17.9.2017

Sunnuntainen synninpäästö

17.9.2017



Viimeisimmän tekstin jälkeen oli otettava pieni hengähdystauko.

Sain isältäni viestin heti tekstin julkaistuani. Jos vain silloin olisin tiennyt mitä kävit läpi. Vastasin että et olisi voinut tehdä mitään. Vanhempieni edessä olen aina kokenut olevani tarpeeksi kaikkea. Kauniskin. Sisälläni paisunut riittämättömyys liittyi pään sisällä käytyyn monokromaattiseen monologiin jossa kaikupintaa järkipuheelle ei yksinkertaisesti ollut.

Keittiössä käymissämme keskusteluissa oli kannustava sävy, mutta sitä repi se vuosien kuilu mikä lapsien ja vanhempien välillä aina on. Helppoahan heidän oli puhua hyväksynnän tuolta puolen; heidän kuohuistaan oli kulunut ikuisuus. Minä olin keskellä sitä kaikkea. Katselin peilistä ja mietin milloin ylittäisin sen rajan jolloin kaikki ajatukset kävisivät turhiksi. (Vastauksena kerrottakoon: odota alkuun vaikka viisi vuotta. Tosin vuosikin on murrosikäiselle sama kuin elinkautinen, joten ei liene fiksua tarjota viittä.)


Joten, isä ja äiti. Ei syytä huoleen. Minusta tuli ihan hyvä. Ja mikä tärkeintä: te saitte uskomaan että näin kävisi. 




Laura




9.9.2017

Kauniisiin kuulumaton

9.9.2017



Minua ei ole koskaan varsinaisesti ylistetty ulkonäköni tähden. Toisin sanoen en ole koskaan ollut kaunis tyttö. En usko rumuuteen, mutta tiedostan etten ole klassisella tavalla kaunis; kasvoni eivät ole symmetriset, hiukseni ovat ohuet ja käteni kuivat. Minulla on kauniit silmät ja huono iho. Olen saanut kuulla kommentteja nenästäni, korvistani, reisistäni, rinnoistani. Varpaistani. Hymystäni ja huulistani. Ei mitään systemaattiseksi kiusaamiseksi luokiteltavaa, mutta sellaista vuosiksi kytemään jäävää sanastoa joka syöpyy ajan kanssa ihoon ja identiteettiin kiinni.

Asian ymmärtäminen syöksi minut murrosikäisenä liioitellun itseinhon syövereihin saaden minut rukoilemaan milloin suurempaa kuppikokoa, milloin sileämpää naamaa. Synkimpinä hetkinä tein säästösuunnitelmia parvisängystäni käsin; päätin saada omani vaikka keinotekoisesti lahden tuolta puolen. Halusin tulla tasoihin - se oli minun syntymäoikeuteni.

Tunsin aina haikeaa kateutta katsellessani kehuttuja tyttöjä; ääriviivoiltaan vaivattoman kauniita, viattomia ilmestyksiä. Nämä tytöt saivat kuulla olevansa kauniita yhtä usein kuin minä sain jalkapallovalmentajaltani viestin siitä että illan treenit oli siirretty halli A:sta halli B:hen. Ulkonäkö oli murrosikäisen elämässä ainoa mitattava määre; ketään ei kiinnostanut olitko luova, tiedonnälkäinen tai aivoiltasi notkea. Se oli ja on raakaa peliä, hyväksytyksi tulemisen tuolileikki.

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lähtenyt kotoani kehuitta. Kyllä minua kehuttiin! Piirtämisestä, juoksemisesta, lähes neuroottisuutta hiponeesta oikeudenmukaisuudestani. Olin erinomainen ratkaisemaan moraalisia ongelmia, sanoittamaan sanattomia koodistoja, löytämään hukkuneet asiat ja syrjään jääneet ihmiset.

Eräänä lapsuuteni aamuna katsellessani äitini meikkaavan, ilmoitin haluavani itsekin kaunistua. Äitini hankki minulle palan Marseille-saippuaa kauniissa rasiassa ja tokaisi ykskantaan etten tarvitse mitään erikoisia temppuja. Kai arvasi jo ennalta kuinka kohdallani kävisi. Jaksoin pestä naamani ehkä kolmesti ennen kuin unohdin saippuapalan olemassaolon. 

Tajusin pelimerkkini. Näillä oli mentävä. En ehkä ollut Penélope, Cameron tai Britney (he olivat silloisen universumini top kolmosessa), en edes luokkamme Jutta, mutta tajusin verrattain aikaisessa vaiheessa olevani paljon muuta. Aika hyvä laitalinkki. Kelpo kirjoittaja. Lähtökohtaisesti puolueeton välituntidiplomaatti. Terävä suhdeanalyytikko. En ehkä ollut se tyttö joka haettiin ekoihin hitaisiin, mutta olin tyttö joka valittiin puhumaan paneeleihin ja parlamentteihin. 

Se etten tullut kehutuksi ulkonäköni takia, pakotti etsimään minuutta muualta kuin pukuhuoneen peilistä. Koska en kuulunut kauniisiin, minäkuvani rakentui lähtökohtaisesti pakostaankin kaiken muun kuin ulkonäön ympärille. Harvat ulkonäköön liittyvät kehut joihin olin ennen tarttunut kaksin käsin, kävivät hiljalleen vähemmän merkityksellisiksi. Silmillä ei ollut väliä - väliä oli sillä mitä niiden takana tapahtui. Ja ajan myötä - kun me kaikki kasvoimme - huomasin yhtäkkiä katselevani muiden parikymppisten pintaan noussutta kipuilua kauempaa, etäältä. Tunnistin vähättelevät äänenpainot sovituskopeissa, vessoissa ja baaritiskillä, ja samassa tajusin saaneeni arvokasta etumatkaa. Minäkin olin käynyt saman riittämättömyyden soittolistan läpi, mutta olin tehnyt sen silloin kun muut vielä joivat salaa omenasiideriä kentän laidalla. En edelleenkään ollut baarin kaunein tai halutuin, mutta yhtäkkiä olinkin se kenen itsetunnosta kauniit tytöt olivat valmiita maksamaan.





Laura






3.9.2017

Tornista käsin

3.9.2017



Neljännen päivän aamuna saavun rannalle tarkistaakseni onko viime päivät villinä vellonut meri rauhoittunut. Ensimmäisinä päivinä aallot ovat lyöneet niin korkeina ja äkkipikaisina, ettei uiminen ole tullut kysymykseenkään. Ehdin ihmetellä kaksi kokonaista aamua rannan kuohujen keskellä kimeänä kiirinyttä ääntä, kunnes tajusin sen tulevan hengenpelastajan pillistä; tyhmänrohkeat turustit juoksevat aaltoihin aina vahdin silmän välttäessä, saaden punaisissaan huitovan pelastajan sahaamaan terävää siksakkia rannan päästä päähän.

Saavun hiekalle, katsahdan tornissa liehuvaa punaista lippua ja jään tuijottamaan meressä kelluvia päitä. ''Vaihdan lipun pian keltaiseen, tänään on jo parempi päivä'' vahti tokaisee tornistaan nähtyään epäuskoisen ilmeeni. Hautaan välittömästi ajatukseni uima-altaasta. Meri. Meri!

Unohdumme puhumaan pitkäksi aikaa. Merestä, lapsista, kylän kylmästä aavemaisuudesta talvisin. Alkoholismista. Kulttuurieroista ja siitä miten muka kerrostaloasuntoihin voidaan rakentaa saunoja. Etsin paikkani hiekalta, riisun ja pulahdan mereen. Tuijotan hopeisena hehkuvaa aurinkoa ja yritän painaa mieleeni kevyen painottomuuden jossa kellun. Palaan paikalleni, menessäni rapsutan pelastuskoira Mickeyn pulleata vatsaa (joka on niin pullea että tosipaikan tullen roolinsa olisi lähinnä nuolla merestä nostettujen naamoja).

Päivät kuluvat, meri rauhoittuu ja yltyy taas. Viimeisenä aamuna syön aamiaista rannan ravintolassa ennen kuin käyn jättämässä hyvästit. Aallot ovat yltyneet yön aikana, näen jo kaukaa uimaan tulleiden pettymyksen; tänään ei uida. Saapuessani tornille Gerasimos vetää paraikaa punaista lippua salkoon, huikkaa kipuamaan ylös torniinsa katselemaan aaltoja. Istun korkeuksissa lopulta toista tuntia, juomme kahvia ja kiikaroimme merelle. Syksy tuo mukanaan vaahtopäät ja surulliset uutiset, mutta tänään kukaan ei uskalla uhmata kohtaloaan. Horisontissa nousevat ja laskevat voimakkaat vaahtopäät, helle puskee itsepintaisesti rakoilevan pilvipeitteen läpi.

Kuten usein kreikkalaisten kanssa keskustellessa käy, puhe kääntyy pian politiikkaan. Vaihdamme ajatuksia leikatuista palkoista, Putinista ja Lesboksen kaoottisesta pakolaistilanteesta, etsimme konkreettisia ratkaisuja, löydämme hahmotonta toivottomuutta. Hiljaisuus laskeutuu ylle kuin paljon pidetty vaate. Hän kaivaa laukustaan aprikoosin, ojentaa sen ja toteaa: ''Good will eventually prevail.''





Laura





30.8.2017

Kreikasta, kirjoittamisesta ja Kreikasta kirjoittamisesta

30.8.2017



Kun lähdin matkaan, ajattelin (kuin itseäni tuntematta) että julkaisisin jotain joka päivä. Istuisin tummenevissa illoissa läppäri sylissä, paksujalkainen viinilasi muovipöydällä keikkuen ja antaisin palaa. Kirjoittaisin runoja! Päiväkirjaa!

Milloin minä opin?

Eihän se niin ole mennyt. Eihän se koskaan kohdallani mene niin. On ollut kiire elää ja olla, imeä paahteista ilmaa itseensä, tuijottaa merta ja olla miettimättä sitä vääjäämätöntä tosiasiaa että pian, aivan pian on palattava. Päivissä on haikeuden kelmu, tietoisuus kaiken hetkellisyydestä saa tarttumaan jokaiseen minuuttiin kaksin käsin.

Olenhan minä kirjoittanut - enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Olen kirjoittanut puhelimen muistion tekstiä täyteen; näpyttellyt lähikaupassa, tavernoissa, rannalla - seisahtunut rantabulevardille napatakseni kiinni mielen rajoille lipuneeseen ajatukseen.

Juuri sitä olen tajunnut eniten kaipaavani; en valmiiksi pedattua petiä ja helteestä hikoilevia juomia (tosin ei niissäkään mitään varsinaista vikaa ole), vaan aikaa pysähtyä mielen äärelle. Sillä jos nämä päivät jotain ovat opettaneet niin sen, että alitajunnallani olisi melkoisen paljon asioita kerrottavana.

Tekstejä Kreikasta tulee kyllä, julkaisen ne jahka joudun joudan Suomeen. Nyt haluan käpertyä vielä hetkeksi tähän kultaiseen valoon, iholla laiskasti väreilevään lämpöön.






Laura






27.8.2017

Muukalainen muka

27.8.2017




Kolmannen aamun valjetessa heräsin kukonlaulun aikaan. (Naapurin kukko tosin laulaa aamut, yöt ja aamuyöt läpeensä, joten vertauskuvani ontuu hieman.) Nousin, pujotin mekon päälle ja heitin kassin olalle. Kävelin rantaan katsomaan miltä saari näyttää sunnuntaihin heräillessään.

Ehdin jo ensimmäisten päivien aikana turhautua rannan brittiläis-saksalaiseen kakofoniaan, paljaisiin pakaroihin ja ravintolaillalliset pop up -mainoksen lailla keskeyttäviin kaupustelijoihin. Muistuttelen tuon tuosta itselleni että turismi on täkäläisten tärkein elinkeino, ilman sitä minäkään en olisi täällä. Jankutan, muistan ja painaudun pehmeään ymmärrykseen, kunnes näkökentän laidalle ilmestyy joku ruusun kanssa. Huoh.

Niinpä olen etsiytynyt paikkoihin joihin kaikki muut eivät eksy, totutellut elämänrytmiin jossa muut eivät elä. Lähden kun muut tulevat, tulen kun muut lähtevät. Eilen ajellessani bussilla viereiseen kaupunkiin, bongasin matkalla pätkän houkuttelevan tyhjää rantaviivaa. En usko että olen sielläkään yksin, sunnuntaisin paikallisetkin valuvat rannoille.

Mitä tummemmaksi ihoni käy, sitä harvemmin keskustelu aloitetaan englanniksi. On helpottavaa kadota osaksi maisemaa, nojata taaksepäin ja ymmärtää. Täällä voin olla kuka tahansa tavalla jolla en missään muualla voi. Ostan hunajaa (parasta), nahkasandaalit ja nilkkakorun. Olen muukalainen ja sitten en kuitenkaan.






Laura





25.8.2017

Mereltä tullut

25.8.2017



Olen perillä. Kirjoitan tätä takapihani valkoiselta muovituolilta käsin.

Saavuin eilen aamupäivästä, kahden tunnin yöunilla, jäin ainoana bussista tähän kylään. Kuski tiputti minut tomuisen tien varrelle, osoitti kädellään oikean talon ja häipyi helteestä huokailevien turistien kanssa.

Asuntoni on simppeli mutta suuri, takapihan kaskaat laulavat yöt läpeensä, jossain maukuu helteen laiskistama kissa. Nälkä sillä ei ole - täällä kadun kasvateista pidetään hyvä huoli.

Kapusin kattomme uima-altaalle, tuijotin tasaisen sinistä taivasta ja kuuntelin hotellinomistajan pojan ilakointia. Muistin taas ymmärtäväni tätä kieltä, näitä ihmisiä. Jätin epähuomiossa kreikan kielen kirjani Suomeen, nyt tajuan pärjääväni hyvin ilmankin. Yhtä varma en ole siitä, pärjäänkö kahdella kirjalla jotka nappasin kirjastosta lähtöä edeltäneenä iltana. Niistä lisää myöhemmin.

Tämä kylä on turisteille rakennettu, kaikki siinä; allasbaarit, autovuokraamot, ostoskadun puihin köytetyt vesilelut ja tavernat saksalaisine käännöslistoineen. Lähikaupan hyllystä saa soijamaitoa, riisikakkuja ja kaikkea sitä mitä kotonakin odottaisi löytävänsä. Saari on sukupolvesta toiseen palvelemaan syntynyt - kreikkalainen konstailemattomuus on joko konseptoitua tai sitten sitä ei ole.

Sitten on meri, kaikille yhteinen ja ikivanha. Kysyin respasta suuntaa, käännyin portilta oikealle ja alas. Huoltoaseman kohdalla alkoi kohista, seurasin ääntä ja rannalta palaavien verkkaista vastavirtaa. Sitten olinkin jo siinä, keskellä rantaan lyöviä aaltoja. Raahustin raukeana rantaviivaa, korkeimmat kuohut kastelivat paidan helman.

Painoin kantapäät hiekkaan ja mietin mummuani, joka jaksaa aina sanoa että minussa on jotain paahteisen välimerellistä. Olen kotonani vähän kaikkialla, kannan geeneissäni mukana palasia sieltä ja täältä. 





Laura



23.8.2017

Joo mä tuun

23.8.2017




Tilannehan on tämä: lähden matkaan ensi yönä.

Olohuoneen lattialla lepää suhteettoman suuri matkalaukkuni odotellen täyttymystään. Ostin sen kuusi vuotta sitten  m u u t t a e s s a n i  Kreikkaan. Tuolloin pakkasin puolivuotistarpeet tiukille rullille, puin eniten tilaa vieneet vaatteet lentomatkalle ja hikoilin elokuun helteessä kuin pieni sika. Nyt laukun pohjalla risteilee ohut kerros pellavaisia vaatteita, punoskassi (kulutin koko kesän etsien täydellistä, viime lauantaina viimein tärppäsi), rantapyyhe ja parit bikinit.

Niin, bikinit. Kuinka monimutkaista voi olla löytää yhdet bikinit? Vastaan: hyvin, hyvin monimutkaista. Olen normaalikokoinen, uskoakseni varsin normaalein toivein varustettu medium-nainen. Kuppikokoni ei vaadi erikoisliikkeitä, toivomani väriskaalan (MUSTA) ei pitäisi olla eksoottinen tuontituote. Etsin erikoisliikkeistä ja vaateketjujen loputtomasta virrasta, tuskissani tukeuduin verkkokauppojenkin valikoimiin. Tarjolla oli nirua ja narua, vaippamaisesti laskostettuja alaosia ja jos jonkinlaista nyöriviritelmää. Yhden mustan alaosan löysin - vasta matkalla sovituskopille huomasin takapuolen päälle tekstatun SEX-brodeerauksen.

Täydellinen musta pari löytyi lopulta sattumanvaraisella ruokareissulla Prismasta. Huojennus.

Lennän aikaisin huomisaamuna. Kameran jätän suosiolla Suomeen; olenhan menossa turistikylään, en tappisoluja hivelevään kalkkikivivillaan oliivilehtojen keskelle. Koneen nappaan mukaan, tietenkin. Ehkä Välimeri tuo mukanaan sanottavaa ja kirjoitettavaa.





Laura




22.8.2017

Kaikki jatkuu kysymättä

22.8.2017




Kun asioita tapahtuu lähellä, kirjoittamisen päälle laskeutuu odottava hiljaisuuden paino. Olisi hyvä sanoa jotain, kun tässä kerran ollaan. Mutta minulla ei ole sanottavaa Kauppatorin tapahtumista. Niin kuin muualla, näidenkin rajojen sisällä päivät vyöryvät toistensa päälle, kuittaavat elämän jatkuneeksi.

Näissä hetkissä mietin heitä joille mikään paikka omassa maailmassa ei takaa täyttä turvaa. Joille kaksi kuollutta pyöristyy nollaan, ja neljä on yhdeksää parempi. Mieleni vaeltelee kaduille joilla laukaukset rytmittävät päiviä, katutaistelut katkovat öitä. Ajattelen niitä joille jokainen aamuksi kääntynyt yö on pieni erävoitto sattumasta.

Työnnän ostoskärryä Prisman käytävillä perjantai-iltana enkä voi olla ajattelematta kuinka uppo-onnekas olen saadessani katsoa kaikkea tätä etäältä. Maksaa ostokseni, kadota kotiini. Lukita oven ollen varma siitä, ettei kukaan herätä minua.





Laura





17.8.2017

Herätyskokous turkulaisittain

17.8.2017

Kuva: Otto-Ville Väätäinen


Kulttuurin kulutukseni on laahannut miinuksen puolella jo pitkän aikaa. Olen huolestuneena joutunut toteamaan, etten tiedä tuon taivaallista oman kaupunkini tämänhetkisestä kulttuuritarjonnasta, saatika siitä mitä pääkaupungin isoissa tiloissa pyörii. Ateneum! Kiasma! Ei puhuta siitä. Ahdistaa jo pelkkä omakin tontti.

Sitten tapahtui seuraavaa: osallistuin Tampereen Teatterikesään. Ensimmäistä kertaa ikinä. (Jos tämänvuotiset museokilometrini näyttävät nollaa, on teatteritaiteen kulutukseni ollut pakkasen puolella jo monta vuotta.)

Kävimme naapuri-Nuorgamin kanssa katsomassa Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandin.

Se oli upea. Löi pöydältä kaikki aiemmin näkemäni musikaalit Lontoon Dominioneja myöden.

Mitä sitten kertoisin? Kahden tunnin ilotulitusta on niin vaikea pukea sanoiksi. Juonen kertaaminen on turhaa, tarinan toivottavasti jo tunnette. Ehkä kerron muutaman sanan tunnelmasta - tässä tapauksessa siitä pystyy päättelemään kaiken tarvittavan.

Tunnelma oli alusta alkaen kattoon asti latautunut, näyttelijät hohkasivat energiaa. Ihmiset nauroivat vapautuneesti, aploodeerasivat villisti, NOUSIVAT HERRAN TÄHDEN SEISOMAAN. Minäkin, vannoutunut säälistätaputtaja huomasin heittäytyväni aitoon hurmokseen; nauroin, kiljuin ja taputin taputtamasta päästyäni. Niin, että illan päätteeksi kämmeneni olivat ravunpunaiset. (Kun tamperelainen nousee seisomaan turkulaiselle taputtaakseen, on tehty jotain perinpohjaisesti oikein.)

Iltaa ei voinut pilata edes se että onnistuin lyömään edessä istunutta naista laukullani päähän. Anteeksi vielä siitä. Olin sekavassa tilassa - olinhan juuri kokenut hengellisen heräämisen.

Musikaali on osa Suomi 100 -settiä, ja esityskausi Turussa on jo päättynyt. Mikä harmi! Jos (ja toivottavasti kun) musikaali palaa lavoille, menkää. Kautta nahkahousujeni lupaan, että tulette nauttimaan.




Laura




12.8.2017

Kuka siellä?

12.8.2017



Aina välillä se iskeytyy tajuntaan. Että olen pian neljä vuotta vuollut näitä tekstejä vailla kummempaa agendaa, puristanut hetkistä olennaisimmalta tuntuvat kirjalliseen muotoon ja painanut Julkaise-nappulaa lukemattomat kerrat.

Ja että te siellä olette kaltaisiani haahuilijoita, kipuinenne ja haaveinenne. ETTÄ OLETTE OIKEITA IHMISIÄ.

Kirjoitat niin harvoin nykyään, virkkoi ystäväni. Mää tiedän. Mää niin tiedän. Kaikki luovat ajatukset tuntuvat lipsahtavan kädestä juuri kun olen saamassa otetta, tippuvat ja pirstoutuvat arjen kivilattialle niin pieneksi muruksi, ettei sitä edes jaksa selvittää olisiko siellä ollut jotain säästämisen arvoista. Sitten pitääkin jo juosta bussiin. Tai laittaa ruoka mikroon. Ostaa pyykinpesuainetta. Vastata sähhköpostiin otsikolla URGENT. Niinpä sitä lakaisee ja jatkaa pokkana vaan. Luottaa että kyllä niitä vielä tulee.

Ja tuleehan niitä.

Tänään se taas tapahtui. Kesken aamuisen työrupeaman kommenttiboksiin kilahti viesti joka tuli kuin vahingossa iholle, pysäytti ja pisti miettimään. Tajusin jälleen kerran miksi minun on kirjoitettava. Luon toivoa paremmin kuin lunta.

Haluan että tämä on paikka jossa jokainen tuntee kelluvansa. Kirjoittaja mukaan lukien.


Te olette kulkeneet kanssani läpi masennuksen ja lentopelon, tiedätte kriisini, uneni ja hennon hiuslaatuni. (Ja aika paljon asioita äidistäni...) Minä en tiedä teistä juuri mitään.

Minua ei kiinnosta analytiikka. Minulle on yhden tekevää kuinka monta teitä on - minua kiinnostaa keitä te olette.

Tämä digitaalisen pullopostin lähettely tuntuu välillä siltä kuin kirjoittaisi tarkasteluhuoneesta käsin. Te näette minut, mutta minä en näe teitä. Pylväät liikkuvat mutta askeleita ei kuulu.

Minä haluaisin todella tietää kuka sinä olet. Koputan huoneen peiliseinään ja kysyn: kuka siellä?






Laura






8.8.2017

Itsenäinen nainen matkustaa

8.8.2017



Menin ja varasin pakettimatkan. Tai sanotaan ennemminkin: menimme ja varasimme pakettimatkan, yhdessä äitini kanssa. Matkaan lähden tosin ihan itsekseni.

Sukumme naiset ovat tunnettuja nopeista liikkeistään. Kun mainitsin suurpiirteisistä matka-aikeistani ohimennen äidilleni, huikkasi hän heipat eteisestämme ja lupasi palata pian asiaan. Ja kas, tunnin päästä äiti soitti, luetteli kaikki budjettiini sopivat kohteet ja ajankohdat, kertoi soittaneensa Tjäreborgille, tarkistaneensa pari asiaa, listasi kriteerini täyttävän top kolmosen ja pari muuttujaa. Linjan toisesta päästä kuului odottava hiljaisuus.


Minä: 170 euroa ylimääräistä yksin matkustavalta, mitä helvettiä?!

Äiti: Älä kiroile.

Minä: Mutta toihan on ihan mielenvikaista! Eikö maailmassa arvosteta yksinoloa? Miksi kaikki pitää tehdä parina tai perheenä? En tiedä, ehkä nyt vaan jätän menemättä.

Äiti: Me päätettiin isäs kanssa maksaa se ylimääräinen osuus. Sanot nyt vaan minkä näistä valitset niin varataan se.

Minä: ?!??

Äiti: Kyllä sun pitää päästä Kreikkaan.


12 minuuttia puhelun aloittamisesta olin varannut matkan.

Ensimmäinen myöhästymispainajainen on jo nähty, bikinit hankittu ja horrostavaa kielipäätä herätelty yksitoikkoisilla monologeilla kylpyhuoneen peilin edessä. Kuusitoista päivää lähtöön.






Laura




6.8.2017

Vakiintuneita kohokohtia: Raahen Rantajatsit

6.8.2017



Juna halkoi metsiä ja teollisuusalueita määrätietoisesti, jättäen kintereillä seuranneen saderintaman lopulta taakseen. Nousimme kyydistä pienellä asemalla, kytevän pikkukylän verkkaisuus tarttui kiinni tehden unenraskaista raajoista entistä raskaammat. Nostin tavarani autoon, nojasin selkänojaan, keskustelin katkonaisesti.

Kun auto lopulta kaartoi Vanhan Raahen puutalokorttelien läpi merenrantaan Ruiskuhuoneen nurkalle, väsymys kaikkosi. Tutut kasvot tulivat heti ovella vastaan, meri kimmelsi, kahvi höyrysi, joku lavalla viritti pianoa iltaa varten.




Rakastuin Rantajatseihin ensikokeilulla - viime vuonna pujottelin yleisössä pressipassi kaulassa töitä tehden, nyt palasin paikalle vailla vaativampaa agendaa. (Tosin pääsin roudaamaan rummunjalkoja kaatosateessa saareen, mutta se on toinen tarina!)

Rantajatsien salaisuus piilee musiikin lisäksi sattumanvaraisissa kohtaamisissa; koskaan ei tiedä keneen törmää tai kuka viereen istuu. Se voi olla pitkänmatkan jazzdiggari Etelä-Suomesta, musiikkitoimittaja, naapuritalon utelias isäntä tai joku illan pääesiintyjstä.








Jo kerrottua: olen käynyt stadioneilla toteamassa kerta toisensa jälkeen, ettei anniskelualueen humalluttamaan ihmismereen katoaminen, päälle läikkyvä kuuden euron kalja ja vartin vessajonot ole meikäläistä varten. Haluan keskustella, kuunnella, kipaista hakemassa lasin viiniä ja palata jatkamaan siitä mihin juuri jäimme.

Istun vilttiin kääriytyneenä terassin ilta-auringossa (Rantajatsit ovat selkeästi sääjumalien suosiossa, sillä festivaali-iltoina paistaa aina aurinko), kun viereen istahtaa mies. Punnitsee hetken sanojaan, mittailee lauseitaan ennen kuin varovasti kertoo nauttivansa joka vuosi vaikka genre onkin pelkkä puolituttu. Nauraen vastaan: sittenhän meitä on kaksi! Rantajatsit ovat esiintyjäkattaukseltaan huippuluokkaa; tarjonta ylittää vaativammankin yleisön odotukset vuosi toisensa jälkeen.

Niin kuin Petri Koskinen Kauppalehden jutussaan totesi: Raahen Rantajatseilla vapaan jatsin eliitti kohtaa yleisönsä intiimisti. Täydellisesti kiteytetty. Tilan ja ihmisten väliset rajat liukenevat, ihmiset soljuvat paikasta ja keskustelusta toiseen, aurinko laskee itseään säästellen.







Ihmiset keskustelevat keskenään, tapahtuman taiteellinen johtaja Charles Gil kiertää yleisön joukossa varmistamassa että kaikilla on kaikki mainiosti. Ja onhan meillä - miksei olisi? On viiniä, musiikkia ja verkkaalleen venyvät illat joiden päätepistettä ei tiedä kukaan.

Taivaanranta leimahtaa aina ennen kuin sammuu. Sitten syttyvät lyhdyt.






Laura




4.8.2017

S(h)eikkaillen

4.8.2017




En aio valehdella: tämä kesä on tuntunut jähmettyneeltä. Paikalleen paleltuneelta ja huonosti kasvaneelta. Vaihtui elokuuksi, kääntyi kohti loppuaan ilman alkua tai tunnistettavaa keskikohtaa. Kesä painoi tästä kaupungista pysähtymättä ohi, laskeutui muualle maahan (jos sinnekään). Jäljelle jäivät säteiden rippeet, täydet aurinkorasvapurkit ja lunastamattomat odotukset.

Sitä ja tätä. Valitan, aivan kuin voisin asialle jotain tehdä.





Ja ehkä vähän voinkin - ja teinkin. Nimittäin sen minkä parhaiten osaan; pakkasin laukkuni ja kiersin vähän. Kävin Valkeakoskella, ihailin tapahtumakonseptia jossa yhdistyi oudon saumattomalla tavalla kalasoppa, virret ja lonkero, stand up, jallu ja Pete Parkkonen. Harvemmin sitä pääsee todistamaan kun teltallinen ihmisiä laulaa Hoosiannaa virsikirjat edessään, Kurko-tölkit kädessään. Kiitos Työväen Musiikkitapahtumalle kutsusta, tulen toistekin.




Juttelin kaikista ja kaikesta, kiljuin keuhkoni tyhjiksi reilussa kolmessa minuutissa (joka myös Kohta sataa -kappaleena tunnetaan), jatkoin polveilevaa keskustelua yön pikkutunneille saakka. Paluumatkalla bussin takaosa lauloi epävireisesti Bohemian Rhapsodya ja muistan tajunneeni jotain jonka olen ehtinyt jo unohtaa.

Saavuin yöllä kotiin, nukuin tunnin pari ja lähdin aikaisella aamujunalla luoteisrannikolle. Nuokuin ikkunaa vasten, heräilin ja nukahtelin vuorotellen, sinnittelin laiskasti. Meri odotti. Väsymyksen alla läikähteli onni. Enhän minä poutaa ollut kesääni kaivannut, vaan seikkailua! Ja nyt olin matkalla yhdelle - siitä lisää pian.





Laura



22.7.2017

Onnen koordinaatit

22.7.2017



Siinäpä se, yhteen kuvaan kaapattuna. Kroonisen kaipuuni kulminaatiopiste - paikka jossa olen onnellisimmillani.

Tälle järvelle, tähän nimenomaiseen soutuveneeseen pakenen ajatuksissani aina kun käsillä oleva hetki käy liian raskaaksi, tai muuten vaan sietämättömäksi.

Olen vetäytynyt laineille lukemattomia kertoja vuosien saatossa; syödessäni kuivaa leipää työpaikkaruokalassa ja kuunnellessani mitättömästä sivulauseesta leimahtanutta keskustelua viikkopalaverissa. Odottaessani kengät märkänä bussia marraskuun valuvassa harmaudessa, pakatessani turhilta tuntuneita tavaroitani ahtaaksi käyneestä kaksiosta yksiöön. Riidellessäni toisiksi viimeistä kertaa. Olen veneestä käsin allekirjoittanut muille minua tärkeämpiä papereita, käärinyt perintöastioita sanomalehteen, katsonut kadulla silmiin ja esittänyt ymmärtäväistä. Nojannut taaksepäin, vaihtanut painoa toiselle jalalle ja antanut pupillien supistua. 


Tällä järvellä kelluvat korkeimman onneni maantieteelliset koordinaatit. Jos aivoihini näkisi, huomaisi hyvin pian että vietän Kainuussa paljon enemmän aikaa kuin mitä pöytäkalenterini antaa ymmärtää.


Missä on sinun pakopaikkasi?






Laura






19.7.2017

Puhelinkerho

19.7.2017



Olen puhunut paljon puhelimessa lähiaikoina. Puhunut ja kuunnellut.

Vanhemmuudesta. Venyneistä vauvavuosista, äitiyden väsyttävän fundamentaalisesta luonteesta. Keuhkoja puristaneesta painosta joka katosi kun tajusi ettei haluakaan olla kenenkään äiti, vaikka luuli aina haluavansa.

Nyökytän ääneti.

Orastavasta alusta, haparoinnista. Siitä ohuesta, sietämättömästä epävarmuudesta, joka on totta vain kahden vasta tavanneen välillä. Unenomainen, sydänalassa ponnisteleva pehmeä pelko toisen kaikkoamisesta juuri sillä hetkellä kun mikään ei ole vielä kunnolla alkanut. Kellutaan kiinni toisessa vailla suurempaa tahdonvoimaa, luvataan kuitenkin pitää kiinni kun kiinnipitämisen aika tulee. Ja tuleehan se, hiljalleen ja hyökkäämättä. Yhteisten vuosien myötä, lähikaupan hedelmäpusseissa, falskaavissa pölypusseissa ja ensimmäisen eroa lähentelevän riidan mukana valvotuissa silmäpusseissa.

Rintaliiveistä. Hampurilaisista. Hautakivestä.

Unista.

Syyllisyydestä. Hahmottomasta mutta vahvasta varmuudesta siitä, että jokaisen yllättävältäkin tuntuvan seurauksen alkupiste löytyy omasta itsestä, käden ulottuvilta. Jos olisi tehnyt niin, sanonut suoraan, kääntynyt vasemalle, nyökännyt, hyökännyt, noussut  yhtä aikaisempaan ja kadonnut näkyvistä. Tai jos hän olisi. Olisiko mitään sitä, mitään tätä olemassa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Olemme tulleet inhokkiaiheeseeni.

Emme ole koskaan mahtuneet kovin hyvin samaan tilaan, jos ja minä. Vaikka verhot ovat jo kiinni, ja yleisöstä viimeinenkin saanut takkinsa narikasta, rakennamme mielessämme tarinoita, juonia ja kokonaisia elämiä jälkikäteen. Menneestä on turha puhua konditionaalissa, sillä jokainen uloshengitys, viety roskapussi ja mikron diginäyttöön napsahtava numero vie meitä kauemmas niistä ratkaisuista jotka jo teimme.







Laura





18.7.2017

Niinä kesinä

18.7.2017



Laskennallisesti kesä on ennättänyt jo puoleenväliin ja sen yli.

Ostin parvekkeen täyteen kukkia ja yrttejä kuukausi sitten, mutten ole istunut vehreyden keskellä kuin ehkä viidesti. Milloin sataa (tänä kesänä täällä on satanut noin yhdeksänä päivänä kymmenestä), milloin olen muualla. Usein sitäkin.

Parvekkeen kattoon ripustetut valot syttyvät itsestään iltaisin hämärän laskeutuessa. Kesä on kääntänyt jo kylkeään, valonauha syttyy ilta illalta yhä aikaisemmin.

Tuleehan näitä, kesiä. Tuntuu että sanoin näin myös viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Vai muistanko väärin? Saapuvissa päivissä on sateen paino, taivasta sahaavissa pilvilautoissa optio jälleen yhden iltapäivän pituiselle kuurolle. Ihan kuin kesä olisi unohtanut meidät ja tämän kaupungin, tiputtanut viime hetkellä pois laskuistaan. En tiedä onko tämä outo säätila vain yksi poikkeama muiden joukossa, vai tulevatko kesät aina olemaan tällaisia, arvaamattomia. Kolmen kuukauden mittainen vuoristorata täynnä pieniä pettymyksiä ja odotettuja yllätyksiä.

Vaikka viihdyn viileissä päivissä, kaipaan kesiini sirittävää kuumuutta; aurinkorasvan käynyttä tuoksua iltapäivään ehtineellä iholla, paisteen pingottamia poskipäitä ja painostavasta helteestä seisovaa ilmaa. Jokakesäistä kulminaatiopistettä, jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt ja vielä tuleva on anteeksi annettu.

Katselen sateen välinpitämätöntä vihmontaa, tukahdutan huokauksen huonosti.

Mutta muistatko sen kesän kun oli tukahduttavan kuuma ja juotiin älytön määrä limsaa, hän kysyy. Siinä asunnossasi jossa ei ollut verhoja, muistatko? Muistatko kun käveltiin paljain jaloin kotiin koska halusit kokeilla pystytkö? Tai kun keräsit pulloja, uhkasit matkustaa kerätyillä rahoilla toiselle puolen maapalloa? Entä se kesä kun juotiin keskellä yötä pullo viiniä ja heiteltiin frisbeetä? Onko siitä kaksi vuotta, vai neljä?



Niin. Tuleehan niitä.





Laura




17.7.2017

Mitä tehdä tunneillaan

17.7.2017




Kun kesäkuukausien valo venyttää päiviä molemmista päistä, on vääjämättäkin aikaa ajatella vähän enemmän. Siinä missä yksi minä miettii menneitä ja kutoo kuukausista itselleen vilttiä, työminä piirtelee karttaan pisteitä; missä olen ollut, mihin olen matkalla.

Horoskoopit povasivat minulle kahta asiaa vuodelle 2017: kolmiodraamaa sekä voimakkaita puhureita työkuvioihin. Draamalta olen nipin napin onnistunut välttymään - työkuvioita sen sijaan olen asetellut kalenteriin tetriksen lailla vuoden ensimmäisestä viikosta lähtien.

Töitä riittää. Se tekee minut samanaikaisesti hulluksi ja onnelliseksi.

Tässä vaiheessa haluan taputtaa olalle sitä seitsemän vuoden takaista Lauraa, joka ei jäänyt hiljaisena nyökyttelemään luentosalin penkkiriville, vaan käveli psykologian kakkoskurssilta kesken ulos siinä vaiheessa kun ihmisten välistä vuorovaikutusta mitattiin yhtälöllä. Kävelin yläkerran kahvilaan, kumitin kalenterista kaikki jo valmiiksi valitut kurssit, ja yritin kuumeisesti miettiä mihin minusta olisi. Minulla ei ollut mahtipontisia suunnitelmia minkään suhteen - ehkä vähiten itseni - joten tein niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu; valitsin vaihtoehdoista vähiten huonon. Päädyin opiskelemaan mediaa, journalistiikkaa ja kirjoittamista. Olin kasvatustieteen laitoksella outolintu sivuainekokonaisuuksineni, mutta myös ensimmäisten joukossa koppaamassa oman alan työpaikkoja. Oppirahat on näistäkin makseltu, opittu suorilta sanomaan ei mahtipontisilla puheilla ja surkeilla työehdoilla kuorrutetuille tarjouksille. Cocktailit jota työelämän ovensuussa ensimmäisenä tarjotaan, ovat usein niitä joiden ohi kannattaa kävellä.

Huomaan miettiväni jo seuraavia siirtoja. Sitä freelancerius parhaimmillaan ja pahimmillaan on; sitä skaalaa ympäristöään kuin kävelevä hakukone. Hakisinko kokoaikaista työpaikkaa, vaihtaisinko joustavan säläarjen johonkin ajallisesti säännönmukaisempaan? Tiputtaisinko työtunteja ja aloittaisin jonkin ihan oman projektin? Voittaisinko lotossa? Niin paljon olisi asioita joita voisi tehdä, niin vähän tunteja joina elää.






Laura






14.7.2017

Täältä minut löydät: Kattila

14.7.2017



On siis kesä. Se aika vuodesta jolloin suomalaiset vaeltavat läpi maatamme niin vaaka- kuin pystysuuunnassa. Jos suvistoppisi sijoittuu Tampereelle, kerron sinulle nyt paikan jossa syödä. Hallituskatu 5.

Kattila on lempipaikkani. Kun en tiedä mihin mennä, tiedän aina mihin mennä.

Kattilaan vien sekä kokeilunhaluiset kulinaristikollegat että perinteisempien makujen ystävät; kynnyksen yli voi turvallisin mielin saatella niin kokeilijat kuin uudelle aremmat. Ei tarvitse stressata hetkeäkään etteikö listalta löytyisi sopivaa syötävää ihan jokaiselle.

Näiden kuvien ottamisiltana söin menun läpi kutsuvieraan ominaisuudessa ilmaiseksi, mutta kannan tasaisesti osan kuukausituloistani tähän keskustan ihanimpaan raflaan. Teen sen ilomielin; ruoka on aina - siis ihan aina - huokailuttavan herkullista, hinta-laatusuhde mitä mainioin. Paikka saattaa vaikuttaa ulospäin eksklusiiviselta rönsyilevine kukkineen (somistuksessa ei turhia säästellä), mutta lounaan syö samaan hintaan kuin missä tahansa muussa keskustan ravintoloista. Palvelu on välitöntä ja vilpitöntä, kuin kotiinsa tulisi. (Tosin en koskaan osaisi sisustaa omaa kotiani yhtä mielikuvituksellisesti, ah!)






Parmesaanikuorrutettua helmikanaa söin tuona iltana, ja moneen otteeseen myös sen jälkeen. Taivaallista. Olen lähiaikoina tehnyt vallankumouksellisia peliliikkeitä ruokailutottumuksissani, niistä uusimpana parmesaanijuuston siirtyminen mustalta listalta kauppalapulle. Myönnän: Kattilan kesälistalla on ollut tekemistä asian kanssa.

Seuraa keliaakikon nöyrä kiitos. Kattila on yksi niistä harvoista ravintoloista joissa gluteenittomuus ei rajaa ruokalistaa kolmannekseen. Lähes kaikki tarjolla olevat annokset ovat lähtökohtaisesti gluteenittomia - virkistävää! Selailla nyt menua niin kuin normaalit ihminen, kyselemättä sen kummemmin geen perään. Kokemus sekin.






Ylläolevat kuvat on otettu eri iltoina. Päivä vaihtuu, vanukas pysyy. Luitte oikein: va-nu-kas. Tämän jälkiruoan vetovoimasta kertonee jotain myös se, että vein eräänä iltana Tampereelle pölähtäneet turistit syömään Kattilaan pelkkää vanukasta. Kuka muka sanoi ettei ravintolaan voi mennä syömään vain jälkiruokaa? Tämän kesän jälkkärilistan tähti on valkosuklaavanukas jonka pohjalla on täydellisen kirpeä vadelmasurvos ja päällä syntisen rapea mantelitosca.

Ja kun puhun valkosuklaasta, tarkoitan sitä; kuin sulaa suklaata lusikoisi.

Tänä iltana suuntaamme askeleemme jälleen kerran Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan. Pöytävaraus on tehty, viimeiset duunihommat odottelevat työpöydällä viimeistelyään. Hiukset rennosti niskaan nutturalle, korviin kevyet renkaat. Mekko, ehkä. Toivottavasti pöytämme on ikkunan vieressä - rakastan katsella kaupungin yöelämään katoavia askelia, ihmisten yllä poreilevaa alkuillan lupailevaa huumaa. Lasiin pyydän listalta ehkä jotain ennestään tuntematonta kuplivaa, tai paikan sommelierin Mikan omatekemää limoncelloa - parasta maistamaani.






Laura





13.7.2017

Papan päivä

13.7.2017




Vuosi sitten istuin bussissa kassissani juureen leivottua leipää, hallin parasta kalaa ja muutama mansikkaleivos. Oli pappani viimeinen syntymäpäivä. (Sitä emme tosin kumpainenkaan tuolloin tienneet.)

Nyt seison hautausmaan kukkakioskilla ja tuijotan sateen nuolemia ylihinnoiteltuja kimppuja. Käännyn takaisin liikennevaloihin – päätän ostaa kunnon kimpun jostain lähistön lukuisista kukkakaupoista. Lähin kukkakauppa näyttää pahaenteisen pimeältä. Lomalla. Seuraava kauppa on muutaman korttelin päässä. Googlaan. Suljettu sekin, heinäkuun loppuun.

Seison tihkusateessa ja mietin mitä teen. Mieleen juolahtaa kukkakauppa jonka vieressä asuin aikoinaan puolitoista vuotta, mutta jossa en koskaan ole päässyt käymään. Näpy näpy. Auki klo 18 saakka. Luojan kiitos.

Perillä valitsen nippuun neilikkaa, harsoa ja muita joiden nimet unohdan heti myyjän ne lausuttua. Sinistä ja valkoista, vähän ilmeistä. Tunnen itseni typeräksi. Isoisäni ei ollut mikään palosieluinen patriootti. Käytän kukkiin enemmän rahaa kuin pappa olisi koskaan suostunut ottamaan vastaan. Vanhassa rahassa sata markkaa.


Matkalla hautausmaalle poikkean kahvilaan. Juon kupin juhlan kunniaksi, selaan päivän lehden. Pohjois-Korea, sodan uhka, hätäkokous. Hörppään kupin pohjat ja muistelen sanoja jotka pappa eräänä helteisenä kesäpäivänä sanomalehtensä takaa lausui:

’’Kunpa kaikki voisivat elää sovussa.’’ 






Laura





12.7.2017

Paras ruokalöytö: puolentoista euron pinjispussit

12.7.2017



Jos pyytäisin sinua kuvailemaan pinjansiemeniä kolmella adjektiivilla, uskon että yksi niistä olisi kallis.

Pinjansiemenet ovat kuin sveitsiläisiä kelloja; ne eivät ole koskaan alennuksessa. Kaiken maailman pähkinämixejä, manteleita ja casheweita saa kyllä alelaareista tai viikon tarjouksista, mutta pinjiksiä? Ei koskaan. Pienen pussin hinta hiihtelee vakiona viiden kuuden euron välillä, kaupasta riippumatta.

Tästä syystä ostan pinjansiemeniä vain niinä päivinä kun haluan todella hemmotella itseäni. (Mikä hedonistisesta luonteestani johtuen tarkoittaisi teknisesti ottaen jokaista elämäni päivää, mutta jolle lompakkoni ei valitettavasti anna periksi.) Eräänä tällaisena päivänä päätin tehdä instagramista bongaamani kesäköntsä-salaatin (Älkää antako nimen häiritä, salaatti on helppo ja herkku! Lisää alla.). Nappasin katukojusta mukaani mansikat ja herneet, marssin Sokokselle hassaamaan viimeiset rahani fetaan ja pinjansiemeniin.

Saavuttuani pähkinähyllylle nappasin mukaani tuttuun tapaani S-ryhmän oman halpispussin. Kilohinta: 55,90. Aivoni sanoivat auts, sieluni sanoi: sinä ansaitset kultaa. Suunnatessani pussi korinpohjalla kohti juustohyllyä, katseeni nauliutui hyllyn toiselle puolen. Minulle entuudestaan tuntematon tuotemerkki Green Taste oli parkkeerannut koko hyllynleveydeltä hasseleinensa, mutten nähnyt enää mitään muuta kuin ylähyllyllä nököttävät PUOLENTOISTA EURON PINJISPUSSIT. Otin pussin käteeni, tuijotin epäuskoisena kilohintaa. 17,53. 

Seilasin pähkinähyllyä edestakaisin vainoharhaisin askelein.

55,90. 17,53. 55,90. 17,53.

5,59. 1,49. 5,59. 1,49.

Tuntui kuin olisin löytänyt salakapakan - päässyt paikkaan jonne vain tarkkaavaisimmat ja hyvätuurisimmat löytävät. Mieleni teki kaataa kaikki puolentoista euron pussit korin pohjalle, mutta otin vain kolme. Mietin viittä. Tuntui kuin olisin pidellyt käsissäni maailman suurinta salaisuutta. Kassalle mennessä jännitti; ehkä hinta oli näpytelty väärin hyllypaikalle? Ehkä joutuisin sittenkin pulittamaan vitosen jokaisesta? Pelko oli turha; euroviiskeet per pussi. Yritin etsiä kassaneidin ilmeestä merkkejä siitä että hänkin tietää millaisen ihmeen kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei mitään.

Liukuportaissa huomasin etten tajunnut ottaa kuittia - olisi ollut laminoitavaa kamaa.

Mutta siihen salaattiin! Ystäväni Tiia (jolla on myös helkkarin hauska blogi, käykää kaikki lukemassa jollette jo lue!) julkaisi instagramissa kuvan salaatista johon minäkin pystyn.





Kesäköntsä-salaatti:


Herneitä (paljon)

Mansikoita (paljon)

Salaattia (näön vuoksi)

Pinjansiemeniä (sen verran kun kehtaa laittaa, tässä tapauksessa paljon)

Fetaa (reilusti)






Laura




11.7.2017

Luurit jäähylle

11.7.2017




Minulla on pinttynyt suhde musiikkiin. Joku tarkka voisi erotella siitä riippuvuuden piirteitä, mutta totean vain että uskon tarvitsevani musiikkia enemmän kuin varsinaisia ihmiskontakteja.


Kuuntelen R&B:tä ajalta jolloin kaikilla oli värilinssilliset aurinkolasit, lantiofarkut ja oma boo. Kuuntelen optimismilla kuorrutettuja kesähittejä, suurieleisiä rakkauslauluja sekä erobiisejä joiden lyriikoihin minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista henkilökohtaista tarttumapintaa.

Musiikki on tunteideni katalysaattori - lievittää tai lietsoo tilanteesta riippuen.

Kun kuuntelen musiikkia, en ole paikalla. Laittaessani luurit korville, painan samalla preesensin oven perässäni kiinni. Astun sulavasti tästä hetkestä sivuun, olen ajatuksen tasolla jossain aivan muualla. Pakenen liikkumatta mihinkään.

Eräänä aamuna kuljin tavallista reittiäni kun puhelimen akku loppui heti kotipihasta lähdettyäni. Näyttö pimeni, biisi loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Nostin kuulokkeet korvilta ja nakkasin puhelimen mukana laukun pohjalle. Ja mikä äänimaisema ympärillä avautui! Linnut sirkuttivat aamunavajaisiaan, ympärillä kohoavien puiden latvat huojuivat huomenta nekin. Heinä piti kaunista kesäistä suhinaansa, hautausmaalle kävelevien kannat rahisivat rauhallisesti hiekkatiellä.

Tajusin etten ollut kuunnellut kesää ollenkaan. Olin kävellyt viikosta toiseen kesäisen konsertin keskellä siitä tietämättä.

Kirjoittaminen on takellellut. En enää ihmettele miksi. Yksi kirjoittamisen tärkeimmistä opeista on pitää aistit avoinna; nähdä ja kuulla, kysyä ja kokea. Ei siis ihme ettei ole mitään sanottavaa, kun kulkee päivästä toiseen yksin omassa näkymättömässä todellisuudessaan ketään kohtaamatta.

Päätin laittaa kuulokkeet jäähylle loppukesäksi. Uskon että se on paras päätös pitkään aikaan.






Laura







7.7.2017

Mitä pakata tulevaisuuteen

7.7.2017




Olen tässä ajatellut. Voi jeesus joku miettii: Tähkävuori on taas  a j a t e l l u t. Mutta asian ääneen sanomisella on aivan erityinen merkitys, sillä mennyt kesä on opettanut että ajattelulle ei todellakaan aina ole aikaa. Ainakaan sellaiselle ajattelulle josta elän ja maailmankuvani rakennan. Jokin muu kiilaa näissä kiireen pingottamissa kuukausissa aina pohdintojen edelle; menneet, tulevat, jo olleet, mahdollisesti menneet, mahdottomiksi luokiteltavat.

Menneet, menneet, menneet.

Sanovat että meitä on kolmea sorttia: menneessä, nytissä ja sittenissä eläviä. Voi luoja kuinka haluaisin sanoa eläväni tässä, tai edes puoliksi huomisessa. Ehei. Elän eilisessä, aina vaan viime viikossa, vuodessa, vuosikymmenessä. Nostan kädet tasaisin väliajoin ilmaan ja vannon olevani jälleen kerran kaikesta VAPAA. Vaan silti huomaan salaa raahaavani onttoa roskaa mukanani; muiden jo jättämiä hetkiä, terävien alkujen tylpäksi pyöristyneitä loppuja. Ajan ohueksi kaivertamia keskusteluita jotka pysyvät elossa ainoastaan koska hilloan niitä aivokuoreni alla suojassa tuulelta. Siirtelen vastaväittäjän pöydälle jättämiä murusia vielä vuosienkin päästä, kyllästytän itseäni ja muita.

Hohhoijakkaa.

Suhtaudun tulevaisuuteen kuin halpaan äkkilähtöön. Matka on maksettu, toivottavasti kohde on kiva tai ainakin sopivan siisti. Tottakai toivon yllätystä. Kuka hölmö nyt ei? Raavin hajamielisesti kasaan kaikkea enkä mitään, kun en tiedä mitä kaikkea tarvitsen mukaan eilisestä tai edes tästä hetkestä.





Laura




29.6.2017

Vuoden ystävä

29.6.2017


Mikäli seuraat blogia facebookissa, saatat muistaa toukokuisen unohdukseni.

Kaikkihan lähti tästä:




Tiedän olevani epäpedantti mitä syntymäpäiviin tulee. Muistini ei tottele lukujärjetystä, sisäisessä kalenterissani on aina juhlat. (Filosofisesti ajateltunahan kestojuhlat ovat tietysti parempi ratkaisu kuin kertakäyttöiset.) Havahdun tasaisin väliajoin siihen että olen (tai luulen olevani) myöhässä, kaivan pakokauhuissani puhelimen esiin ja tuuttaan tekstiviestin viikon kuukauden kaksi myöhässä. ONNEA! ANTEEKSI! tai ANTEEKSI! ONNEA! Pahoittelen jälleen kerran, syytän töitä ja väsymystä vaikka muistini on ollut ihan yhtä hatara 28 vuotta. He kyllä tietävät sen. Osaavat sillä tavalla varautua asiaan.

Ja kuten sanoin, tämä ei ole kertaluontoista. Toukokuinen unohdus synnytti unohdusten lumipalloefektin, joka kierii tasaisesti kuukaudesta toiseen vuoden loppuun saakka, kunnes uusi anteeksipyytelyonnittelukierros jälleen alkaa. Joskus onnittelut saapuvat puoli vuotta myöhässä, joskus konfettia tungetaan postiluukusta varmuuden vuoksi jo päivää etukäteen:










Laura




26.6.2017

Mielenpäälliset

26.6.2017



Maanantain kunniaksi (ja kokonaisuuksiin kykenemättömien aivojen armahdukseksi) ajattelin jakaa muutaman irrallisen mielenpäällisen.

Aloittakaamme päivän parhaasta uutisesta. Store of Hopen joukkorahoituskampanja tuli tänään päätökseensä, ja kiritti koko juhannuksen ylittäen lopulta htavoitteensa! Skumppaa, konfetteja, kashmiria! Seurasin kampanjan huimaa loppukiriä juhannuksena, päivittäen sivua vuorotellen Hihna247-lähetyksen kanssa (joka muuten on, mikäli jollekin on jäänyt epäselväksi, parasta mitä televisio on hetkeen tarjoillut. Vrt. alta SKAM-analyysi.)

Kulmakarvojen ja ripsien värjäys. Välimerellisestä verenperimästäni kiitollisena olen aina ajatellut että naamakarvojen värjääminen on nimenomaan vaaleaverikköjen hommaa, eikä värjääminen tuo mitään iloa jo valmiiksi tummiin piirteisiini. Ja kissan viikset (pun kinda intended...)! Ilme muuttui hetkessä skarpimmaksi, kun naamaan sudittiin parillakympillä koko kesän kestävät raamit.

Tyylin näivettyminen ja sitä kautta kristallisoituminen. Olen tehnyt tilastollisia havaintoja päälleni eksyvistä vaatteista. Tulos: tulen mainiosti toimeen kolmilla housuilla, muutamalla topilla ja luottotakilla. Kunnon nilkkurit, kaikennielevä laukku ja mattahuulipuna - siinä kaikki mitä tarvitsen. Vaatekaappini todellisuus on aivan toinen; rivi eriväristä pellavaa ja silkkiä, designer-kuosia ja skandiraitaa, villamekkoa ja silkkipuseroa. Ihania kaikki, mutta käyttöasteeltaan nollan luokkaa. En yksinkertaisesti jaksa aloittaa aamujani farkkutetriksellä tai asuarpajaisilla. Niinpä nöyränä kirjaan jälleen kerran kalenteriin: varaa kirppis, myy pois, ole fiksumpi, opi jo.


SKAMin viimeinen jakso. Te jotka ette ole vielä nähneet jaksoa tai luoja paratkoon koko sarjaa, älkää peljätkö: en aio kertoa mitä tapahtuu. Sillä siinäpä se: viimeisessä jaksossa tapahtuu omaan makuuni ihan liikaa. Kuin dynamiikaltaan ontto liikuntatunnin parijono, jossa jokaiselle löytyy lopuksi aina joku - vaikka väkisin.



Mitä siellä roikkuu mielen päällä? Havaintoja, tuntemuksia, sovittuja riitoja? Alkavia lomia, päättyviä kirjoja, korvaamattomia keskusteluita? Lenkkibiisejä? Irtokarkkeja ja/tai -suhteita? Haikuja menneestä, visioita tulevasta?








Laura





25.6.2017

Keskikesän minuutteja

25.6.2017





Kävelen kylpytakki päällä pihasaunaan. Isä kysyy joka kerta muistanhan. Muistan, muistan. Padan vesi on tulikuumaa, pesuvettä sekoitetaan aina kylmästä kuumaan, ovenkahvasta pitää vetää tietyllä tavalla, lattia saattaa olla liukas. Muistan. Kun olin lapsi, äiti huusi aina parvekkeelta: ''Ei saa mennä pahoihin paikkoihin!'' En mennyt, en edes yllytettynä. Fiksuksi sanoivat, mutta laiska minä olin. Aivan liian laiska ollakseni tyhmänrohkea.

Ajamme kirkonkylälle. Tuijotamme rivissä sillalta alas, josko hauen näkisi. Käyskentelemme hautausmaalla, kuljemme sankarihautojen rivit järjestyksessä läpi ja laskemme kaatuneiden keski-ikää. Yhdeksässätoista kesässä ehtii oppia enemmän kuolemasta kuin elämästä.

Päivä taipuu iltaan, ilta aamuun, aamu päivään ja päivä jälleen iltaan. Kellosta tarkistan, muuten en osaisi sanoa.

Lähtiessämme äiti leikkaa muutaman oksan syreenistä, kannan ne hedelmäpussissa auton perään. Ne ja karjalanpaistin. Ja lihapullat. Ja pizzan.

Katsomme kartasta reitin kotiin. Aja sinä.





Laura




24.6.2017

Rakas anna mun ajaa mökkitie

24.6.2017



Olimme päättäneet lähteä juhannusliikenteeseen vasta aaton aamuna, kun kiireisimmät olivat päässeet jo perille. Halusin ajaa mökille pienten metsäteiden kautta, kuunnellen akustista musiikkia, jossittellen jokaisen järvenrantahuvilan kohdalla. Millaista elämämme olisi tuolla? Tai tuolla?

Ilmoitin romanttisesta aikeistani perillä odottavalle äidilleni. Hän vastasi: ei kannata. Moottoritien kautta reitti olisi kaksi kertaa nopeampi. Vastasin että mutkittelemme silti.

Kerroin aikeeni myös kuskille, joka hieman epäili suunnistustaitojani. Lähti kuitenkin seikkailuun kun ylikorostetun huolettomasti vakuutin että olen ajanut reitin moohohoneen kertaan. (Tosin vain toiseen suuntaan ja kyydissä istuen, mutta turha tässä on nyt takertua lillukanvarsiin.)

Lähdimme matkaan.

''Noustaanko tästä, kun tuossa näyttäis olevan se viitta?''

''Eeei, kyllä tästä mennään vielä suoraan...''

''.....eiku. Joo, käydääns kääntymässä tuolla.''


Ajoimme ensimmäisestä liittymästä ohi, kun navigaattorini pallo laahasi perässä. Teimme ylimääräisen kierroksen lähitienoon maatiloilla ja huokailin kuinka ihanaa elämä voisi täälläkin olla!


Ajoimme ohi toisesta liittymästä, kun selasin Spotifystä sopivaa akustista tunnelmointibiisiä.


Kolmannella kerralla keskityin niin paljon kauniiseen maisemaan, että kuskin kyselyistä huolimatta ajoimme risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä. Kolmansien uparien kohdalla olin kuulevinani kuskin suusta sanat ''Et ole tosissasi...''



Puoltatoista tuntia, kolmea u-käännöstä, kahta kinaa ja lukemattomia vaihtoehtoisia todellisuuksia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille!

Huomenna samaa reittiä takaisin.





Laura








18.6.2017

Nainen joka jätti joon

18.6.2017




Huomenna kuomat, on toistaiseksi kuluneen elämäni toistaiseksi viimeinen terapiakäynti.

Kolme vuotta olen systemaattisesti kartoittanut näkymättömiä kipupisteitäni. Kävellyt peili kädessä, osoittanut sillä itseäni ja lopulta myös muita. Viikko viikolta kuorinut päältäni vuosien kovettaman kerroksen syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja hahmotonta häpeää - tärkeältä tuntunutta, turhaksi paljastunutta moskaa. Itkenyt turhista ja sitten tärkeistä asioista. Mennyt paikalle ilman asiaa, kävellyt ulos silmät historiasta turvonneina.

Ensimmäiset kuukaudet täytin hiljaisuutta ympärilläni, väistelin vastapäätä istuvaa katsetta ja pelkäsin jatkuvasti jääväni jostain kiinni. Alussa oli vain nainen ja joo. Joossa oli ihanan tuttu suutuntuma, tapa jolla se resonoi kitalaessa. Ei on astetta hankalampi.

Mutta niin vain kuitenkin kävi, että ihastuin hiljalleen, huomaamatta. Kokeilin ensiksi pari kertaa, ollen varma että jään kiinni ja kuolen. En kuollut. Lopulta ammuin sarjatulella ja olin rutkasti onnellisempi.

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. (Joskus jopa kepoisasti nauraen: eeehhehei.)

Kaikki nämä viikot, kuukaudet ja vuodet käytin omien ääriviivojeni piirtelyyn. Kolme vuotta sitten huoneeseen numero kaksi saapui surun ja syyllisyyden huuhtelema keskiharmaa hahmotelma. Huomenna sieltä lähtee joku ihan muu. En ole enää kävelevä aikapommi - olen kertaalleen seiniä pitkin levinnyt, osa
kerrallaan uudelleen koottu. Aika bueno, vaikka itse sanonkin.

Ja siitä masennuksesta vielä. Se on aivan liian yleistä ollakseen noloa.

Sinulle, joka kahvipöytäkeskustelun sivulauseessa sanoit ettet koskaan palkkaisi minua sairaushistoriani takia, sinulle sanon tämän: olen saanut näiden kolmen vuoden aikana neljä työtarjousta. Niistä kahta hain itse. (Ja muutamaan sanoin kiitos ei.)






Laura






16.6.2017

Store of Hope - ei anonyymejä alihankkijoita

16.6.2017



En ole jaksanut kiihtyä Sumareista tai repiä verenpaineita kriisiytyneen hallituksen liikkeistä, mutta yhteen soppaan - tärkeään sellaiseen - minunkin oli lusikkani tungettava. Ensin kirjoitti Emmi, sitten Helmi. Ja niin kuin kohdallani usein käy, yksi asia johti toiseen, ja pian huomasin jo istuvani Kehräsaaressa keskustelemasta aiheesta Store of Hope.

Store of Hope on konsepti, joka myy eettisesti kehitysmaissa tuotettuja tuotteita auttaen tuottajia kehittämään omaa liiketoimintaansa ja laajentamaan jälleenmyyntiverkostojaan. Verkkokaupassa myytävien tuotteiden tekijät ovat tarkkaan valikoituja yksityisyrittäjiä tai pieniä pajoja - yhteiskunnassa syystä tai toisesta syrjään joutuneita naisia, joille tuotteiden valmistaminen ja myyminen on elinehto. Store of Hope myy tuotteita kahvista koruihin, uusimpana tuoteryhmänään  i h a n a  huivivalikoima.

Kävin Kehräsaaressa jututtamassa verkkokaupan takana häärivää voimavaljakkoa, Eevaa ja Annaa. Puhuimme työstä, puhuimme rahasta. Puhuimme vinoista yhteiskuntarakenteista joista tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ponnistavat, ja verkostosta, jonka Store of Hope haluaa rakentaa.




Olen useasti sortunut helppoon kauko paha, lähi hyvä-ajatusketjuun, jossa jokainen kaukana tuotettu artikkeli on lähtökohtaisesti kehno ja päivänvaloa kestämätön. Store of Hopen kaltaisten yritysten kautta on mahdollista vaikuttaa ostopäätöksillään myös sinne, missä työoloja usein katsotaan läpi sormien.

Eeva ja Anna neuvovat tuottajia sertifikaattirumbassa, tukevat kohti parempia työoloja ja auttavat tuottajia jälleenmyyntiverkostojen rakentamisessa. Store of Hope mahdollistaa myös nepalilaisnaisten työskentelyn kotoa käsin, mikä ei kehnoista työoloistaan tunnetuissa kehitysmaissa ole millään tasolla itsestäänselvyys.

Nyt Store of Hopen naiset haluavat ponnistaa pidemmälle, ja tähtäävät verkkokauppansa kanssa kansainvälisille markkinoille. Tätä tarkoitusta varten perustettu joukkorahoituskampanja on kerännyt jo huikeasti reilun kolmanneksen tavoitteestaan (mahtavaa naiset!), eikä ihme; kun tavoitteena on tehdä eettisestä uusi normaali, aihe koskettaa meistä jokaista. Eikä joukkorahoituskampanjaa varten valikoidussa huivi-tuoteperheessäkään varsinaisesti valittamista ole. Nyt puhuu anonyymi kashmir-narkki.

Joukkorahoituskampanjaan voi osallistua joko lahjoittamalla suoraan haluamansa summan (klikkaa BACK IT), tai viemällä ostoskoriin jonkin ihanan värisistä huiveista.




Eeva ja Anna ovat viikottain yhteyksissä tuottajiin, ja vierailevat tasaisin väliajoin tekijöiden luona Nepalissa. (Psst! Yhtenä osallistumistapana on ostaa joukkorahoitussivulta astetta päräyttävämpi pakettimatka ja lähteä lokakuussa naisten mukaan Nepaliin!) Kuunnellessani Kehräsaaressa naisia kahvikuppini äärellä, en voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan jolla Eeva ja Anna tuhansien kilometrien päässä työskenteleviin nepalilaisnaisiin viittasivat; suoraan etunimillä, perhetaustoja myöten perillä ollen. (Tähän väliin pieni perspektiiviä antava välikysymys: kuinka moni meistä tietää edes seinänaapurinsa etunimen?)




Tästä olemme puhuneet: se kellä on rahaa, sillä on myös valtaa. Emme puhu nyt suuresta vallankahvasta tai lentävistä pääministereistä.  Puhumme perusasioita, kuten nyt vaikka itsemääräämisoikeudesta. Store of Hopen tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ovat päässeet pois kaduilta, riuhtaisseet itsensä irti prostituutiosta ja huumeista. Näille naisille työ on väylä päättää oman elämänsä askelmerkeistä, ja toimia sosiaalisesti kestävien työolojen suunnannäyttäjinä omissa yhteisöissään.


Sain kiitoksena kotiinviemisiksi kasmirhuivin, johon olen kääriytynyt jo aivan liian monena päivänä ottaen huomioon että ELÄMME KESÄKUUN PUOLIVÄLIÄ. Sain myös lukijoilleni jaettavaksi suoran linkin salasivulle, jonka kautta huivin saa tilattua postikuluitta. (Tästä.) Tämän lupaan: värin valitseminen on hankalin vaihe.





Laura





10.6.2017

Kaiken keskeltä

10.6.2017



Blogiin kirjoittaminen on ollut yhtä palaamista ja peräkkäistä comebackia. Kuin kirjoittaisi esikoisia toistensa perään.

Kun surffaa työkseen somessa ja täyttää duunipäivänsä kirjoittaen tekstiä tekstin perään, koneen avaaminen iltaisin tuntuu vastenmieliseltä. Kirjoittaminen ei ole ongelma, työväline on. Ehkä lanseeraan Missä olet Laura-kirjekerhon teille, jotka kärsivällisesti jaksatte tulla joka päivä (!) tuijottamaan tyhjänä kumisevaa blogia. Oletteko vielä siellä?

Olen saanut kyselyitä liikkeistäni, pyyntöjä elonmerkeistä. Elän kyllä, ainakin hengitän. Hitto sentään - olenko se vain minä, vai onko tässä alkuvuodessa ollut erityisen paljon kaikkea?

Tulin viikonlopuksi pakoon omaa kiirettäni mökille. Istun valoisassa kamarissa pyydettyäni vapautusta pihatöistä ihan vain jotta saisin kirjoittaa. Äiti ja iskä vapauttivat väsyneen multahommista - ovathan blogini suurimpia faneja.

Kun pakkaamisen ohella vastailee työsähköpostiin, muokkaa kuvia ja siivoaa, saattaa käydä niin että unohtaa kotiin hammasharjan, deodorantin, hiustenpesuvälineet ja muut jo nyt turhilta tuntuvat asiat. Huulipunan toki muistin. Muutama kesä sitten ajoin seitsemän tuntia Kainuuseen vain huomatakseni, että asuntoni lattialle nätisti viikkaamani matkavaatepino oli edelleen asuntoni lattialla Tampereella. Se reissu opetti, että maksimekosta on moneksi.




Laura




29.5.2017

Muisto taipuu kolmanteen persoonaan

 29.5.2017



Annan itselleni puoli tuntia aikaa kirjoittaa ennen kuin pesen tukkani ja lähden.

Mitä kuuluu?

Alkukesän tuttu tunneskaala: ilo vastaanottamisesta, suru irti päästämisestä.

Suru kätkeytyy usein hetkistä kauneimpiin. Se ei varjosta tai vie tilaa, mutta elää vuosienkin jälkeen osana jokaista siihen liittymätöntä hetkeä. Kuin ylimääräinen sormi tai silmä.

Hän/se voi tulla vastaan missä tahansa; kaupan ilmoitustaululla, radiossa, tuntemattoman tutussa äänenpainossa. Kulmakarvan kaaressa, kävelytyylissä. Auringon nousussa ja laskussa ja jokaisessa hetkessä niiden välillä.

Ennen hän/se käveli vastaan jokaisessa, sitten joka toisessa, pian joka kymmenennessä. Hiljalleen sadannessa, tuhannessa - enää vain silloin tällöin. Tänä kesänä yllättävän monta kertaa. Nostan käden puoleenväliin, nielen sanat viime hetkellä kun tuntemattomat kävelevät ohitse. Miten muistoa tervehditään?


Osia, haalenevia häivähdyksiä.





Laura