiheessa haluan taputtaa olalle sitä seitsemän vuoden takaista Lauraa, joka ei jäänyt hiljaisena nyökyttelemään luentosalin penkkiriville, vaan käveli psykologian kakkoskurssilta kesken ulos siinä vaiheessa kun ihmisten välistä vuorovaikutusta mitattiin yhtälöllä. Kävelin yläkerran kahvilaan, kumitin kalenterista kaikki jo valmiiksi valitut kurssit, ja yritin kuumeisesti miettiä mihin minusta olisi. Minulla ei ollut mahtipontisia suunnitelmia minkään suhteen - ehkä vähiten itseni - joten tein niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu; valitsin vaihtoehdoista vähiten huonon. Päädyin opiskelemaan mediaa, journalistiikkaa ja kirjoittamista. Olin kasvatustieteen laitoksella outolintu sivuainekokonaisuuksineni, mutta myös ensimmäisten joukossa koppaamassa oman alan työpaikkoja. Oppirahat on näistäkin makseltu, opittu suorilta sanomaan ei mahtipontisilla puheilla ja surkeilla työehdoilla kuorrutetuille tarjouksille. Cocktailit jota työelämän ovensuussa ensimmäisenä tarjotaan, ovat usein niitä joiden ohi kannattaa kävellä.

Huomaan miettiväni jo seuraavia siirtoja. Sitä freelancerius parhaimmillaan ja pahimmillaan on; sitä skaalaa ympäristöään kuin kävelevä hakukone. Hakisinko kokoaikaista työpaikkaa, vaihtaisinko joustavan säläarjen johonkin ajallisesti säännönmukaisempaan? Tiputtaisinko työtunteja ja aloittaisin jonkin ihan oman projektin? Voittaisinko lotossa? Niin paljon olisi asioita joita voisi tehdä, niin vähän tunteja joina elää.






Laura






14.7.2017

Täältä minut löydät: Kattila

14.7.2017



On siis kesä. Se aika vuodesta jolloin suomalaiset vaeltavat läpi maatamme niin vaaka- kuin pystysuuunnassa. Jos suvistoppisi sijoittuu Tampereelle, kerron sinulle nyt paikan jossa syödä. Hallituskatu 5.

Kattila on lempipaikkani. Kun en tiedä mihin mennä, tiedän aina mihin mennä.

Kattilaan vien sekä kokeilunhaluiset kulinaristikollegat että perinteisempien makujen ystävät; kynnyksen yli voi turvallisin mielin saatella niin kokeilijat kuin uudelle aremmat. Ei tarvitse stressata hetkeäkään etteikö listalta löytyisi sopivaa syötävää ihan jokaiselle.

Näiden kuvien ottamisiltana söin menun läpi kutsuvieraan ominaisuudessa ilmaiseksi, mutta kannan tasaisesti osan kuukausituloistani tähän keskustan ihanimpaan raflaan. Teen sen ilomielin; ruoka on aina - siis ihan aina - huokailuttavan herkullista, hinta-laatusuhde mitä mainioin. Paikka saattaa vaikuttaa ulospäin eksklusiiviselta rönsyilevine kukkineen (somistuksessa ei turhia säästellä), mutta lounaan syö samaan hintaan kuin missä tahansa muussa keskustan ravintoloista. Palvelu on välitöntä ja vilpitöntä, kuin kotiinsa tulisi. (Tosin en koskaan osaisi sisustaa omaa kotiani yhtä mielikuvituksellisesti, ah!)






Parmesaanikuorrutettua helmikanaa söin tuona iltana, ja moneen otteeseen myös sen jälkeen. Taivaallista. Olen lähiaikoina tehnyt vallankumouksellisia peliliikkeitä ruokailutottumuksissani, niistä uusimpana parmesaanijuuston siirtyminen mustalta listalta kauppalapulle. Myönnän: Kattilan kesälistalla on ollut tekemistä asian kanssa.

Seuraa keliaakikon nöyrä kiitos. Kattila on yksi niistä harvoista ravintoloista joissa gluteenittomuus ei rajaa ruokalistaa kolmannekseen. Lähes kaikki tarjolla olevat annokset ovat lähtökohtaisesti gluteenittomia - virkistävää! Selailla nyt menua niin kuin normaalit ihminen, kyselemättä sen kummemmin geen perään. Kokemus sekin.






Ylläolevat kuvat on otettu eri iltoina. Päivä vaihtuu, vanukas pysyy. Luitte oikein: va-nu-kas. Tämän jälkiruoan vetovoimasta kertonee jotain myös se, että vein eräänä iltana Tampereelle pölähtäneet turistit syömään Kattilaan pelkkää vanukasta. Kuka muka sanoi ettei ravintolaan voi mennä syömään vain jälkiruokaa? Tämän kesän jälkkärilistan tähti on valkosuklaavanukas jonka pohjalla on täydellisen kirpeä vadelmasurvos ja päällä syntisen rapea mantelitosca.

Ja kun puhun valkosuklaasta, tarkoitan sitä; kuin sulaa suklaata lusikoisi.

Tänä iltana suuntaamme askeleemme jälleen kerran Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan. Pöytävaraus on tehty, viimeiset duunihommat odottelevat työpöydällä viimeistelyään. Hiukset rennosti niskaan nutturalle, korviin kevyet renkaat. Mekko, ehkä. Toivottavasti pöytämme on ikkunan vieressä - rakastan katsella kaupungin yöelämään katoavia askelia, ihmisten yllä poreilevaa alkuillan lupailevaa huumaa. Lasiin pyydän listalta ehkä jotain ennestään tuntematonta kuplivaa, tai paikan sommelierin Mikan omatekemää limoncelloa - parasta maistamaani.






Laura