24.5.2017

Että ehdit

24.5.2017



Seison bussipysäkillä yhdettätoista minuuttia. Vaihtelen painoa levottomasti puolelta toiselle, vilkuilen puhelimen näyttöön kasaantuvia minuutteja. Auto on reippaasti myöhässä. Olen muuten aikatauluineni häveli, mutta kerran viikossa minun on ehdittävä naapurikuntaan vievään vaihtobussiin. Ja se päivä on tietysti tänään.

Viimein bussi kaartaa kulman takaa rauhallisesti pysäkille. Tekisi mieli hoputtaa muita kyytiin nousevia: ettekö te hyvät ihmiset näe että minulla on kiire, olemme kaikki myöhässä! Kävelen ensimmäisenä sisään, yritän etsiä kuskin katseesta anteeksipyyntöä sitä löytämättä, siirryn reippaasti peremmälle bussin keskiosaan - kuin näyttääkseni esimerkkiä jota kukaan ei seuraa. Katsahdan katossa killuvaa diginäyttöä; jos kaikki menee putkeen, saatan ehtiä juuri ja juuri vaihtobussiin. Viimeistään jo seuraavassa risteyksessä tajuan yltiöoptimismini; tottakai juuri tänään puikoissa on kylän kiireettömin kuski, joka moottorijarruttelee hyvissä ajoin ennen kuin kukaan on edes nähnyt keltaista.

Stressaa. Vilkuilen liikennevaloja, on hyvin lähellä etten mene kuskin viereen kannustamaan ja lyömään tahtia.

Aikaa seuraavan bussin lähtöön on enää viisi minuuttia. Ajoaikaa määränpäähän tasan saman verran.

Tietysti jokaisella pysäkillä joku jää pois. Yritän elekielelläni viestittää kanssamatkustajille että nyt jos koskaan olisi hyvä hetki toimia ripeästi.

Ennen päätepysäkkiä asemoidun auton keskiosaan aivan oven lähettyville, ja kun auto halkoo Hämppiä kääntyäkseen keskustorin katoksille, yritän epätoivoisesti ottaa telepaattista katsekontaktia kadun toisella puolella lähtökuopissa olevan vaihtoauton kuskiin. Uskomatonta kyllä, juuri kun ohitamme parkissa olevan vaihtobussin, sen kuski katsahtaa kadun yli suoraan minuun. Välillämme suhaavan liikenteen ja kymmenien metrien yli yritän siinä kirjaimellisestikin ohikiitävässä sekunnissa elehtiä että ODOTA, OLEN TULOSSA!

Digitauluun on napsahtanut kohtalokas viimeinen minuutti jo hetki sitten. Bussimme kaartaa (raivokkaan) rauhallisesti katokseen, ja kuin vinttikoira ampaisen juoksuun ovien auetessa. Ryntään päin kaksia punaisia, kiihdytän viimeiselle suoralle tuijottaen maanisesti lähtevän bussin jarruvaloja. Stressistä hikisenä ja juoksemisesta hengästyneenä ehdin kuin ehdinkin bussiin. Kuski avaa ovet, ja letkeästi hymyillen tokaisee: ''Näin että katsoit tänne, ja ajattelin odottaa että ehdit.''

Bussimme lähtee matkaan pari minuuttia myöhässä. Toivottavasti kenelläkään ei ole kamala kiire.





Laura





19.5.2017

Parhaimpia on aamut

 19.5.2017



Huomenta!

Juuri kun pääsin keulimaan inspiraatiopuuskastani, kalenteri sakkaa eikä kirjoittajaa näy. Inspiraatiota kyllä olisi, tekstintynkiäkin, mutta aikaa: ei niinkään. Tajusin eilen puolihuomiossa kurkistaa kalenterista ensi viikkoa, huomasin että seitsenpäiväinen työviikko venyy kymmenen päivän putkeksi. Sellaista se on, säläarki; välillä täynnä, välillä tyhjää täynnä. Puoliso lensi keskiviikkona matkoille, asunto on loppuviikon yksin minun. Hyvä niin - enhän käy kotona kuin nukkumassa ja syömässä.

Pitkät työrupeamat asettavat aivoni survival moodiin: lataan iltaisin kahvinkeittimen aamua varten valmiiksi, henkaroin työpäivän vaatteet ovenkahvaan roikkumaan, jätän kynnet lakkaamatta. Pakastin on täynnä kasvispyöryköitä (joihin Nuorgam minut käännytti), ravintolisät tönöttävät sotilaallisessa rivissä tiskipöydällä (kuka niitä kaapista muistaa), kukkien kastelemisesta muistutus kalenterissa.

Kello herättää joka aamu kuudelta, aivan viimeistään seitsemältä. En valita, päivän ensimmäiset tunnit ovat suosikkejani. Muutama vuosi sitten homma oli päinvastoin masennuksen kääntäessä aamut päälaelleen; päivän ensimmäinen silmäys oli usein vaikein ja toivottomin. Muistan muodottoman raivon jota tunsin (silloin kun jaksoin tuntea ylipäätään yhtään mitään): aamujani et minulta vie! Hiljalleen aamujen epätoivo laimeni väsymykseen ja välinpitämättömyyteen, ja lopulta sain kun sainkin aamuni takaisin.

Isoisoisäni oli leipuri, joka heräsi töihin aina aamuyöstä. Kaipa se siis kulkee suvussa (puhun nyt aamuvirkkuilusta, en leipomistaidoista voi hyvä jumala), isäni kun on myös kaltaisemme aamuvirkku.

Tänään aamulla heräsin jo ennen kelloa (leipurin kellogeenit), ja katsahtaessani ikkunasta olin lentää selälleni: piha oli yön aikana puhjennut vihreäksi! Kuin joku olisi suihkuttanut pantonea maisemaan, yllätykseksi kaikille, kiitokseksi kärsivällisyydestä.





Laura






15.5.2017

Viinin viemää

15.5.2017



Monesta asiasta on bloggaamista kiittäminen, mutta tässä top kolmonen: uudet tuttavuudet, viini ja toisten tekemä ruoka. Ja kun mahdollisuutena on yhdistää nämä kaikki kerralla, ei Tähkävuorta tarvitse kahdesti kysyä.

Mikäli asia on vielä epäselvä: en pidä ruanlaitosta. Syömisestä kylläkin. (Siinäpä länsimaisen ihmislapsen ristiriita.) Niinpä, kun sain kunnian osallistua Saksan viinitiedotuksen järjestämille Riesling & Spätburgunderviikoille, otin kutsun riemuiten vastaan. Rrrakastan rieslingiä.

Viikkojen ajan ravintolat siis tarjoilevat saksalaisia viinejä ja niille eritoten veisteltyjä ruoka-annoksia. Pidän ajatuksesta lähtökohtaisestikin hyvin, hyvin paljon.




Kaikki alkoi Hella & Huoneesta, jossa revohkamme aloitti yhteisellä aterialla. Hella & huone tarjoilee viikkojen ajan menua kolmen kuohuvan kanssa; Saksan tunnustetuimman sekt-tuottajan Raumlandin viinit ovat laadultaan niin lähellä samppanjaa, ettei harjaantumaton maistelija huomaa eroa.

Kuvassa annos joka nousi vähän yllättäenkin koko kierroksen suosikikseni: lampaansydäntä saksanpähkinäpestolla. Voi luoja. Onneksi tajusin napata kuvan ennen kuin maistoin, muuten jäljellä olisi ollut vain nuoltu lautanen. Haarukka kun on tunnetusti suljinta nopeampi. (Näin kävi illan aikana muutaman kerran - mikäli joku siellä ihmettelee miksi kuvissani on pelkkiä puoliksijuotuja viinilasillisia.)

Kuohuvan alkutapaamisemme jälkeen jalkauduimme Tampere Food Blub Bloggersien kanssa ryhminä eri ravintoloihin (joita tänä vuonna pelkästään Tampereella on mukana yksitoista!). Nousimme Maijun ja Katrin kanssa taksiin, ja hurautimme nipin napin kosken toiselle puolen. Listallamme odottivat Finlaysonin palatsi, Santé ja Bertha, joista jaan nyt teillekin parhaat palat.







Finlaysonin palatsi oli ravintoloista ainoa jossa olin ollut aikaisemmin, vanhojen tanssien lounaalla. Nyt, aika tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin sitä katselee kaikkea hieman eri vinkkelistä; syö hitaammin, pureskelee kunnolla. Nauttii. Seitsemäntoistavuotiaana suhtauduin ruokaan kuin polttoaineeseen; mitä enemmän ja nopeammin, sitä parempi. (Satiinityllissä ja liian kireässä nutturassa vatsa kurnivana istuneelle jalkapalloilijanuorukaiselle pienet pöytään kannetut annokset tuntuivat infernaalisen valssaamisen jälkeen lähinnä huonolta vitsiltä.)

Parkkeerasimme valoisaan saliin kaari-ikkunoiden kupeeseen, ja eteemme kannettiin parsaa (sanoinko että rrrakastan myös parsaa?) sekä koko kierroksen paras jälkiruoka: mansikka-raparperi parfait. Huuhtelimme koko komeuden alas pienen pfalzilaisen perhetilan (Borell-Diehl) viineillä, joiden perusvarma maku ja etuliite Buntsandtstein tulee punaisesta hapertuvasta maaperästä. Jos olet alsacelaisen rieslingin ystävä, pidät myös tämän tilan vastaavasta - ovathan paikat vain parin tunnin ajomatkan päässä toisistaan.





Santé! Mikä piilopaikka keskellä ydintä! Pölähdimme keskeltä vilkkainta katua pieneen, mutta tunnelmalliseen sampanjabaariin - ja naps, aika pysähtyi. Ikkunan edessä suhaavan liikenteen ääni jää taakse, ja kiire katkeaa kun eteen avautuu kaupungin valokuvatuin tehdasmiljöö.

Laseihin kaadettiin monen sorttista kuohuvaa, niin kuin Santéssa on tapana. Sampanjabaarista voi ostaa kuohuvia laseittain, ja saatella itsensä samppanjan saloihin kaato kerrallaan. Oma suosikkini viikoille valitusta kuohuvista oli persikan sävyssä kuplinut Solterin Spätburgunder Rose. Värinsä takia valitsin, en aio edes valehdella.





Kierroksen ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kiistatilanne todistettiin Ravinteli Berthassa, kun kolme bloggaajaa nähtiin taistelevan annosten viimeisistä paloista. Parsaa (!), paahdettua kermaa ja kuivattua mateenmätiä - myönnä pois, kyllä sinäkin taistelisit.

(Erityiskiitos talon omasta rieskasta, jota jokainen gluteeninvälttelijä osaa arvostaa. Pieni vaiva talolle, suuri merkitys pakastesämpylöihin kyllästyneelle keliaakikolle. Kymmenen pistettä.)

Viinejä maistoimme yhteensä seitsemää sorttia. Kuuntelin puheensorinaa, nojauduin tunnelmaan ja unohdin viinien nimet. Niin käy kun on hauskaa. Kiitän jälleen kerran onneani siitä, että mukanamme oli Katri muistivihkoineen. Pullonhenki-blogin puolelta pääsee kurkkimaan tarkempaa analyysiä laseihin kaadetuista herkuista.




Haluaisin ajatella itseni intellektuellina viininmaistelijana, mutta mitä enemmän viinejä maistelen, sitä vähemmän huomaan niitä tuntevani. Kuin opettelisi uutta kieltä ja kaikkia sen murrealueita samaan aikaan. (Spätburgunderin kirjoitusasun joudun joka kerta tarkistamaan, beaujolais nouveausta nyt puhumattakaan.) Huokaisinkin innostuksesta (ja helpotuksesta) päästessäni ravintolarundille todellisen viinitietäjän peesissä. Muina kuunteluoppilaina pyörittelin illan mittaan laseja ja yritin poimia mielikuvituksellisia makuja kuplien seasta.

Viinihommissa luotaantyöntävintä on ollut asioiden monimutkaisuus. Maanosa, maaperä, rypäle, tammitynnyri, terästankki ja vuosikerta muodostavat tetriksen jossa jokainen palanen vaikuttaa toiseensa. Aloittelijaa hengästyttää. Mutta kun valitsee paikat oikein - on ehkä valmis maksamaan muutaman euron enemmän - eikä aina tukeudu talon omaan, saattaa kaupan päälle saada tarinoita tanniinien takaa.






Kaikkea ei tarvitse etukäteen tietää, eikä jokaista vuosien saatossa kielellä käynyttä aromia muistaa tai tunnistaa. Yksi löytää mausta petrolia, toinen hunajaa - joku poimii hennon sitruksen, joku vahvan lakritsin. Jaettuna parasta, tämäkin homma.

Viimeisessä kuvassa koko konkkaronkka kantapaikassaan ravintola C:ssä. (Yksi Tampereen kirkkaasti parhaimmista ravintoloista, menkää heti!) Pöytä täynnä kulinaristeja, ilma ruoka- ja rakkauspuheesta sakeana. Jälleen kerran pöytään kannettiin mitä mielikuvituksellisimpia annoksia kuivatusta possunniskasta valkosuklaahattaratikkareihin (kurkatkaa vaikka täältä), sesonkiajattelu edellä. Mikä ilta, mikä lopetus.

Mukana matkassa olivat myös:

Mansen muijat
Sivumaku
Kipparin morsian 
Asikaine
Pullonhenki
Savusuolaa

Psst. Riesling & Spätburgunder -viikkoja vietetään 8.-20.5. myös muissa kaupungeissa - listan löydät täältä.





Laura






8.5.2017

Same same but pizza

8.5.2017



Ruokavalio tässä huushollissa on ollut lähiviikkoina melko iltapainotteinen ja raskas. Joka ilta olemme lausuneet samat tyhjät lupaukset siitä kuinka tämäkin sipsipussi/karkkisäkki/pizzaboksi on viimeinen, ja huomenna alkaa uusi upea elämä.

Tiukissa paikoissa yritämme toki sparrata toisiamme pitämällä merkityksellisiä taukoja silloin, kun keskustelu on ajautumassa väärille raiteille. Tästä esimerkkinä dialogi, joka käytiin sunnuntai-iltana erään tamperelaisasunnon sohvalla. (''...'' tarkoittaa tässä keskustelussa merkityksellistä taukoa.)

Minä: ''Lähden kauppaan, tuonko jotain? Mulla on ainakin kauhee nälkä.''

Hän: ''Joo, sama. Voisin ottaa pizzan.''

Minä: ''...''

Hän: ''Joo, joo tiedän!'' [silittää olematonta vatsaansa] ''Aloitan kuntoilun kunhan ilmat lämpenee!''

Minä: ''Turhaan sää siinä vatsaasi silittelet - eihän sulla edes ole vatsaa!''

Hän: ''Niin, mutta pitää sitä ihmisen yrittää. Nyt kuitenkin haluan pizzaa.''

Minä: ''...''

Hän: ''Nyt on Älä laihduta-viikko!''

Minä: ''Se on Älä laihduta -päivä. Ja se oli eilen.''

Hän: ''Ihan sama. Haluan pizzaa.''

Minä: ''Sama.''





Laura






5.5.2017

Nuorena on koodi väännetävä

5.5.2017



Tulevaisuus-postaukseni jälkeen tilanne on...eskaloitunut.
Jos en vielä viikko sitten tiennyt (tai ehkä alitajuisesti välittänyt) tulevaisuudesta, nyt tiedän mihin olemme menossa. Ja jos en nyt tarkalleen tiedä mihin koko UNIVERSUMI on menossa, tiedän ainakin mihin itse olen menossa.

Ohjelmointityöpajaan.

Guruni, ystäväni Emmi Nuorgam otti viimeisimmän postaukseni jälkeen yhteyttä ja tarjosi paikkaa naisten ohjelmointityöpajasta. Öö, joo! Huomenna aamulla pakkaan reppuun kannettavani ja istun kahdeksaksi tunniksi opiskelemaan koodauksen alkeita. Ilmoittautumislomakkeen neljästä kysymyksestä vain yhteen tarvitsin ulkopuolista apua (Moi kulta, sori kun häiritsen kesken työpäivän, mutta mikä mun koneen käyttöjärjestelmä on?) - nimen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen osasin täyttää itse.


Joko saa panikoida?




Laura






2.5.2017

Menolippu tulevaisuuteen

 2.5.2017



Olen kasvatustieteilijä. Tai ei, en ole kasvatustieteilijä. En sen syvimmässä (käsityöt, keskijakaus, kädenlämpimät kannanotot ja sivuainevalinnat) merkityksessä. Mutta se on pääaineeni. Tosin kaikki viime vuodet olen opiskellut ihan kaikkea muuta.

Mutta koska olen kasvatustietelijä, olen jälleen kerran istunut kandiseminaarissa. Kolmatta kertaa kahdeksan vuoden sisään. (Tämäkään ei varsinaisesti tue identifioitumistani kasvatustieteilijäksi, jotka tuppaavat usein valmistumaan tavoiteajassa - tai vielä parempaa - sitä ennen. Virkkaavat ja vetävät amfetamiinia, epäilen.)

Asia joka ponnahtaa koulutuskeskusteluissa esiin tasaisin, yhä tihenevin väliajoin (ja johon olen tähän asti suhtautunut puhtaan välinpitämättömästi): ohjelmointitaito. ICT-uskovaisten mukaan ainoa keino selvitä tulevaisuudesta on opettaa jo esikouluikäisille koodausta, kertoa miten ympärille rakennettu maailma toimii.

Kuuntelin viime perjantaina tulevaisuustutkija Ilkka Halavan luentoa siitä mitä odotettavissa on. Meidän lapsemme eivät tule ajamaan itse autojaan. Tylsät työt digitalisoituvat. Sodankäynti digitalisoituu. Viisipäiväisestä työviikosta siirrytään seitsenpäiväiseen viikonloppuun työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyessä entisestään.

Totuus on tämä: emme osaa kuvitella miltä maailma näyttää edes kymmenen vuoden päästä. Tai ehkä Ilkka osaa, minä vain tyydyn pyörittelemään silmiäni. En tosin enää välinpitämättömyydestä, vaan puhtaasta hämmennyksestä. Kauhustakin.

Kaikki tämä nimittäin tarkoittaa vääjävästi sitä että olen jo myöhässä. 

Hengästyttää. Tulevaisuus taipuu joka ajatuksella tuntemattomammaksi.

Istun jälleen kerran seminaarissa. Tekoäly. Kyber sitä, kyber tätä, kybersota. Lähettelen kotiin epätoivon sävyttämiä passiivis-aggressiivisia kannanottoja: Koneet korvaavat minut! Tee jotain! Kotiin saavuttuani ilmoitan että ei auta; on opeteltava ohjelmoimaan. Palaveeraamme pastalautasen äärellä ja päätämme ryhtyä hommiin. (Vielä en tosin edes tiedä, mitä tämä homma edes on.)

Hello world!




Laura







1.5.2017

Yhden naisen vaatevallankumous

 1.5.2017



Vaatevallankumous-viikko loppui eilen, ja toiveistani huolimatta pääsin paneutumaan asiaan vasta tänään. Täpärästi myöhässä, niin kuin tapoihini kuuluu. Mutta ketäpä sellainen haittaa? Ei ketään, toivon.

Tänään aamulla kääräisin hihat ja pistin laskien; mistä vaatteeni ovat kotoisin? Syynäsin vaatekaapin, eteisen naulakon ja pyykkikorin. Vaatehuoneessa talvehtimassa olleet kuorin käyttöön samalla vaivalla kun vetelin tukkimiehen kirjanpitoa. Alusvaatteet, urheilukamat ja pyjamat jätin laskuista laiskuuttani pois.


 
Sitä haluaisi olla ihminen jonka vaatekaapissa siniristilippu liehuu kilpaa trikolorin kanssa. Ihminen, joka voi olla varma ettei yksikään rekillä roikkuva vaate ole kulkenut liian pienten kätösten läpi. Tarkistan nykyään aina vaatteen alkuperämaan, mutta se ei tarkoita ettäkö jokainen tekemäni valinta olisi automaattisesti kehun arvoinen. Itse asiassa aika kaukana siitä, mikäli tämän päivän laskelmiani on uskominen.

Se selittelyistä. Vaatekaapin on kestettävä päivänvaloa, ja niinpä pistin laskien (ja raivasin kaapin kuvia varten, huijari).

Mitä maita henkareillani sitten roikkuu? Tulokset, olkaa hyvät:



Ok. Ok. Olen tyytyväinen Suomen ykkössijaan, mutta heti kakkosena tuleva Kiina ja sitä kirivä Turkki kuristavat kurkkua. Plus miinus nolla.




Suomen kultapallille on kaksi selitystä. Yksi: varaukseton rakkauteni Suomi-vintageen. Tästä teen joskus vielä oman postauksensa! Leijonanosa lemppareistani on vanhoja suomalaisia, aikaa kestäviä löytöjä. Välikausina luotan lähes yksinomaan vuosien varsilla löytyneisiin Kaunottariin ja Teiniasun (kyllä, nimi hämää) takkeihin.

(Vintagesta puheen ollen, sain tilastoidessani tuta jälleen kerran kirppistelijän ikuisen vitsauksen: pois leikatut laput. Vaatekaappini neljänneksestä voin vain arvailla niin pesuohjelmaa kuin alkuperämaata.)

Toinen syy vaatekaappini Suomi-voittoisuudelle: nykyinen työpaikkani. Aloitin vuoden alussa viestintähommissa Nokian Neulomolla. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata suomalaista vaateteollisuutta aitiopaikalta, pukea päälle vaatteita joiden tuotantopolun voi mitata askelmittarilla lentokilometrien sijaan. Ensimmäisinä viikkoina sain joka aamu kylmiä väreitä kävellessäni tehtaan läpi työhuoneelle; höyry, painekattilat, satoja metrejä neulosta nielevät painokoneet. Hallin seinistä aamutuimaan kaikuvat morot ja huomenet, ompelimon tasainen surina, tekemisen meininki. Ihmiset. Ja kas, tammikuusta lähtien Suomessa valmistettujen vaatteiden määrä vaatekaapissani on kasvanut tasaisen reippaasti, jännä.
 
Parannettavaa kuitenkin on, se on myönnettävä kun kakkua katsoo. Tavoitteeni on hilata koko top kolmonen lähemmäs, vaikka nyt Eurooppaan ensteks.

Mites, onko siellä tehty laskelmia? Miltä kolmen kärkenne näyttää?




Laura






29.4.2017

Lue tämä jos vihaat verkostoitumista

29.4.2017



Käpälä pystyyn: onko paikalla muita joille mikä tahansa verkostoitumiseen liittyvä aiheuttaa akuuttia tarvetta lukittautua lähimpään vessaan?

Nousiko käsi? Hyvä. Olet oikeassa paikassa. Ex-verkostojenvihaaja Tähkävuori kertoo nyt lyhyen mutta kituliaan kasvutarinansa.

En aio valehdella. Aikaisemmin verkostoituminen tarkoitti minulle määrätietoista muista hyötymistä; oksettavaa opportunismia, lipevää käyntikorttitangoa, omalla osaamisella ja muiden mokilla ratsastamista. En yksinkertaisesti nähnyt mitään vilpitöntä tilaisuuksissa joissa eri tahot kerääntyivät konferenssikeskuksiin viikonlopunmittaiseen rusettiluisteluun.

Olin väärässä. Ainakin osittain.

Osallistuin juuri toista kertaa elämässäni PING Helsinkiin. (Obs! Tämä ei ole maksettu mainos. Tapahtuma nyt vain sattuu olemaan olennainen syy siihen, miksi olen muuttanut mieltäni ja minkä takia toinen kerta oli heittämällä helpompi kuin ensimmäinen. Sinä joka vihaat verkostoitumista (tai pelkkää ajatustakin siitä), lue tämä.)

En edelleenkään osaa kuvitella itseäni jakelemassa käyntikorttejani käännyttäjän lailla ihmisvirrassa, tai käymässä dialogeja joiden molemmat osapuolet ovat kiusallisen tietoisia siitä, että keskustelun päättävä kädenpuristus on yhtä tyhjä kuin sen varrella tehdyt lupaukset. Tämän tarinan opetus onkin että: ei tartte.

Olen saanut PING:in kaltaisista tilaisuuksista hyvän päivän tuttuja, ystäviä sekä yhteistyökumppaneita. Kaikki tämä on tapahtunut vähän vahingossa - riittää että on saapunut paikalle. Olen jäänyt suustani kiinni keskusteluihin jotka eivät ole liittyneet työhön tai alaan millään tavalla, monet kerrat olen havahtunut esittelemään itseni vasta tunnin jo keskusteltuamme. (''Ai sää oot se!'') Kuullut että vastapäätä istuva tyyppi onkin Twitter-guru tai palkitun viestintätoimiston pomo. (''Ai se oot sää!'')

Kaikki tämä on johtanut siihen, että puhelimessani on lista numeroita joihin soittaa, kun jokin käsite ei aukea vaikka kuinka googlaa. Kun töissä tulee tenkkapoo, onkin yhtäkkiä liuta ihmisiä joille naputtaa pikaviesti ja kysyä. Kun sähköpostiin tipahtaa kollegalta kysymys, siihen vastaa parhaan tietämyksensä mukaan ilman minkäänlaista hyötynäkökulmaa.

Ja näin: verkko on valmis. Ilman yhtäkään käyntikorttia.

Verkostoitumisen ei tarvitse olla vittumaista virvelöintiä tai myötähäpeän värittämää minglailua. Yksinkertaisimmillaan se on tunnelmaan virittäytymistä ja hetkiin heittäytymistä, yksi tiukka tanssilattian haltuunotto ja jaettu kalja.




Laura





17.4.2017

Anna minulle alennuksesi, ole minulle tarjoushaukan enkeli

17.4.2017



Pääsiäisen juhlat on nyt tässä perheessä juhlittu, joten voinen jakaa kanssanne iloisen asiakaskokemuksen männäviikolta. Sellaisen ihmiseltä ihmiselle -hetken, joka palautti uskoni ihmisyyteen keskellä pahinta pääsiäisruuhkaa.

Seisoin Sokoksen miesten tuoksuosastolla tutkimassa tarjontaa. Todellisuudessa tiesin mitä halusin, mutta sotilaallisia pullorivistöjä (ja Robert Pattinsonia purjehdusvaatteissa) tuijotellessani päädyin kuitenkin vetäisemään ohikulkevaa myyjää hihasta juuri ennen kuin tämä ehti livahtaa viereisestä ovesta henkilökunnan tiloihin.

Kysyin, sain vastauksen, ja kiitin. Olin tehnyt päätöksen; tuoksu oli melko arvokas (neljännes tilini rahoista), mutta lahjaideat olivat vähissä ja niin myös aika.

Yritin eleilläni viestittää varmuutta, jottei myyjän tarvitsisi patsastella vieressäni pidempään. Ennen kuin jatkoi matkaansa taukotiloihin, hän piti vielä pienen tauon ja madalsi sitten ääntään. Kysyi satunko omistamaan etukorttia, ja siihen liittyvää sovellusta. Kortti löytyi, appi ei.

''Tää on sen verran arvokas tuote, että mun omatunto ei antaisi periksi jos jättäisin sanomatta...mutta S-mobiilissa on nyt etukuponki jolla saisit tästä 30 % alennuksen.''

Sisäinen alehaukkani levitti kuvitteelliset siipensä ja kääri ne myyjän ympärille. Hän jatkoi matkaansa vuolaiden kiitosten kera, minä jäin haltioituneena lataamaan appia puhelimeeni. Ja kuinka helposti kaikki kävi; viisitoista minuuttia myöhemmin puhelimessani oli uusi sovellus ja lahjakassissani monta kymppiä halvempi tuoksu.




Laura





15.4.2017

Idän kateellisin

15.4.2017


Mökkiin kantautui aamulla ilouutinen, joka tosin taipui vain minuutissa tragediaksi. Hyvä uutinen: Eurojackpot-jättipotti tipahti Tampereelle. Huono uutinen: se tipahti länsi-Tampereelle.

Pieni oppitunti ei-tamperelaisille: kaupunki jakaantuu Tammerkoskesta kahtia itään ja länteen, ja suurin osa syntytamperelaisista on vahvasti leimaantunut jommalle kummalle puolen. Minä ja sukuni olemme ties monennen polven itä-tamperelaisia, mikä näkyy varsin puolueellisessa asumiskäyttäytymisessämme. Kävin asiasta taannoin esimerkillisen keskustelun mummoni kanssa.

Minä: ''Mites tää palvelutalo, tää vaikuttaa hyvältä! Oma erillinen asunto, mutta palvelut alakerrassa; ravintola ja päivystävä sairaanhoito. Kiva pihapiiri, ei yhtään laitosmainen.''

Mummo: ''Ai. Joo! Missä se on?''

Minä: ''Lentävänniemessä.''

Mummo: ''No ei! Sehän on ihan väärällä puolella! En mää sinne mene.''

Minä: ''No mites tää? Ei päivystävää hoitajaa, mutta muuten pätevän kuuloinen. Viriketoimintaa, mutta ei mitään piirileikkejä. Tää olis Pispalassa.''

Mummo: ''En mene! Amurissa menee raja - ja sekin on liian lännessä.''


Takaisin tähän päivään. 87 miljoonaa lossahti siis Lielahteen, aivan liian jyrkästi länteen tästä perheestä katsottuna. Asian kuultuaan itä-tamperelainen äitini on laahustanut mökissä pitkin päivää voihkien. Avoimesti kateellisena huokailee ja viittaa asiaan kuin puhuisi suuronnettomuudesta.

''Mää en oikeesti kestä sitä Lielahden juttua.''





Laura




11.4.2017

Huhtikuun humua

 11.4.2017



Ja niin kului jälleen viikko.

Huhtikuu on aina haipakkaa. Pidän siitä. Ihmiset lopettelevat isoja projektejaan (tosin jotkut meistä vasta aloittelevat omiaan), tiristävät itsestään vielä viimeisiä saadakseen kaiken kesän alta pois. Ja kuin huomaamatta ikkunan takana talvi kuoriutuu pois.

Huhtikuu on juhlakuu. Pääsiäinen on lempijuhlani - eikä vähiten suklaan takia. Tässä pääsiäisessä on muutenkin mahtipontinen juhlavire, kun saan jakaa juhlapöydän elämäni miesten kanssa. Viettävät syntymäpäiviään vierekkäisinä päivinä, isäni ja puolisoni. Sattumaako? Siunaus, huokaa huonomuistinen.





Laura





4.4.2017

Vessassa valaistunut

4.4.2017




Huh. Huh huh.

Lauantaina kävi selväksi, ettei tauti ollutkaan vielä kohdallani ohitse. Olin koko menneen viikonlopun oman peräsuoleni panttivankina omassa kodissani. Kun sunnuntaiaamuna sopersin sairaanhoitajalle puhelimeen tilannettani, spontaani reaktionsa oli ''Voi herranjumala!''.

Näin voi puhua vain ihminen, jolta on riisuttu kaikki puolustuskyky. Ja joka on käynyt vessassa 50 kertaa vuorokauden sisään (tämä ei ole vitsi, ei edes paisuteltu läppä).

Olen kirjoittanut ummet lammet masennuksesta ja nyt kakasta, enkä silti ole ehdolla vuoden someteoksi. En enää tiedä mitä tehdä.

Tai itse asiassa tiedän. Jos nyk. Buddha (ent. Gautama) valaistui istumalla viikkokausia viikunapuun alla, Laura Tähkävuori valaistui istumalla vuorokauden vessanpöntöllä. Tyhjentäviä kokemuksia varmasti molemmat, en vähättele.

Mutta siis. Tajusin löytäneeni jälleen sen bloggaamisen ilon jonka hetkeksi jonnekin kadotin. Siellä se oli - kaikkien pakkojen, paineiden ja pitämisten takana, nurkkaan unohdettuna. Halu tehdä.

Blogi täyttää ensi viikolla kolme vuotta. Siinä ajassa  se on ehtinyt seilata vaikka missä. Sitäkin mietin: kuinka paljon olen saanut verrattain vähässä ajassa. Palkattomasta palkalliseksi ja takaisin. Kun kirjoitin ensimmäiset tekstini, en todellakaan osannut odottaa minkälainen maailma niiden kautta avautuisi. Sopimuksia, skumppaa ja pikkusuolaista, ja siinä sivussa lukemattomia tyhjiä kädenpuristuksia.

Punnitsin pitkään päätöstä lähteä omilleni. Kuka hullu nyt tekisi palkatta samaa mistä oli siihen asti maksettu rahaa! Lähteä nyt omin päin sooloilemaan ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai kasvustrategiaa. Mutta sen tein, ja olen ollut päätökseen pääosin täydellisen tyytyväinen.

Nyt kaipaan jotain uutta tällekin tontille. Lokakuisen muuton jäljiltä sivu on edelleen niillä sijoillaan, vähän kesken ja asioita vailla. Virtuaaliset nurkat kaipaavat kipeästi freesausta, ehkä jotain toimintojakin? Kertokaa jos jotain kaipaatte - nyt on oikea hetki sille.






Laura





31.3.2017

Kuolemaa elämän jälkeen, elämää kuoleman jälkeen

 31.3.2017



Hopssanssaa.

Piti ihan käydä tarkistamassa milloin sitä viimeksi kirjoitti ja mitä.

Syy hiljaisuudelle: viime viikon loppuun ajoittunut duuniruuhka viisitoistatuntisine päivineen, sekä sitä kivasti seurannut vatsatauti.

Kuuluipa sitten mihin uskontoon tahansa, uskon että jokaisen arkiagnostikonkin ajanlasku menee suunnilleen näin: aika ennen Noroa (eNo.), aika jälkeen Noron (jNo.).

Näissä hetkissä sitä luulee vahvasti kuolevansa, mutta tuntee väkevästi elävänsä. Se hetki juuri ennen kuin pyörtyy vessanlattialle ja yrittää epätoivoisesti hamuilla tukea lavuaarista. Luulen että kuolema tuntuu juuri siltä; kaikki pimenee yks kaks, eikä ehdi ajatella muuta kuin: voi perkele.

Toivon että oma kuolemani on tuollainen. Ei siinä ehdi kelailla elämän tähtihetkiä, punnita kelle antaa anteeksi tai miettiä kuka hikistä otsaa silittää. Sen muutaman pimenevän sekunnin ajan sitä miettii vaan että jaahas, se on menoa nyt.

Mutta siis: en ole kuollut. Tämä ei ole postuumi postaus. Enkä nyt väitä että ilmoittaudun kuoleman kokemusasiantuntijaksi parin päivän perusteella - tosin en usko minkään muun kokemuksen vievän niin lähelle lautturin lähtöviivaa.

Mutta: perspektiivit on nyt palautettu. Elämänhalukin jo puoliksi. Elämässä tärkeää on sipsit, ämpärit (saunakiulukin kelpaa, kokeiltu) ja nopeat refleksit.





Laura






21.3.2017

Miss Maaliskuu

21.3.2017



Lisääntyneellä valolla on monia vaikutuksia, enkä puhu nyt pelkästään niistä ihanista pisamiin ja piristymiseen liittyvistä.

Olen äärimmäisen onnellinen siitä että linnut palaavat, lätäköt sulavat, ihmiset hymyilevät vähän vahingossakin enemmän. Sitten, vähän vahingossa kai minäkin, katsahdan kaiken kirkkauden keskellä peiliin ja joudun toteamaan että ei hyvä luoja. Naamasta näyttää valuneen kaikki elollinen aines jonnekin, kenties heräilevän luonnon polttoaineeksi.

Alati lisääntyvä kirkkaus paljastaa pölyisten nurkkien lisäksi kuivan ihon, maanis-depressiivisesti käyttäytyvän kuontalon ja tummat puolikuut silmien alla. Sitä katsoo ennätyskalvakkaa ihoaan hieman tyrmistyneenä, kuin syväunesta herätettynä. Siis, tuoltako minä näytän? Miksei kukaan ole sanonut mitään?! Missä on se silkkitakissa hiihdellyt mamselli joka puhui lempeällä äänellä itsensä hyväksymisestä?

Talven hämärässä vartalo näytti linjakkaalta, hennon oliiviselta. Nyt se muistuttaa lähinnä turvonnutta vesiruumista.

Googlaa: suihkurusketus, äkkilähdöt, palkaton vapaa.

Ei voi enää kietoutua villatakkiin (hiki), eikä kävellä vielä paljain nilkoinkaan (vilu). On aivan valmis heittämään painavilla talvikengillä vesilintua, sisällä on kuuma tai kylmä, kaduilla kolmen sentin sepelikerros, kengässä kolmasosa siitä. Naama kukkii, neilikat ei. Koko ajan nälkä. Eikä mikään näkkärin nälkä vaan sipsin, suklaan ja vaahterasiirapin nälkä. Keho huutaa ruokaa kuin nälkiintynyt - jota se ei todellakaan ole.

Kaiken kirkkauden keskellä kutittaa, kiristää ja väsyttää vuoristoratamaisesti.


Neiti kevät on tullut kaupunkiin.





Laura




18.3.2017

Samaan tahtiin kävelijät

18.3.2017



Kävelin kotiin. Oli pissahätä, joten harpoin muutenkin reippaaseen tahtiini nähden ennätysvauhtia. Edessäni kävelevän vanhemman miehen selkä lähestyi, ja lopulta saavutimme lakipisteen jossa kävelimme lähes synkronoidusti metrin päässä toisistamme.

Jokaisen suomalaisen arkipainajainen: samaan tahtiin kävelijät. Hiljaiset hetket hisseissä vielä kestän, mutta samaan tahtiin tallustaminen tuntemattoman peesissä on kamalaa. Tulee pakottava tarve joko kiihdyttää tai jarruttaa omaa tahtiaan niin, että etäisyys kasvaa jälleen siedettäväksi. ETTEI SE VAAN LUULE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

Tilanne oli hankala, lähes sietämätön. En voinut kiihdyttää vauhtiani, koska pissahätä, enkä missään nimessä hidastaa, koska pissahätä. Niinpä käpöstelimme hyvän matkaa kiusallinen metri välillämme, kunnes mies vilkaisi minua olkansa yli. VOI LUOJA NO NYT SE SITTEN OIKEASTI LUULEE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

(Näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä näyttänyt kauppakasseineni Interpolin etsintäkuuluttamalta ihmisseuraajalta, mutta siltä minusta siinä hetkessä tuntui. Kun ihminen on hankalassa tilanteessa rakko täynnä ureaa, realismille ei jää tilaa.)

Rikkoakseen kiusallisuuden, mies katsahti minuun hyväksyvästi hymyillen ja aloitti:

''On kyllä kauheesti kadulla pölyä.''

Helpotuksesta huokaisten vastasin korostuneen innostuneesti: ''No niin kyllä on!''

Pidättelin pissaa ja pidin pitkästyttävän mutta hengästyttävän yksitoikkoisen monologin pölystä, keväästä, ympäröivistä taloista ja teistä. Mies nyökkäili vastaukseksi. Kävelimme hetken aikaa vierekkäin hiljaa. Sitten hän tokaisi: ''Mutta hyvää kevättä joka tapauksessa.'' Ja siinä se oli: minun lähtölaukaukseni. Kuin yhteisestä sopimuksesta mies hidasti tahtiaan ja päästi minut jatkamaan. Tartuin viestikapulaan kuin pelastusrenkaaseen, ja kiihdytin kotiin taakseni katsomatta.






Laura





17.3.2017

Keramiikkakerho osa II

17.3.2017



Kappas. Löysin siivotessani lisää viimesyksyisen keramiikkakerhon tuotoksia. Kaapin perältä löytyivät, jännästi.

Eräällä tunnilla tehtävänämme oli muovailla pitkäkaulainen pullo. En tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta ihaillessani muiden näpertämiä viinikarahveja, aivoni jättivät ehkä välistä jonkin työvaiheen. Lopputuloksen näette kuvista. Nimittäin tuo vihreä möykky ystäväiseni, se on minun pulloni. Opettajan ilmestyessä viereeni kysyvä ilme kasvoillaan, istuin ontto möykky kädessäni ja kuin tilanteesta ulkopuolisena kuulin selittäväni että olen oikeastaan tekemässä sellaista ikisäästöpankkia, en oikein noista karahveista niin välitä. Kaiversin lopputunnin möhkäleeseen kolikkoaukkoa ja aloin ymmärtää yhä enemmän ala-asteen käsityön maikkaani, joka vähän vihasi minua.





Keramiikkapostauksen jälkeen sain lukemattomia yhteydenottoja - lähinnä nauruhymiöillä varustettuja ja munareliefiä koskevia tosin - mutta sain myös tilauksen. Kyllä, luitte oikein. Kälyni halusi kotiinsa kuvissa vilahtaneen sinisen koirankup...mestarityön. Siellä se nyt on, arvoisellaan paikalla eräänkin kruununhakalaisen asunnon paraatipaikalla, katsokaa vaikka.





Laura





14.3.2017

Todellisuudella on hintalappu

14.3.2017



Palkkapäivänäni ostin ison kimpun kukkia ja elämäni kalleimmat housut. Nappasin kuvan ja mietin kuinka helpolta kaiken saakaan näyttämään; että päätin vain piipahtaa pikkuliikkeeseen, selasin hajamielisesti rekkejä, löysin jotain ihanaa joka sitten käärittiin silkkipaperiin sen enempää miettimättä. Heilutin ehkä ovelta huolettomat heipat ja kävelin kassi olalla kukkakauppaan. Ihan vaan koska voin ja olen sen arvoinen.

Todellisuudessa nukuin huonosti yön yli miettien, voinko todella ostaa kahdensadan euron housut. (Aamulla tulin tulokseen että kyllä voin, kerrankos sitä. Paino sanalla kerrankos.)

Olen miettinyt lähiaikoina paljon blogien tarinankerrontaa, todellisuutta ja sen esittämistä. Sitä todellisuutta jossa jokainen on oman elämänsä bosslady - tai toisin sanoen hyvätuloinen pääkaupunkiseutulainen.

Ystäväni kirjoittivat asiasta hyvin. Helmi kirjoitti. Emmi kirjoitti.

En puhu nyt pelkästään blogimaailmasta; sitä voidaan ehkä pitää jonkinlaisena lähtöpisteenä, ponnelautana, heijastuspintana. Lähtölaukauksena kauniimman kuvakulman etsimiselle. Kuin suuri kollektiivinen roolileikki, jossa kaikki tietävät ettei mikään nähty ole täysin totta, mutta ei se haittaa koska kaikkihan sen tietää.




Olen kasvanut lähiössä, jossa rikkailla oli rahaa ratsastaa. Me rakensimme maailmankuvaamme suurten parkkipaikkojen keskellä, mikrohampurilaisen maku kitalaessa. Naapuritalon ikkunoissa tanssivat iltaisin poliisin taskulampun kiilat, kerran joku onneton tippui viidennestä. Siinä talossa asui paras ystäväni.

Kaiken sen keskellä me olimme ihan onnellisia. Nykytiedon mukaan varmasti väärin kasvatettuja (niin kuin ehkä jokainen ennen äitiysblogeja syntynyt), mutta tolkun ihmisiä kumminkin.

Nyt teemme molemmat luovaa työtä, asumme keskustan kupeessa ja juomme silloin tällöin kalliit kahvit. Lähtöpisteemme on kuitenkin edelleen siellä missä tuntipalkka on paska, rappukäytävässä haisee tupakka ja kukat ostetaan tasan tarkkaan syntymäpäivinä. Sieltä käsin katsottuna arjen itsestäänselvyydet ovat kaikkea muuta kuin iholle sivelty öljy tai lennosta napattu taksi. Ja uskon että juuri tuo kaikki muu on lähempänä elettyä totuutta kuin yksikään kuudenkymmenen euron tuoksukynttilä.




Älkää ymmärtäkö minua väärin. Vihersmoothiet, silkkikylpytakit ja sunnuntaibrunssit ovat ihania. Minäkin haluaisin nukkua pelkässä pellavassa, pestä hiukseni luomuöljyillä ja ajaa viikonlopuiksi naapurikuntaan kylpemään! Haluan paljon asioita. Mökin! Paremman blenderin! Tehdä töitä silloin kun huvittaa, liu'uttaa aamusta tai illasta, karata Kööpenhaminaan ja nousta räntäsateessa taksin kyytiin. Kuitenkin todellisuudessa teen aamiaiseni viikonloppuisinkin itse, käytän taksia vain äärimmäisessä hädässä (räntäsadetta ei luokitella sellaiseksi) ja pesen tukkani Lidlin shampoolla. Eikä se ole mitään konseptoitavaa köyhäilyä, säästelyä tai kotoilua. Se on tavallista elämää.





Laura






13.3.2017

Elämän kevät

13.3.2017



Voi elämän kevät!

Sitä tämä on kirjaimellisesti kohdallani ollut. Usein maaliskuuhun tultaessa asiat ovat ihan samassa jamassa kuin ensimmäisenä adventtinakin; lähinnä retorisia vavahduksia ja kunnianhimoonsa kuihtuvia kurssinmuutoksia. Vain uudella vesileimalla varustettuja, toistensa päälle hiljalleen hyökyviä viikkoja.

Vaan ei tänä vuonna.

Kymmenessä viikossa olen aloittanut uudet työt, hyvästellyt isoisäni, toivottanut tervetulleeksi kaivatun valon. Ehkä se kaikki virisi jo viime vuoden puolella, kun kirjoitin vähän itseltänikin salaa työhakemusta ja vietin perjantai-illan makuuhuoneen seinänvierustalla perustellen puhelimessa papalleni miksi lääkkeet on otettava. Ehkä kaikki tämä oli jo olemassa ennen kuin taipui todeksi.

Ei ole ollut helpoin alku, mutta sataprosenttisesti näköiseni. Takaraivoa raapivan ikävän keskellä tunnen olevani elossa. Valo kirvelee surun huuhtomia silmiä, mutta huomaan tanssivani liikennevaloissa. Naurattaa, kuolemasta huolimatta. Sillä siihen kaikki päättyy, ja jos sitä ennen ehtii elää, niin hyvä.




Laura




9.3.2017

Kuin tyttö

9.3.2017



En ottanut arkistoja mukaani kun Lilystä syksyllä läksin, mutta huomaan joidenkin vanhojen juttujen palailevan mieleen aina silloin tällöin. Näin kävi viimeksi eilen naistenpäivänä, kun muistelin kirjoittamaani tekstiä parin vuoden takaa. Luin sympatialla, ja tein pientä (okei, suurta) maneerien poishiontaa ennen kun toin tekstin tänne uudelle tontille. (Vanhoja tekstejään lukee aina vaaleanharmaiden myötähäpeälasien läpi. Aika usein perustellusti, tosin.)


(Teksti julkaistu alunperin toukokuussa 2015, Koff-kohun jälkimainingeissa.)


Minut otettiin ensimmäistä kertaa koko lukiomme historiassa mukaan poikien liikuntakurssille. Tyttöjen opettaja oli pitänyt poikien liikunnanopettajan kanssa pienen palaverin aiheesta ''L. Tähkävuori'' ja saanut suostuteltua poikien opettajan ottamaan tytön kurssilleen ensimmäistä kertaa uransa aikana. (Tämän asian maikka teki myös harvinaisen selväksi ensimmäisen tunnin alussa.)

Minä pukeuduin omassa, kaikuvassa pukuhuoneessani, muut viisitoista seinän toisella puolella. Viikosta toiseen pelasimme loppusyksyn pöllyävillä kentillä, minä ja muut; otimme kontaktia, taistelimme pallosta, annoimme kusisia keskityksiä. Opettajan ilme muuttui vähitellen puhtaasti yllättyneestä hiljaa hyväksyvään.

Kuntotestissä juoksimme neljän kilometrin lenkin järven ympäri. Juoksin kärkikahinoissa, kunnes viimeisen pitkän suoran aikana taakseni jäänyt supliikki jääkiekkoilija ohitti meidät kaverinsa skootterin kyydissä anteeksipyytelevä ilme kasvoillaan. Suhahti ohi ja pyysi: älä pliis kerro tästä.

En kertonut. Ei tarvinnut. Hän oli maalissa lopulta toisena, minä ehkä neljäntenä. Viimeisellä tunnilla kokoonnuimme koko porukka verkkareissamme kentän laidalle arvosanojen jakoon. Ysi, kymppi, ysi, ysi, kymppi. Skootteripoikakin sai kymppinsä, vaikka jokainen paikalla ollut tiesi ettei kovin ansaitusti. Sitten listan viimeinen nimi, kuulakärkikynällä myöhemmin lisätty. Opettaja tuijotti tiukasti listaa, nosti sitten eleettä katseensa: ''Eipä tässä ole mitään epäselvää - Tähkävuori, olet kymppisi ansainnut.''

Kiitin, nousin ja menin vaihtamaan kamat. Eipä siinä. Jälkikäteen tuli tyttöjen opettaja jännittyneenä kyselemään miten meni. Vastasin että ihan niin kuin pitikin. Pelasin kuin tyttö. Koska olen tyttö.





Laura 




8.3.2017

Kolmen vuoden vaellus

8.3.2017



''Onko tää tällä selvä?''

''Kuule kyllä se taitaa olla'' psykiatri vastaa puoliksi hymyillen.


Nousen tiilenvärisestä nojatuolista. Kiitän. Kerään tavarani ja poistun huoneesta. Kävellessäni ulos katselen vastaanottohuoneen hiljaisina seisovia kasveja. Kolmen vuoden vaelluksen loppumetrit kävelen arkisessa hiljaisuudessa. Ei maaliviivaa, ei kukkaseppeleitä, ei mahtipontista selkääntaputtelua. Avaan oven rappukäytävään, jonka läpi olen kävellyt kesähelteiden paahteessa ja joulukuisten aamujen hopeoimana. Jätän taakseni nollakerroksen, tämän kaiken lähtö- ja päätepisteen.

Mitä muistan. Psykiatrien sandaalinpohjien tylppä kumina odotushuoneen muovilattiaa vasten. Odottava toivottomuus ja kaikkea laveerannut väsymys. Hiljaisina ringissä vuoroaan odottavat lehdenlukijat, taakkojensa kantajat. Ovet, joiden takana huoneet, joiden sisällä ihmiset itkemässä turvassa jonkun silmien edessä, muilta piilossa. Hoitajat kipinävuoroissa pitämässä elämänhaluamme yllä.

Ja viimein: käänne. Tai ehkä ennemminkin loiva, hidas kaarre. Minuutit rakensivat tunteja, tunnit rakensivat päiviä. Hengitin koska halusin - en vain koska oli pakko. Lopulta toivo jonka kanssa yhtenä päivänä saavuin huoneeseen kuin pitkältä matkalta palanneena. Nostin pöydälle varovasti kuin kaukaa tuodun kristallivaasin ja näytin: katso mitä olen löytänyt. Hän tiesi jo.





Laura





6.3.2017

Maanantaihaaveita

6.3.2017



Hiihtolomat on lusittu, pullat syöty ja talvirenkaat rullanneet harvat lähtijät takaisin paikoilleen. Me jääjät tyydymme pyyhkimään sipsinmurut suupielistä ja nousemaan sohvalta, johon aika tarkalleen viikko sitten istuuduimme.

On aika palata arkeen ja sitä kautta sen luonnollisimpaan osaan, eli haaveiluun.

Se on kuulkaas maanantaihaaveen paikka. Tehdään nyt ensiksi selväksi oleellinen seikka: maanantaihaaveen pointtina ei ole miettiä veroja tai aikatauluja tai muita todellisuuteen nippusiteen lailla kiinnittyviä seikkoja. Maanantaihaaveilijat eivät flirttaile realismin kanssa.

No niin, aloitetaan.

Tämä haave on noin kymmenvuotias ja kehnosti varjeltu, sillä viljelen sitä aina kun satun sopivaan seuraan.

Haluaisin oman putiikin. 




Aluksi oli ajatus vintage-liikkeestä. Sitten se kasvoi antiikilla, kirjoilla ja kynttilöillä - koska miksi ei? Myöhemmin laveerasin bisnesideaa kaikella kauniilla.

Putiikissani olisi kuratoitu kokoelma kaikenlaista kaunista ja kiinnostavaa, käytettyä, rakkaudella vaalittua ja valittua. Yksittäisiä astioita, helmikirjailtuja vintage-takkeja, vanhoja taidejulisteita, syvänsävyisiä mohair-neuleita, siroja koruja, käsinmaalattua keramiikkaa ja tietysti tuoksukynttilöitä suoraan mun ja mutsin pajasta (kuvassa).

Maailmassa on niin paljon kauniita asioita. Harmi etteivät ne kaikki mahdu kerrostalokolmioomme. (En tosin ole täysin vakuuttunut ettäkö ne mahtuisivat yhteenkään olemassaolevaan liiketilaan. Niin suuri ja laajalle levinnyt on rakkauteni kauniisiin esineisiin.) Olen mestari tekemään löytöjä itselleni, mutta olen mestari tekemään niitä myös muille.

Siellä minä sitten suurten ikkunoiden keskellä kastelisin liikkeen viherkasveja ja keittäisin kahvia kävijöille. Etsisin täydellisen parin korvakoruja niitä etsivälle, mallailisin eripariastiastoja ja käärisin tuoksukynttilät silkkipaperiin. Vetäisisin kirjan pinosta kesken keskustelun ja suosittelisin lukemaan, kietoisin kashmiria palelevien kauloihin, pujottaisin pikkujouluilijoiden sormiin sesonkiin sopivat cocktail-sormukset. Pukeutuisin paljetteihin useammin.


Muita maanantaihaaveilijoita?




Laura






5.3.2017

Tyylimuusan kaapista

5.3.2017





Jos minulta kysytään, kenen tyyliä ihailen, vastaus on aina sama: äitini.

Korkeavyötäröiset farkut, kauniisti laskeutuva printtipaita ja kirkuvan punaiset huulet. Ruskeat nahkasandaalit ja sensuellisti aaltoilevat mustat hiukset. Aurinkorasvapurkit, lastenrattaat ja pastellinväriset aurinkovarjot 80-luvun lopun lomakohteessa. Oma lookbookini löytyy lapsuudenkotini valokuva-albumeiden sivuilta.

Jokin kasarissa viehättää. Ysärissäkin. Kaikki tuntuu jotenkin niin...mutkattomalta. Paljon tukkaa ja suoraa puhetta. Kuumia kesiä ja säntillisiä korkokenkiä. Kultaketjuja ja krokotiilinnahkalaukkuja. Kuosiviidakon keskellä laukkaava viaton mieli. Ainakin niin tahdon sen nähdä. Elää ja tuntea vähän kasaristi.

- - -

Näin kirjoitin lähes kolme vuotta sitten, ja olen edelleen tismalleen samaa mieltä.

Kuvan tekoturkin sain senkin äidiltäni - takki maksoi aikanaan neljä tuhatta markkaa Tuulensuun Valioasussa, ja muistan lapsena kuinka äiti veti sen talviaamuina päälleen pienessä eteisessämme. Meillä oli kolme lasta, auto- ja asuntolaina, kinkkuleivät, pistokokeet, jälki-istunnot ja fiskarsseilla leikatut otsatukat. Rokotukset, reissuvihkot ja pitkittyneet allergiat. Ja kaiken tämän keskellä äitini oli aina tyylikäs. Silkkipaidoissaan, lakatuissa kynsissään ja täydellisessä tukassaan (jota en valitettavasti ole perinyt). Sellainen marketin parkkipaikallakin katseita keräävä, effortlessly cool, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Kaksikymppisenä halusin olla kaikkea muuta kuin hän. Kolmekymppisenä haluan ennen kaikkea olla kuin hän.




Asiassa on kaksi puolta. Hyvä puoli on se, että olen nyt tismalleen saman kokoinen kuin äitini oli minun ikäisenäni. Huono puoli on se, että säilytettyjä vaatteita on harmillisen vähän. Kai äitini haistoi minimalismitrendinkin edeltä, heivaten kaiken pitämättömän eteenpäin vuosia sitten. Jotain aarteita kuitenkin jäi; krokolaukku, parit kengät ja tämä takki.

(Onko kukaan muuten tullut edes ajatelleeksi millaiset raivarit jälkipolvemme saa, kun lukioikäisenä kokeilevassa vaiheessaan etsiskelevät vanhempiensa vanhoja vaatteita, saaden vastaukseksi vain: ''No kato silloin 2010-luvulla oli sellainen tyyppi kuin Marie Kondo...'' THINK ABOUT THE CHILDREN!)




 Eilen vedin takin ensimmäistä kertaa päälleni ja painelin kaupungille. Olo oli kerta kaikkiaan juhlava. Eikä tässä vielä kaikki: takki on käännettävä! Sisäpuolella on päheä raitainen nahkapinta - yritän saada senkin ikuistettua blogin puolelle kevään kuluessa.


Fun fact: Hauskaa kyllä, näiden kuvien ottaminen ei hävettänyt ollenkaan. Yleensä kiemurtelen linssin edessä kuin kiikkiin jäänyt kissa, mutta mutsin takki päällä ei tuntunut missään.






Laura






3.3.2017

Aluevaltauksia

3.3.2017


Tällä viikolla olen aloittanut kolme asiaa.

1. Instagram stories. Tiedän, tiedän. Olen haukkunut snäpit ja muut vuorokaudenkestoiset sköördiföördit tontillani moneen otteeseen. Töiden puolesta oli kuitenkin aika opetella, joten siitä kaikki lähti. Ensin puhuin mummoni syntymäpäivistä, sitten jogurtista, sitten kirjoista ja kyykkyhaasteesta! Niin, kyykyt - siirrytään kohtaan kaksi.

2. Maaliskuun kyykkyhaaste. Jossain mielenhäiriössä päätin ottaa osaa maaliskuiseen kyykkäyskisaan, jossa hauskasti kyykätään kymmeniä kertoja päivässä. (Joo, tää on just se haaste joka kiersi somessa mitä, joskus viisitoista vuotta sitten?) Haasteestakin pulisin pitkät pätkät insta-stooreihini, kunnes applikaatio päätti kadottaa osan videoistani, tehden tarinasta poukkoilevan ja typerän. Häpeissäni poistin koko kyykky-saagan ja päätin etten jumalauta postaa enää ikinä yhtäkään stooria. Kunnes puolen tunnin päästä kerroin kirjalistani ensimmäisestä kirjasta.

3. Kirjalistan ensimmäinen teos on siis nyt korkattu. Tapasin kirjailija Helmi Kekkosen Helsingissä eilen. (Olimme molemmat paikalla oikeaan aikaan, mutta pian ilmeni että olimme eri paikoissa. Tämä tapahtui viimeistään siinä vaiheessa kun kuikuilin kelloani aamiaislautanen edessäni, ja sain Kekkoselta mystisen viestin ''Olen yläkerrassa.'' Minun kahvilassani kun ei ollut yläkertaa.) Kun viimein olimme saman pöydän ääressä, pidin luennon uudesta some-preesensistäni (pään pudistelua), ajatuksistani rikastua instagrammaajana (''Siis onko instagramaaja ammatti?'') ja monista muista mieleni päällä liikkuneista asioista. Sitten siirryimme asiaan, eli kirjallisuuteen. Sain luettavakseni viime postauksen kommenttikentässäkin vilahdelleen Tom Malquistin Joka hetki olemme yhä elossa, joka täten aloittaa lukuhaasteeni. Vavahduttaneita lukukokemuksia saa edelleen ilmiantaa kommentteihin, lisätään listalle sitä mukaa kun niitä jaatte.


Loistokasta viikonloppua!




Laura




28.2.2017

Mikä on sinun kirjasi?

28.2.2017




Tilannepäivitys: en tiedä kuka voitti Oscareita. Tiedän vain, että tapahtui jonkinlainen Suuri Historiallinen Häpeänhetki joka imi kaiken huomion ja josta en ole halunnut tietää sen enempää. Ja koska tämä suuri mokamomentti on ilmeisimmin vienyt kaiken palstatilan, olen nähnyt parhaaksi jättäytyä kohkauksen ulkopuolelle. En siis tiedä kuka voitti ja mitä ja mistä.

Kulttuurista puheen ollen.

En ole hetkeen kirjoittanut kirjoista. Tämä johtuu siitä etten ole syksyn jälkeen saanut käsiini mitään vavahduttavaa. Sain toissailtana valmiiksi Jussi Valtosen Finlandia-voittajan (He eivät tiedä mitä tekevät), jota jaksoin jumpata monta kuukautta, illasta toiseen. Tietämättä miksi, kääntelin viikkokaupalla muutaman sivun illassa, odotin ja odotin jotain saapuvaksi. Ei saapunut.

Suljin kirjan takakannen ja tuijotin turhautuneena kattoon. Mönkään menneen lukukokemuksen tunnistaa siitä, että viimeinen sivu on vain helpotus hapuilevan haikeuden sijaan.

Haluaisin lukea jotain sykähdyttävää. Jotain sellaista jonka jälkeen elämä näyttäytyisi - jos ei nyt tyystin niin ainakin osittain - erilaisena. Haluaisin huuhtoutua sivujen mukana jonnekin muualle, olla vähemmän tietoinen olohuoneen likaisista ikkunoista ja viidestätoista vastaamattomasta sähköpostista.

Niinpä kysyn teiltä täsmäkysymyksen: jos pitäisi valita vain yksi, mikä olisi sinun kirjasi? Mikä teos on lähivuosina kääntänyt vatsalaukkusi tai näkökulmasi, mikä kirja meidän kaikkien pitäisi lukea ja miksi?

Koska kaipaan keramiikkakerhon jälkeen elämääni jotain luovaa projektia, suunnitelmani on tämä: kirjoistanne kokoan listan, jonka kanssa painun kirjastoon ja divareihin. Blogin puolelle kirjaan projektin palasia tunnisteella kirjalista.


Mitä luettais?






Laura






20.2.2017

Maanantain mietelause

20.2.2017

Olette saattaneet huomata sivupalkissa killuvan kirjoittajan kuvailun - sen jonka mukaan Laura Tähkävuoren mielestä maanantai on pelkkä asennekysymys. Noh. Tätä absoluuttisena totuutenakin pidettävää väittämään punnitsin mielessäni tänään...


...kun lääkärin kehoittamana keräsin korin täyteen erinäisiä lääkevalmisteita tietämättä toimiiko niistä yksikään.

...kun tämän jälkeen tarkistin pankkitilini surullisen tilanteen.

...kun huomasin kävelleeni kilometrin takin vyö maata laahaten.

...kun rikoin alle viikon kestäneen karkkilakkoni. (Olin lukevinani pastillirasian kyljestä: ''Otsassa kytevän jättifalloksen ennaltaehkäisyyn.'')
...kun täytin paperikassia kassaneidin katsellessa odottavana seuraavan asiakkaan tavarat käsissään.

...kun samainen paperikassi repesi kotimatkalla keskeltä kahtia juuri, kun olin tunkemassa ensimmäisiä pastilleja suuhuni.


En löytänyt tähän maanantaihin sopivaa mietelausetta Pinterestistä, joten askartelin oman.







Laura




13.2.2017

Munasaaga jatkuu

13.2.2017



Kiitos kommenteistanne keramiikkakerho-postaukseen. Viestitulvasta huolimatta en ole vielä perustamassa artesaanipajaani Punavuoreen, vaikka yhteydenottoja somen kautta on sadellutkin. Sininen kuppi on jo varattu (!), ja munareliefi ehtinyt synnyttää jonkinasteisen somekohun omalla hashtagillaan. Ensi syksyn Avotakassa se nähdään jonkun lauttasaarelaisen kuvataiteilijan kakluuninreunustalla, sanokaa mun sanoneen.

Nyt kun aiheeseen päästiin, niin puhutaanpa tässä välissä vähän sisustamisesta - impulsiivisesta sellaisesta, luonnollisesti. Näiden asioiden kanssa tilanne eskaloituu kohdallani usein hyvin nopeasti. Niin kuin jaettujen vuosiemme aikana olette saattaneet laittaa merkille, olen sekä ihmisenä että sisustajana suurpiirteisen kärsimätön; en todellakaan mietiskele sävyjen sopivuutta tai jää hinkkaamaan vaihtoehtoja päässäni puhki. Tämä piirre saattaa olla raivostuttava (Kultaaa, lähdetäänkö käymään ihan vaan nopeasti kaupungin toisella laidalla? Ostin meille kukkapöydän!), mutta se on myös oikotie onnistumiseen: kun ei turhaan jää juupas eipäs-jumppaamaan, vaan laittaa myyjälle heti viestiä, onnistumismahdollisuudet tuplaantuvat. Tarkoin varjeltu salaisuuteni onkin: älä beibi venkslaa.





Asuntomme kaikki huonekalut on käytettyinä hankittuja. Tämä on ekologis-ekonominen linjauksemme, josta pääsemmekin toiseen sisustussääntööni: järki käteen. En koskaan maksaisi montaa tonnia sohvasta, valaisimesta tai matosta, joiden ympäröimänä kutistuisin statistin rooliin omassa kodissani. Rakkaus syntyy käytössä, ei katsellessa.




Ja nyt kun tässä kerran munamaisten asioiden äärellä oltiin, haluan jatkaa munasaagaa esittelemällä uusimman tulokkaamme: sunnuntai-illan kävelylenkillä haettu kolmen euron munalamppu. Kuvissa vilahtaa myös toinen viime viikolla kotiimme tullut löytö. Halusin vaalean maton, menin toriin, löysin ensimmäiseltä sivulta ja vain vuorokautta myöhemmin se jo makasi olohuoneemme lattialla pesulan laput vielä pohjassaan. Kas näin se käy. Vähän ruipeloltahan se näyttää majesteettiseen edeltäjäänsä verrattuna, mutta olkoon. Ei kaiken tartte olla niin justiinsa - niin kuin saatatte verhojen pituudestakin päätellä.




Laura







9.2.2017

Case keramiikkakerho

9.2.2017

Kuva: Pinterest

 

 

Muistatteko kuinka syksyllä kerroin muuttavani koko elämäni, sanovani asioille enemmän kyllä? No en minäkään sanatarkasti muista mutta jotain sellaista uumoilen luvanneeni. Syksy kun on sellaista lupailemisen aikaa.

Ajattelin että elämä on liian lyhyt jahkailemiseen, ja ilmoittauduin viimein, vuosien pähkäilyn jälkeen keramiikkakurssille.

Kun pähkii jotain asiaa pitkään, sitä rakentaa itselleen odotuksia. Olin päättänyt pysyttäytyä yksinkertaisissa kipoissa ja kupeissa, sulavissa linjoissa ja harmonisissa sävyissä. Halusin tehdä kauniin eleettömiä kynttiläkippoja, pari lautasta, ehkä muutaman jälkiruokakulhon. Pinnailin Pinterestissä inspiraatioksi ihania japanilaisia astiastoja, aloin seurata keramiikkataiteilijoita Instagramissa.

Viikot vierivät, maanantaiset savitunnit seurasivat toisiaan. Muiden kurssilaisten koristellessa töitään, minä vaivasin yksinkertaisia kuppeja toistensa perään.

Alkukurssista tajusin homman olevan haastavampaa kuin odotin. Aloin hiljalleen haudata salaisia haaveitani piskuisesta keramiikkapajasta jossa dreijaisin vaivattoman näköisesti toinen toistaan kauniimpia kulhoja ja myisin niitä trenditietoisille kaupunkilaisille. Kurssin keskivaiheilla olin jo luopunut ajatuksesta luoda yhtikäs mitään sulavalinjaiseksi luokiteltavaakaan, saatika nyt mitään helvetin astiastoa. Vaivasin joka maanantai tuntikaupalla samaa savimöykkyä tietämättä mitä tehdä. Loppukurssista olin tiputtanut kaiken keramiikkaan viittaavankaan pois somevirrastani.



 Kuva: omaa tuotantoa


Töistäni tuli...no ihan hirveitä. Lopputuloksena kaapin perällä on kolme koiranruokakuppia muistuttavaa kippoa, liian pieni kukkaruukku, pari rumaa joulukoristetta ja kuvassakin näkyvä, täysin käyttötarkoitusta vailla syntynyt munareliefi (älkää kysykö).



Helmikuun alussa alkoi jatkokurssi. En ilmoittautunut.






Laura