22.7.2017

Onnen koordinaatit

22.7.2017



Siinäpä se, yhteen kuvaan kaapattuna. Kroonisen kaipuuni kulminaatiopiste - paikka jossa olen onnellisimmillani.

Tälle järvelle, tähän nimenomaiseen soutuveneeseen pakenen ajatuksissani aina kun käsillä oleva hetki käy liian raskaaksi, tai muuten vaan sietämättömäksi.
¨
Olen vetäytynyt laineille lukemattomia kertoja vuosien saatossa; syödessäni kuivaa leipää työpaikkaruokalassa ja kuunnellessani mitättömästä sivulauseesta leimahtanutta keskustelua viikkopalaverissa. Odottaessani kengät märkänä bussia marraskuun valuvassa harmaudessa, pakatessani turhilta tuntuneita tavaroitani ahtaaksi käyneestä kaksiosta yksiöön. Riidellessäni toisiksi viimeistä kertaa. Olen veneestä käsin allekirjoittanut muille minua tärkeämpiä papereita, käärinyt perintöastioita sanomalehteen, katsonut kadulla silmiin ja esittänyt ymmärtäväistä. Nojannut taaksepäin, vaihtanut painoa toiselle jalalle ja antanut pupillien supistua. 


Tällä järvellä kelluvat korkeimman onneni maantieteelliset koordinaatit. Jos aivoihini näkisi, huomaisi hyvin pian että vietän Kainuussa paljon enemmän aikaa kuin mitä pöytäkalenterini antaa ymmärtää.


Missä on sinun pakopaikkasi?






Laura






19.7.2017

Puhelinkerho

19.7.2017



Olen puhunut paljon puhelimessa lähiaikoina. Puhunut ja kuunnellut.

Vanhemmuudesta. Venyneistä vauvavuosista, äitiyden väsyttävän fundamentaalisesta luonteesta. Keuhkoja puristaneesta painosta joka katosi kun tajusi ettei haluakaan olla kenenkään äiti, vaikka luuli aina haluavansa.

Nyökytän ääneti.

Orastavasta alusta, haparoinnista. Siitä ohuesta, sietämättömästä epävarmuudesta, joka on totta vain kahden vasta tavanneen välillä. Unenomainen, sydänalassa ponnisteleva pehmeä pelko toisen kaikkoamisesta juuri sillä hetkellä kun mikään ei ole vielä kunnolla alkanut. Kellutaan kiinni toisessa vailla suurempaa tahdonvoimaa, luvataan kuitenkin pitää kiinni kun kiinnipitämisen aika tulee. Ja tuleehan se, hiljalleen ja hyökkäämättä. Yhteisten vuosien myötä, lähikaupan hedelmäpusseissa, falskaavissa pölypusseissa ja ensimmäisen eroa lähentelevän riidan mukana valvotuissa silmäpusseissa.

Rintaliiveistä. Hampurilaisista. Hautakivestä.

Unista.

Syyllisyydestä. Hahmottomasta mutta vahvasta varmuudesta siitä, että jokaisen yllättävältäkin tuntuvan seurauksen alkupiste löytyy omasta itsestä, käden ulottuvilta. Jos olisi tehnyt niin, sanonut suoraan, kääntynyt vasemalle, nyökännyt, hyökännyt, noussut  yhtä aikaisempaan ja kadonnut näkyvistä. Tai jos hän olisi. Olisiko mitään sitä, mitään tätä olemassa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Olemme tulleet inhokkiaiheeseeni.

Emme ole koskaan mahtuneet kovin hyvin samaan tilaan, jos ja minä. Vaikka verhot ovat jo kiinni, ja yleisöstä viimeinenkin saanut takkinsa narikasta, rakennamme mielessämme tarinoita, juonia ja kokonaisia elämiä jälkikäteen. Menneestä on turha puhua konditionaalissa, sillä jokainen uloshengitys, viety roskapussi ja mikron diginäyttöön napsahtava numero vie meitä kauemmas niistä ratkaisuista jotka jo teimme.







Laura





18.7.2017

Niinä kesinä

18.7.2017



Laskennallisesti kesä on ennättänyt jo puoleenväliin ja sen yli.

Ostin parvekkeen täyteen kukkia ja yrttejä kuukausi sitten, mutten ole istunut vehreyden keskellä kuin ehkä viidesti. Milloin sataa (tänä kesänä täällä on satanut noin yhdeksänä päivänä kymmenestä), milloin olen muualla. Usein sitäkin.

Parvekkeen kattoon ripustetut valot syttyvät itsestään iltaisin hämärän laskeutuessa. Kesä on kääntänyt jo kylkeään, valonauha syttyy ilta illalta yhä aikaisemmin.

Tuleehan näitä, kesiä. Tuntuu että sanoin näin myös viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Vai muistanko väärin? Saapuvissa päivissä on sateen paino, taivasta sahaavissa pilvilautoissa optio jälleen yhden iltapäivän pituiselle kuurolle. Ihan kuin kesä olisi unohtanut meidät ja tämän kaupungin, tiputtanut viime hetkellä pois laskuistaan. En tiedä onko tämä outo säätila vain yksi poikkeama muiden joukossa, vai tulevatko kesät aina olemaan tällaisia, arvaamattomia. Kolmen kuukauden mittainen vuoristorata täynnä pieniä pettymyksiä ja odotettuja yllätyksiä.

Vaikka viihdyn viileissä päivissä, kaipaan kesiini sirittävää kuumuutta; aurinkorasvan käynyttä tuoksua iltapäivään ehtineellä iholla, paisteen pingottamia poskipäitä ja painostavasta helteestä seisovaa ilmaa. Jokakesäistä kulminaatiopistettä, jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt ja vielä tuleva on anteeksi annettu.

Katselen sateen välinpitämätöntä vihmontaa, tukahdutan huokauksen huonosti.

Mutta muistatko sen kesän kun oli tukahduttavan kuuma ja juotiin älytön määrä limsaa, hän kysyy. Siinä asunnossasi jossa ei ollut verhoja, muistatko? Muistatko kun käveltiin paljain jaloin kotiin koska halusit kokeilla pystytkö? Tai kun keräsit pulloja, uhkasit matkustaa kerätyillä rahoilla toiselle puolen maapalloa? Entä se kesä kun juotiin keskellä yötä pullo viiniä ja heiteltiin frisbeetä? Onko siitä kaksi vuotta, vai neljä?



Niin. Tuleehan niitä.





Laura




17.7.2017

Mitä tehdä tunneillaan

17.7.2017




Kun kesäkuukausien valo venyttää päiviä molemmista päistä, on vääjämättäkin aikaa ajatella vähän enemmän. Siinä missä yksi minä miettii menneitä ja kutoo kuukausista itselleen vilttiä, työminä piirtelee karttaan pisteitä; missä olen ollut, mihin olen matkalla.

Horoskoopit povasivat minulle kahta asiaa vuodelle 2017: kolmiodraamaa sekä voimakkaita puhureita työkuvioihin. Draamalta olen nipin napin onnistunut välttymään - työkuvioita sen sijaan olen asetellut kalenteriin tetriksen lailla vuoden ensimmäisestä viikosta lähtien.

Töitä riittää. Se tekee minut samanaikaisesti hulluksi ja onnelliseksi.

Tässä vaiheessa haluan taputtaa olalle sitä seitsemän vuoden takaista Lauraa, joka ei jäänyt hiljaisena nyökyttelemään luentosalin penkkiriville, vaan käveli psykologian kakkoskurssilta kesken ulos siinä vaiheessa kun ihmisten välistä vuorovaikutusta mitattiin yhtälöllä. Kävelin yläkerran kahvilaan, kumitin kalenterista kaikki jo valmiiksi valitut kurssit, ja yritin kuumeisesti miettiä mihin minusta olisi. Minulla ei ollut mahtipontisia suunnitelmia minkään suhteen - ehkä vähiten itseni - joten tein niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu; valitsin vaihtoehdoista vähiten huonon. Päädyin opiskelemaan mediaa, journalistiikkaa ja kirjoittamista. Olin kasvatustieteen laitoksella outolintu sivuainekokonaisuuksineni, mutta myös ensimmäisten joukossa koppaamassa oman alan työpaikkoja. Oppirahat on näistäkin makseltu, opittu suorilta sanomaan ei mahtipontisilla puheilla ja surkeilla työehdoilla kuorrutetuille tarjouksille. Cocktailit jota työelämän ovensuussa ensimmäisenä tarjotaan, ovat usein niitä joiden ohi kannattaa kävellä.

Huomaan miettiväni jo seuraavia siirtoja. Sitä freelancerius parhaimmillaan ja pahimmillaan on; sitä skaalaa ympäristöään kuin kävelevä hakukone. Hakisinko kokoaikaista työpaikkaa, vaihtaisinko joustavan säläarjen johonkin ajallisesti säännönmukaisempaan? Tiputtaisinko työtunteja ja aloittaisin jonkin ihan oman projektin? Voittaisinko lotossa? Niin paljon olisi asioita joita voisi tehdä, niin vähän tunteja joina elää.






Laura






14.7.2017

Täältä minut löydät: Kattila

14.7.2017



On siis kesä. Se aika vuodesta jolloin suomalaiset vaeltavat läpi maatamme niin vaaka- kuin pystysuuunnassa. Jos suvistoppisi sijoittuu Tampereelle, kerron sinulle nyt paikan jossa syödä. Hallituskatu 5.

Kattila on lempipaikkani. Kun en tiedä mihin mennä, tiedän aina mihin mennä.

Kattilaan vien sekä kokeilunhaluiset kulinaristikollegat että perinteisempien makujen ystävät; kynnyksen yli voi turvallisin mielin saatella niin kokeilijat kuin uudelle aremmat. Ei tarvitse stressata hetkeäkään etteikö listalta löytyisi sopivaa syötävää ihan jokaiselle.

Näiden kuvien ottamisiltana söin menun läpi kutsuvieraan ominaisuudessa ilmaiseksi, mutta kannan tasaisesti osan kuukausituloistani tähän keskustan ihanimpaan raflaan. Teen sen ilomielin; ruoka on aina - siis ihan aina - huokailuttavan herkullista, hinta-laatusuhde mitä mainioin. Paikka saattaa vaikuttaa ulospäin eksklusiiviselta rönsyilevine kukkineen (somistuksessa ei turhia säästellä), mutta lounaan syö samaan hintaan kuin missä tahansa muussa keskustan ravintoloista. Palvelu on välitöntä ja vilpitöntä, kuin kotiinsa tulisi. (Tosin en koskaan osaisi sisustaa omaa kotiani yhtä mielikuvituksellisesti, ah!)






Parmesaanikuorrutettua helmikanaa söin tuona iltana, ja moneen otteeseen myös sen jälkeen. Taivaallista. Olen lähiaikoina tehnyt vallankumouksellisia peliliikkeitä ruokailutottumuksissani, niistä uusimpana parmesaanijuuston siirtyminen mustalta listalta kauppalapulle. Myönnän: Kattilan kesälistalla on ollut tekemistä asian kanssa.

Seuraa keliaakikon nöyrä kiitos. Kattila on yksi niistä harvoista ravintoloista joissa gluteenittomuus ei rajaa ruokalistaa kolmannekseen. Lähes kaikki tarjolla olevat annokset ovat lähtökohtaisesti gluteenittomia - virkistävää! Selailla nyt menua niin kuin normaalit ihminen, kyselemättä sen kummemmin geen perään. Kokemus sekin.






Ylläolevat kuvat on otettu eri iltoina. Päivä vaihtuu, vanukas pysyy. Luitte oikein: va-nu-kas. Tämän jälkiruoan vetovoimasta kertonee jotain myös se, että vein eräänä iltana Tampereelle pölähtäneet turistit syömään Kattilaan pelkkää vanukasta. Kuka muka sanoi ettei ravintolaan voi mennä syömään vain jälkiruokaa? Tämän kesän jälkkärilistan tähti on valkosuklaavanukas jonka pohjalla on täydellisen kirpeä vadelmasurvos ja päällä syntisen rapea mantelitosca.

Ja kun puhun valkosuklaasta, tarkoitan sitä; kuin sulaa suklaata lusikoisi.

Tänä iltana suuntaamme askeleemme jälleen kerran Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan. Pöytävaraus on tehty, viimeiset duunihommat odottelevat työpöydällä viimeistelyään. Hiukset rennosti niskaan nutturalle, korviin kevyet renkaat. Mekko, ehkä. Toivottavasti pöytämme on ikkunan vieressä - rakastan katsella kaupungin yöelämään katoavia askelia, ihmisten yllä poreilevaa alkuillan lupailevaa huumaa. Lasiin pyydän listalta ehkä jotain ennestään tuntematonta kuplivaa, tai paikan sommelierin Mikan omatekemää limoncelloa - parasta maistamaani.






Laura





13.7.2017

Papan päivä

13.7.2017




Vuosi sitten istuin bussissa kassissani juureen leivottua leipää, hallin parasta kalaa ja muutama mansikkaleivos. Oli pappani viimeinen syntymäpäivä. (Sitä emme tosin kumpainenkaan tuolloin tienneet.)

Nyt seison hautausmaan kukkakioskilla ja tuijotan sateen nuolemia ylihinnoiteltuja kimppuja. Käännyn takaisin liikennevaloihin – päätän ostaa kunnon kimpun jostain lähistön lukuisista kukkakaupoista. Lähin kukkakauppa näyttää pahaenteisen pimeältä. Lomalla. Seuraava kauppa on muutaman korttelin päässä. Googlaan. Suljettu sekin, heinäkuun loppuun.

Seison tihkusateessa ja mietin mitä teen. Mieleen juolahtaa kukkakauppa jonka vieressä asuin aikoinaan puolitoista vuotta, mutta jossa en koskaan ole päässyt käymään. Näpy näpy. Auki klo 18 saakka. Luojan kiitos.

Perillä valitsen nippuun neilikkaa, harsoa ja muita joiden nimet unohdan heti myyjän ne lausuttua. Sinistä ja valkoista, vähän ilmeistä. Tunnen itseni typeräksi. Isoisäni ei ollut mikään palosieluinen patriootti. Käytän kukkiin enemmän rahaa kuin pappa olisi koskaan suostunut ottamaan vastaan. Vanhassa rahassa sata markkaa.


Matkalla hautausmaalle poikkean kahvilaan. Juon kupin juhlan kunniaksi, selaan päivän lehden. Pohjois-Korea, sodan uhka, hätäkokous. Hörppään kupin pohjat ja muistelen sanoja jotka pappa eräänä helteisenä kesäpäivänä sanomalehtensä takaa lausui:

’’Kunpa kaikki voisivat elää sovussa.’’ 






Laura





12.7.2017

Paras ruokalöytö: puolentoista euron pinjispussit

12.7.2017



Jos pyytäisin sinua kuvailemaan pinjansiemeniä kolmella adjektiivilla, uskon että yksi niistä olisi kallis.

Pinjansiemenet ovat kuin sveitsiläisiä kelloja; ne eivät ole koskaan alennuksessa. Kaiken maailman pähkinämixejä, manteleita ja casheweita saa kyllä alelaareista tai viikon tarjouksista, mutta pinjiksiä? Ei koskaan. Pienen pussin hinta hiihtelee vakiona viiden kuuden euron välillä, kaupasta riippumatta.

Tästä syystä ostan pinjansiemeniä vain niinä päivinä kun haluan todella hemmotella itseäni. (Mikä hedonistisesta luonteestani johtuen tarkoittaisi teknisesti ottaen jokaista elämäni päivää, mutta jolle lompakkoni ei valitettavasti anna periksi.) Eräänä tällaisena päivänä päätin tehdä instagramista bongaamani kesäköntsä-salaatin (Älkää antako nimen häiritä, salaatti on helppo ja herkku! Lisää alla.). Nappasin katukojusta mukaani mansikat ja herneet, marssin Sokokselle hassaamaan viimeiset rahani fetaan ja pinjansiemeniin.

Saavuttuani pähkinähyllylle nappasin mukaani tuttuun tapaani S-ryhmän oman halpispussin. Kilohinta: 55,90. Aivoni sanoivat auts, sieluni sanoi: sinä ansaitset kultaa. Suunnatessani pussi korinpohjalla kohti juustohyllyä, katseeni nauliutui hyllyn toiselle puolen. Minulle entuudestaan tuntematon tuotemerkki Green Taste oli parkkeerannut koko hyllynleveydeltä hasseleinensa, mutten nähnyt enää mitään muuta kuin ylähyllyllä nököttävät PUOLENTOISTA EURON PINJISPUSSIT. Otin pussin käteeni, tuijotin epäuskoisena kilohintaa. 17,53. 

Seilasin pähkinähyllyä edestakaisin vainoharhaisin askelein.

55,90. 17,53. 55,90. 17,53.

5,59. 1,49. 5,59. 1,49.

Tuntui kuin olisin löytänyt salakapakan - päässyt paikkaan jonne vain tarkkaavaisimmat ja hyvätuurisimmat löytävät. Mieleni teki kaataa kaikki puolentoista euron pussit korin pohjalle, mutta otin vain kolme. Mietin viittä. Tuntui kuin olisin pidellyt käsissäni maailman suurinta salaisuutta. Kassalle mennessä jännitti; ehkä hinta oli näpytelty väärin hyllypaikalle? Ehkä joutuisin sittenkin pulittamaan vitosen jokaisesta? Pelko oli turha; euroviiskeet per pussi. Yritin etsiä kassaneidin ilmeestä merkkejä siitä että hänkin tietää millaisen ihmeen kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei mitään.

Liukuportaissa huomasin etten tajunnut ottaa kuittia - olisi ollut laminoitavaa kamaa.

Mutta siihen salaattiin! Ystäväni Tiia (jolla on myös helkkarin hauska blogi, käykää kaikki lukemassa jollette jo lue!) julkaisi instagramissa kuvan salaatista johon minäkin pystyn.





Kesäköntsä-salaatti:


Herneitä (paljon)

Mansikoita (paljon)

Salaattia (näön vuoksi)

Pinjansiemeniä (sen verran kun kehtaa laittaa, tässä tapauksessa paljon)

Fetaa (reilusti)






Laura




11.7.2017

Luurit jäähylle

11.7.2017




Minulla on pinttynyt suhde musiikkiin. Joku tarkka voisi erotella siitä riippuvuuden piirteitä, mutta totean vain että uskon tarvitsevani musiikkia enemmän kuin varsinaisia ihmiskontakteja.


Kuuntelen R&B:tä ajalta jolloin kaikilla oli värilinssilliset aurinkolasit, lantiofarkut ja oma boo. Kuuntelen optimismilla kuorrutettuja kesähittejä, suurieleisiä rakkauslauluja sekä erobiisejä joiden lyriikoihin minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista henkilökohtaista tarttumapintaa.

Musiikki on tunteideni katalysaattori - lievittää tai lietsoo tilanteesta riippuen.

Kun kuuntelen musiikkia, en ole paikalla. Laittaessani luurit korville, painan samalla preesensin oven perässäni kiinni. Astun sulavasti tästä hetkestä sivuun, olen ajatuksen tasolla jossain aivan muualla. Pakenen liikkumatta mihinkään.

Eräänä aamuna kuljin tavallista reittiäni kun puhelimen akku loppui heti kotipihasta lähdettyäni. Näyttö pimeni, biisi loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Nostin kuulokkeet korvilta ja nakkasin puhelimen mukana laukun pohjalle. Ja mikä äänimaisema ympärillä avautui! Linnut sirkuttivat aamunavajaisiaan, ympärillä kohoavien puiden latvat huojuivat huomenta nekin. Heinä piti kaunista kesäistä suhinaansa, hautausmaalle kävelevien kannat rahisivat rauhallisesti hiekkatiellä.

Tajusin etten ollut kuunnellut kesää ollenkaan. Olin kävellyt viikosta toiseen kesäisen konsertin keskellä siitä tietämättä.

Kirjoittaminen on takellellut. En enää ihmettele miksi. Yksi kirjoittamisen tärkeimmistä opeista on pitää aistit avoinna; nähdä ja kuulla, kysyä ja kokea. Ei siis ihme ettei ole mitään sanottavaa, kun kulkee päivästä toiseen yksin omassa näkymättömässä todellisuudessaan ketään kohtaamatta.

Päätin laittaa kuulokkeet jäähylle loppukesäksi. Uskon että se on paras päätös pitkään aikaan.






Laura







7.7.2017

Mitä pakata tulevaisuuteen

7.7.2017




Olen tässä ajatellut. Voi jeesus joku miettii: Tähkävuori on taas  a j a t e l l u t. Mutta asian ääneen sanomisella on aivan erityinen merkitys, sillä mennyt kesä on opettanut että ajattelulle ei todellakaan aina ole aikaa. Ainakaan sellaiselle ajattelulle josta elän ja maailmankuvani rakennan. Jokin muu kiilaa näissä kiireen pingottamissa kuukausissa aina pohdintojen edelle; menneet, tulevat, jo olleet, mahdollisesti menneet, mahdottomiksi luokiteltavat.

Menneet, menneet, menneet.

Sanovat että meitä on kolmea sorttia: menneessä, nytissä ja sittenissä eläviä. Voi luoja kuinka haluaisin sanoa eläväni tässä, tai edes puoliksi huomisessa. Ehei. Elän eilisessä, aina vaan viime viikossa, vuodessa, vuosikymmenessä. Nostan kädet tasaisin väliajoin ilmaan ja vannon olevani jälleen kerran kaikesta VAPAA. Vaan silti huomaan salaa raahaavani onttoa roskaa mukanani; muiden jo jättämiä hetkiä, terävien alkujen tylpäksi pyöristyneitä loppuja. Ajan ohueksi kaivertamia keskusteluita jotka pysyvät elossa ainoastaan koska hilloan niitä aivokuoreni alla suojassa tuulelta. Siirtelen vastaväittäjän pöydälle jättämiä murusia vielä vuosienkin päästä, kyllästytän itseäni ja muita.

Hohhoijakkaa.

Suhtaudun tulevaisuuteen kuin halpaan äkkilähtöön. Matka on maksettu, toivottavasti kohde on kiva tai ainakin sopivan siisti. Tottakai toivon yllätystä. Kuka hölmö nyt ei? Raavin hajamielisesti kasaan kaikkea enkä mitään, kun en tiedä mitä kaikkea tarvitsen mukaan eilisestä tai edes tästä hetkestä.





Laura




29.6.2017

Vuoden ystävä

29.6.2017


Mikäli seuraat blogia facebookissa, saatat muistaa toukokuisen unohdukseni.

Kaikkihan lähti tästä:




Tiedän olevani epäpedantti mitä syntymäpäiviin tulee. Muistini ei tottele lukujärjetystä, sisäisessä kalenterissani on aina juhlat. (Filosofisesti ajateltunahan kestojuhlat ovat tietysti parempi ratkaisu kuin kertakäyttöiset.) Havahdun tasaisin väliajoin siihen että olen (tai luulen olevani) myöhässä, kaivan pakokauhuissani puhelimen esiin ja tuuttaan tekstiviestin viikon kuukauden kaksi myöhässä. ONNEA! ANTEEKSI! tai ANTEEKSI! ONNEA! Pahoittelen jälleen kerran, syytän töitä ja väsymystä vaikka muistini on ollut ihan yhtä hatara 28 vuotta. He kyllä tietävät sen. Osaavat sillä tavalla varautua asiaan.

Ja kuten sanoin, tämä ei ole kertaluontoista. Toukokuinen unohdus synnytti unohdusten lumipalloefektin, joka kierii tasaisesti kuukaudesta toiseen vuoden loppuun saakka, kunnes uusi anteeksipyytelyonnittelukierros jälleen alkaa. Joskus onnittelut saapuvat puoli vuotta myöhässä, joskus konfettia tungetaan postiluukusta varmuuden vuoksi jo päivää etukäteen:










Laura




26.6.2017

Mielenpäälliset

26.6.2017



Maanantain kunniaksi (ja kokonaisuuksiin kykenemättömien aivojen armahdukseksi) ajattelin jakaa muutaman irrallisen mielenpäällisen.

Aloittakaamme päivän parhaasta uutisesta. Store of Hopen joukkorahoituskampanja tuli tänään päätökseensä, ja kiritti koko juhannuksen ylittäen lopulta htavoitteensa! Skumppaa, konfetteja, kashmiria! Seurasin kampanjan huimaa loppukiriä juhannuksena, päivittäen sivua vuorotellen Hihna247-lähetyksen kanssa (joka muuten on, mikäli jollekin on jäänyt epäselväksi, parasta mitä televisio on hetkeen tarjoillut. Vrt. alta SKAM-analyysi.)

Kulmakarvojen ja ripsien värjäys. Välimerellisestä verenperimästäni kiitollisena olen aina ajatellut että naamakarvojen värjääminen on nimenomaan vaaleaverikköjen hommaa, eikä värjääminen tuo mitään iloa jo valmiiksi tummiin piirteisiini. Ja kissan viikset (pun kinda intended...)! Ilme muuttui hetkessä skarpimmaksi, kun naamaan sudittiin parillakympillä koko kesän kestävät raamit.

Tyylin näivettyminen ja sitä kautta kristallisoituminen. Olen tehnyt tilastollisia havaintoja päälleni eksyvistä vaatteista. Tulos: tulen mainiosti toimeen kolmilla housuilla, muutamalla topilla ja luottotakilla. Kunnon nilkkurit, kaikennielevä laukku ja mattahuulipuna - siinä kaikki mitä tarvitsen. Vaatekaappini todellisuus on aivan toinen; rivi eriväristä pellavaa ja silkkiä, designer-kuosia ja skandiraitaa, villamekkoa ja silkkipuseroa. Ihania kaikki, mutta käyttöasteeltaan nollan luokkaa. En yksinkertaisesti jaksa aloittaa aamujani farkkutetriksellä tai asuarpajaisilla. Niinpä nöyränä kirjaan jälleen kerran kalenteriin: varaa kirppis, myy pois, ole fiksumpi, opi jo.


SKAMin viimeinen jakso. Te jotka ette ole vielä nähneet jaksoa tai luoja paratkoon koko sarjaa, älkää peljätkö: en aio kertoa mitä tapahtuu. Sillä siinäpä se: viimeisessä jaksossa tapahtuu omaan makuuni ihan liikaa. Kuin dynamiikaltaan ontto liikuntatunnin parijono, jossa jokaiselle löytyy lopuksi aina joku - vaikka väkisin.



Mitä siellä roikkuu mielen päällä? Havaintoja, tuntemuksia, sovittuja riitoja? Alkavia lomia, päättyviä kirjoja, korvaamattomia keskusteluita? Lenkkibiisejä? Irtokarkkeja ja/tai -suhteita? Haikuja menneestä, visioita tulevasta?








Laura





25.6.2017

Keskikesän minuutteja

25.6.2017





Kävelen kylpytakki päällä pihasaunaan. Isä kysyy joka kerta muistanhan. Muistan, muistan. Padan vesi on tulikuumaa, pesuvettä sekoitetaan aina kylmästä kuumaan, ovenkahvasta pitää vetää tietyllä tavalla, lattia saattaa olla liukas. Muistan. Kun olin lapsi, äiti huusi aina parvekkeelta: ''Ei saa mennä pahoihin paikkoihin!'' En mennyt, en edes yllytettynä. Fiksuksi sanoivat, mutta laiska minä olin. Aivan liian laiska ollakseni tyhmänrohkea.

Ajamme kirkonkylälle. Tuijotamme rivissä sillalta alas, josko hauen näkisi. Käyskentelemme hautausmaalla, kuljemme sankarihautojen rivit järjestyksessä läpi ja laskemme kaatuneiden keski-ikää. Yhdeksässätoista kesässä ehtii oppia enemmän kuolemasta kuin elämästä.

Päivä taipuu iltaan, ilta aamuun, aamu päivään ja päivä jälleen iltaan. Kellosta tarkistan, muuten en osaisi sanoa.

Lähtiessämme äiti leikkaa muutaman oksan syreenistä, kannan ne hedelmäpussissa auton perään. Ne ja karjalanpaistin. Ja lihapullat. Ja pizzan.

Katsomme kartasta reitin kotiin. Aja sinä.





Laura




24.6.2017

Rakas anna mun ajaa mökkitie

24.6.2017



Olimme päättäneet lähteä juhannusliikenteeseen vasta aaton aamuna, kun kiireisimmät olivat päässeet jo perille. Halusin ajaa mökille pienten metsäteiden kautta, kuunnellen akustista musiikkia, jossittellen jokaisen järvenrantahuvilan kohdalla. Millaista elämämme olisi tuolla? Tai tuolla?

Ilmoitin romanttisesta aikeistani perillä odottavalle äidilleni. Hän vastasi: ei kannata. Moottoritien kautta reitti olisi kaksi kertaa nopeampi. Vastasin että mutkittelemme silti.

Kerroin aikeeni myös kuskille, joka hieman epäili suunnistustaitojani. Lähti kuitenkin seikkailuun kun ylikorostetun huolettomasti vakuutin että olen ajanut reitin moohohoneen kertaan. (Tosin vain toiseen suuntaan ja kyydissä istuen, mutta turha tässä on nyt takertua lillukanvarsiin.)

Lähdimme matkaan.

''Noustaanko tästä, kun tuossa näyttäis olevan se viitta?''

''Eeei, kyllä tästä mennään vielä suoraan...''

''.....eiku. Joo, käydääns kääntymässä tuolla.''


Ajoimme ensimmäisestä liittymästä ohi, kun navigaattorini pallo laahasi perässä. Teimme ylimääräisen kierroksen lähitienoon maatiloilla ja huokailin kuinka ihanaa elämä voisi täälläkin olla!


Ajoimme ohi toisesta liittymästä, kun selasin Spotifystä sopivaa akustista tunnelmointibiisiä.


Kolmannella kerralla keskityin niin paljon kauniiseen maisemaan, että kuskin kyselyistä huolimatta ajoimme risteyksestä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä. Kolmansien uparien kohdalla olin kuulevinani kuskin suusta sanat ''Et ole tosissasi...''



Puoltatoista tuntia, kolmea u-käännöstä, kahta kinaa ja lukemattomia vaihtoehtoisia todellisuuksia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille!

Huomenna samaa reittiä takaisin.





Laura








18.6.2017

Nainen joka jätti joon

18.6.2017




Huomenna kuomat, on toistaiseksi kuluneen elämäni toistaiseksi viimeinen terapiakäynti.

Kolme vuotta olen systemaattisesti kartoittanut näkymättömiä kipupisteitäni. Kävellyt peili kädessä, osoittanut sillä itseäni ja lopulta myös muita. Viikko viikolta kuorinut päältäni vuosien kovettaman kerroksen syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja hahmotonta häpeää - tärkeältä tuntunutta, turhaksi paljastunutta moskaa. Itkenyt turhista ja sitten tärkeistä asioista. Mennyt paikalle ilman asiaa, kävellyt ulos silmät historiasta turvonneina.

Ensimmäiset kuukaudet täytin hiljaisuutta ympärilläni, väistelin vastapäätä istuvaa katsetta ja pelkäsin jatkuvasti jääväni jostain kiinni. Alussa oli vain nainen ja joo. Joossa oli ihanan tuttu suutuntuma, tapa jolla se resonoi kitalaessa. Ei on astetta hankalampi.

Mutta niin vain kuitenkin kävi, että ihastuin hiljalleen, huomaamatta. Kokeilin ensiksi pari kertaa, ollen varma että jään kiinni ja kuolen. En kuollut. Lopulta ammuin sarjatulella ja olin rutkasti onnellisempi.

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. (Joskus jopa kepoisasti nauraen: eeehhehei.)

Kaikki nämä viikot, kuukaudet ja vuodet käytin omien ääriviivojeni piirtelyyn. Kolme vuotta sitten huoneeseen numero kaksi saapui surun ja syyllisyyden huuhtelema keskiharmaa hahmotelma. Huomenna sieltä lähtee joku ihan muu. En ole enää kävelevä aikapommi - olen kertaalleen seiniä pitkin levinnyt, osa
kerrallaan uudelleen koottu. Aika bueno, vaikka itse sanonkin.

Ja siitä masennuksesta vielä. Se on aivan liian yleistä ollakseen noloa.

Sinulle, joka kahvipöytäkeskustelun sivulauseessa sanoit ettet koskaan palkkaisi minua sairaushistoriani takia, sinulle sanon tämän: olen saanut näiden kolmen vuoden aikana neljä työtarjousta. Niistä kahta hain itse. (Ja muutamaan sanoin kiitos ei.)






Laura






16.6.2017

Store of Hope - ei anonyymejä alihankkijoita

16.6.2017



En ole jaksanut kiihtyä Sumareista tai repiä verenpaineita kriisiytyneen hallituksen liikkeistä, mutta yhteen soppaan - tärkeään sellaiseen - minunkin oli lusikkani tungettava. Ensin kirjoitti Emmi, sitten Helmi. Ja niin kuin kohdallani usein käy, yksi asia johti toiseen, ja pian huomasin jo istuvani Kehräsaaressa keskustelemasta aiheesta Store of Hope.

Store of Hope on konsepti, joka myy eettisesti kehitysmaissa tuotettuja tuotteita auttaen tuottajia kehittämään omaa liiketoimintaansa ja laajentamaan jälleenmyyntiverkostojaan. Verkkokaupassa myytävien tuotteiden tekijät ovat tarkkaan valikoituja yksityisyrittäjiä tai pieniä pajoja - yhteiskunnassa syystä tai toisesta syrjään joutuneita naisia, joille tuotteiden valmistaminen ja myyminen on elinehto. Store of Hope myy tuotteita kahvista koruihin, uusimpana tuoteryhmänään  i h a n a  huivivalikoima.

Kävin Kehräsaaressa jututtamassa verkkokaupan takana häärivää voimavaljakkoa, Eevaa ja Annaa. Puhuimme työstä, puhuimme rahasta. Puhuimme vinoista yhteiskuntarakenteista joista tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ponnistavat, ja verkostosta, jonka Store of Hope haluaa rakentaa.




Olen useasti sortunut helppoon kauko paha, lähi hyvä-ajatusketjuun, jossa jokainen kaukana tuotettu artikkeli on lähtökohtaisesti kehno ja päivänvaloa kestämätön. Store of Hopen kaltaisten yritysten kautta on mahdollista vaikuttaa ostopäätöksillään myös sinne, missä työoloja usein katsotaan läpi sormien.

Eeva ja Anna neuvovat tuottajia sertifikaattirumbassa, tukevat kohti parempia työoloja ja auttavat tuottajia jälleenmyyntiverkostojen rakentamisessa. Store of Hope mahdollistaa myös nepalilaisnaisten työskentelyn kotoa käsin, mikä ei kehnoista työoloistaan tunnetuissa kehitysmaissa ole millään tasolla itsestäänselvyys.

Nyt Store of Hopen naiset haluavat ponnistaa pidemmälle, ja tähtäävät verkkokauppansa kanssa kansainvälisille markkinoille. Tätä tarkoitusta varten perustettu joukkorahoituskampanja on kerännyt jo huikeasti reilun kolmanneksen tavoitteestaan (mahtavaa naiset!), eikä ihme; kun tavoitteena on tehdä eettisestä uusi normaali, aihe koskettaa meistä jokaista. Eikä joukkorahoituskampanjaa varten valikoidussa huivi-tuoteperheessäkään varsinaisesti valittamista ole. Nyt puhuu anonyymi kashmir-narkki.

Joukkorahoituskampanjaan voi osallistua joko lahjoittamalla suoraan haluamansa summan (klikkaa BACK IT), tai viemällä ostoskoriin jonkin ihanan värisistä huiveista.




Eeva ja Anna ovat viikottain yhteyksissä tuottajiin, ja vierailevat tasaisin väliajoin tekijöiden luona Nepalissa. (Psst! Yhtenä osallistumistapana on ostaa joukkorahoitussivulta astetta päräyttävämpi pakettimatka ja lähteä lokakuussa naisten mukaan Nepaliin!) Kuunnellessani Kehräsaaressa naisia kahvikuppini äärellä, en voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan jolla Eeva ja Anna tuhansien kilometrien päässä työskenteleviin nepalilaisnaisiin viittasivat; suoraan etunimillä, perhetaustoja myöten perillä ollen. (Tähän väliin pieni perspektiiviä antava välikysymys: kuinka moni meistä tietää edes seinänaapurinsa etunimen?)




Tästä olemme puhuneet: se kellä on rahaa, sillä on myös valtaa. Emme puhu nyt suuresta vallankahvasta tai lentävistä pääministereistä.  Puhumme perusasioita, kuten nyt vaikka itsemääräämisoikeudesta. Store of Hopen tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ovat päässeet pois kaduilta, riuhtaisseet itsensä irti prostituutiosta ja huumeista. Näille naisille työ on väylä päättää oman elämänsä askelmerkeistä, ja toimia sosiaalisesti kestävien työolojen suunnannäyttäjinä omissa yhteisöissään.


Sain kiitoksena kotiinviemisiksi kasmirhuivin, johon olen kääriytynyt jo aivan liian monena päivänä ottaen huomioon että ELÄMME KESÄKUUN PUOLIVÄLIÄ. Sain myös lukijoilleni jaettavaksi suoran linkin salasivulle, jonka kautta huivin saa tilattua postikuluitta. (Tästä.) Tämän lupaan: värin valitseminen on hankalin vaihe.





Laura





10.6.2017

Kaiken keskeltä

10.6.2017



Blogiin kirjoittaminen on ollut yhtä palaamista ja peräkkäistä comebackia. Kuin kirjoittaisi esikoisia toistensa perään.

Kun surffaa työkseen somessa ja täyttää duunipäivänsä kirjoittaen tekstiä tekstin perään, koneen avaaminen iltaisin tuntuu vastenmieliseltä. Kirjoittaminen ei ole ongelma, työväline on. Ehkä lanseeraan Missä olet Laura-kirjekerhon teille, jotka kärsivällisesti jaksatte tulla joka päivä (!) tuijottamaan tyhjänä kumisevaa blogia. Oletteko vielä siellä?

Olen saanut kyselyitä liikkeistäni, pyyntöjä elonmerkeistä. Elän kyllä, ainakin hengitän. Hitto sentään - olenko se vain minä, vai onko tässä alkuvuodessa ollut erityisen paljon kaikkea?

Tulin viikonlopuksi pakoon omaa kiirettäni mökille. Istun valoisassa kamarissa pyydettyäni vapautusta pihatöistä ihan vain jotta saisin kirjoittaa. Äiti ja iskä vapauttivat väsyneen multahommista - ovathan blogini suurimpia faneja.

Kun pakkaamisen ohella vastailee työsähköpostiin, muokkaa kuvia ja siivoaa, saattaa käydä niin että unohtaa kotiin hammasharjan, deodorantin, hiustenpesuvälineet ja muut jo nyt turhilta tuntuvat asiat. Huulipunan toki muistin. Muutama kesä sitten ajoin seitsemän tuntia Kainuuseen vain huomatakseni, että asuntoni lattialle nätisti viikkaamani matkavaatepino oli edelleen asuntoni lattialla Tampereella. Se reissu opetti, että maksimekosta on moneksi.




Laura




29.5.2017

Muisto taipuu kolmanteen persoonaan

 29.5.2017



Annan itselleni puoli tuntia aikaa kirjoittaa ennen kuin pesen tukkani ja lähden.

Mitä kuuluu?

Alkukesän tuttu tunneskaala: ilo vastaanottamisesta, suru irti päästämisestä.

Suru kätkeytyy usein hetkistä kauneimpiin. Se ei varjosta tai vie tilaa, mutta elää vuosienkin jälkeen osana jokaista siihen liittymätöntä hetkeä. Kuin ylimääräinen sormi tai silmä.

Hän/se voi tulla vastaan missä tahansa; kaupan ilmoitustaululla, radiossa, tuntemattoman tutussa äänenpainossa. Kulmakarvan kaaressa, kävelytyylissä. Auringon nousussa ja laskussa ja jokaisessa hetkessä niiden välillä.

Ennen hän/se käveli vastaan jokaisessa, sitten joka toisessa, pian joka kymmenennessä. Hiljalleen sadannessa, tuhannessa - enää vain silloin tällöin. Tänä kesänä yllättävän monta kertaa. Nostan käden puoleenväliin, nielen sanat viime hetkellä kun tuntemattomat kävelevät ohitse. Miten muistoa tervehditään?


Osia, haalenevia häivähdyksiä.





Laura






24.5.2017

Että ehdit

24.5.2017



Seison bussipysäkillä yhdettätoista minuuttia. Vaihtelen painoa levottomasti puolelta toiselle, vilkuilen puhelimen näyttöön kasaantuvia minuutteja. Auto on reippaasti myöhässä. Olen muuten aikatauluineni häveli, mutta kerran viikossa minun on ehdittävä naapurikuntaan vievään vaihtobussiin. Ja se päivä on tietysti tänään.

Viimein bussi kaartaa kulman takaa rauhallisesti pysäkille. Tekisi mieli hoputtaa muita kyytiin nousevia: ettekö te hyvät ihmiset näe että minulla on kiire, olemme kaikki myöhässä! Kävelen ensimmäisenä sisään, yritän etsiä kuskin katseesta anteeksipyyntöä sitä löytämättä, siirryn reippaasti peremmälle bussin keskiosaan - kuin näyttääkseni esimerkkiä jota kukaan ei seuraa. Katsahdan katossa killuvaa diginäyttöä; jos kaikki menee putkeen, saatan ehtiä juuri ja juuri vaihtobussiin. Viimeistään jo seuraavassa risteyksessä tajuan yltiöoptimismini; tottakai juuri tänään puikoissa on kylän kiireettömin kuski, joka moottorijarruttelee hyvissä ajoin ennen kuin kukaan on edes nähnyt keltaista.

Stressaa. Vilkuilen liikennevaloja, on hyvin lähellä etten mene kuskin viereen kannustamaan ja lyömään tahtia.

Aikaa seuraavan bussin lähtöön on enää viisi minuuttia. Ajoaikaa määränpäähän tasan saman verran.

Tietysti jokaisella pysäkillä joku jää pois. Yritän elekielelläni viestittää kanssamatkustajille että nyt jos koskaan olisi hyvä hetki toimia ripeästi.

Ennen päätepysäkkiä asemoidun auton keskiosaan aivan oven lähettyville, ja kun auto halkoo Hämppiä kääntyäkseen keskustorin katoksille, yritän epätoivoisesti ottaa telepaattista katsekontaktia kadun toisella puolella lähtökuopissa olevan vaihtoauton kuskiin. Uskomatonta kyllä, juuri kun ohitamme parkissa olevan vaihtobussin, sen kuski katsahtaa kadun yli suoraan minuun. Välillämme suhaavan liikenteen ja kymmenien metrien yli yritän siinä kirjaimellisestikin ohikiitävässä sekunnissa elehtiä että ODOTA, OLEN TULOSSA!

Digitauluun on napsahtanut kohtalokas viimeinen minuutti jo hetki sitten. Bussimme kaartaa (raivokkaan) rauhallisesti katokseen, ja kuin vinttikoira ampaisen juoksuun ovien auetessa. Ryntään päin kaksia punaisia, kiihdytän viimeiselle suoralle tuijottaen maanisesti lähtevän bussin jarruvaloja. Stressistä hikisenä ja juoksemisesta hengästyneenä ehdin kuin ehdinkin bussiin. Kuski avaa ovet, ja letkeästi hymyillen tokaisee: ''Näin että katsoit tänne, ja ajattelin odottaa että ehdit.''

Bussimme lähtee matkaan pari minuuttia myöhässä. Toivottavasti kenelläkään ei ole kamala kiire.





Laura





19.5.2017

Parhaimpia on aamut

 19.5.2017



Huomenta!

Juuri kun pääsin keulimaan inspiraatiopuuskastani, kalenteri sakkaa eikä kirjoittajaa näy. Inspiraatiota kyllä olisi, tekstintynkiäkin, mutta aikaa: ei niinkään. Tajusin eilen puolihuomiossa kurkistaa kalenterista ensi viikkoa, huomasin että seitsenpäiväinen työviikko venyy kymmenen päivän putkeksi. Sellaista se on, säläarki; välillä täynnä, välillä tyhjää täynnä. Puoliso lensi keskiviikkona matkoille, asunto on loppuviikon yksin minun. Hyvä niin - enhän käy kotona kuin nukkumassa ja syömässä.

Pitkät työrupeamat asettavat aivoni survival moodiin: lataan iltaisin kahvinkeittimen aamua varten valmiiksi, henkaroin työpäivän vaatteet ovenkahvaan roikkumaan, jätän kynnet lakkaamatta. Pakastin on täynnä kasvispyöryköitä (joihin Nuorgam minut käännytti), ravintolisät tönöttävät sotilaallisessa rivissä tiskipöydällä (kuka niitä kaapista muistaa), kukkien kastelemisesta muistutus kalenterissa.

Kello herättää joka aamu kuudelta, aivan viimeistään seitsemältä. En valita, päivän ensimmäiset tunnit ovat suosikkejani. Muutama vuosi sitten homma oli päinvastoin masennuksen kääntäessä aamut päälaelleen; päivän ensimmäinen silmäys oli usein vaikein ja toivottomin. Muistan muodottoman raivon jota tunsin (silloin kun jaksoin tuntea ylipäätään yhtään mitään): aamujani et minulta vie! Hiljalleen aamujen epätoivo laimeni väsymykseen ja välinpitämättömyyteen, ja lopulta sain kun sainkin aamuni takaisin.

Isoisoisäni oli leipuri, joka heräsi töihin aina aamuyöstä. Kaipa se siis kulkee suvussa (puhun nyt aamuvirkkuilusta, en leipomistaidoista voi hyvä jumala), isäni kun on myös kaltaisemme aamuvirkku.

Tänään aamulla heräsin jo ennen kelloa (leipurin kellogeenit), ja katsahtaessani ikkunasta olin lentää selälleni: piha oli yön aikana puhjennut vihreäksi! Kuin joku olisi suihkuttanut pantonea maisemaan, yllätykseksi kaikille, kiitokseksi kärsivällisyydestä.





Laura






15.5.2017

Viinin viemää

15.5.2017



Monesta asiasta on bloggaamista kiittäminen, mutta tässä top kolmonen: uudet tuttavuudet, viini ja toisten tekemä ruoka. Ja kun mahdollisuutena on yhdistää nämä kaikki kerralla, ei Tähkävuorta tarvitse kahdesti kysyä.

Mikäli asia on vielä epäselvä: en pidä ruanlaitosta. Syömisestä kylläkin. (Siinäpä länsimaisen ihmislapsen ristiriita.) Niinpä, kun sain kunnian osallistua Saksan viinitiedotuksen järjestämille Riesling & Spätburgunderviikoille, otin kutsun riemuiten vastaan. Rrrakastan rieslingiä.

Viikkojen ajan ravintolat siis tarjoilevat saksalaisia viinejä ja niille eritoten veisteltyjä ruoka-annoksia. Pidän ajatuksesta lähtökohtaisestikin hyvin, hyvin paljon.




Kaikki alkoi Hella & Huoneesta, jossa revohkamme aloitti yhteisellä aterialla. Hella & huone tarjoilee viikkojen ajan menua kolmen kuohuvan kanssa; Saksan tunnustetuimman sekt-tuottajan Raumlandin viinit ovat laadultaan niin lähellä samppanjaa, ettei harjaantumaton maistelija huomaa eroa.

Kuvassa annos joka nousi vähän yllättäenkin koko kierroksen suosikikseni: lampaansydäntä saksanpähkinäpestolla. Voi luoja. Onneksi tajusin napata kuvan ennen kuin maistoin, muuten jäljellä olisi ollut vain nuoltu lautanen. Haarukka kun on tunnetusti suljinta nopeampi. (Näin kävi illan aikana muutaman kerran - mikäli joku siellä ihmettelee miksi kuvissani on pelkkiä puoliksijuotuja viinilasillisia.)

Kuohuvan alkutapaamisemme jälkeen jalkauduimme Tampere Food Blub Bloggersien kanssa ryhminä eri ravintoloihin (joita tänä vuonna pelkästään Tampereella on mukana yksitoista!). Nousimme Maijun ja Katrin kanssa taksiin, ja hurautimme nipin napin kosken toiselle puolen. Listallamme odottivat Finlaysonin palatsi, Santé ja Bertha, joista jaan nyt teillekin parhaat palat.







Finlaysonin palatsi oli ravintoloista ainoa jossa olin ollut aikaisemmin, vanhojen tanssien lounaalla. Nyt, aika tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin sitä katselee kaikkea hieman eri vinkkelistä; syö hitaammin, pureskelee kunnolla. Nauttii. Seitsemäntoistavuotiaana suhtauduin ruokaan kuin polttoaineeseen; mitä enemmän ja nopeammin, sitä parempi. (Satiinityllissä ja liian kireässä nutturassa vatsa kurnivana istuneelle jalkapalloilijanuorukaiselle pienet pöytään kannetut annokset tuntuivat infernaalisen valssaamisen jälkeen lähinnä huonolta vitsiltä.)

Parkkeerasimme valoisaan saliin kaari-ikkunoiden kupeeseen, ja eteemme kannettiin parsaa (sanoinko että rrrakastan myös parsaa?) sekä koko kierroksen paras jälkiruoka: mansikka-raparperi parfait. Huuhtelimme koko komeuden alas pienen pfalzilaisen perhetilan (Borell-Diehl) viineillä, joiden perusvarma maku ja etuliite Buntsandtstein tulee punaisesta hapertuvasta maaperästä. Jos olet alsacelaisen rieslingin ystävä, pidät myös tämän tilan vastaavasta - ovathan paikat vain parin tunnin ajomatkan päässä toisistaan.





Santé! Mikä piilopaikka keskellä ydintä! Pölähdimme keskeltä vilkkainta katua pieneen, mutta tunnelmalliseen sampanjabaariin - ja naps, aika pysähtyi. Ikkunan edessä suhaavan liikenteen ääni jää taakse, ja kiire katkeaa kun eteen avautuu kaupungin valokuvatuin tehdasmiljöö.

Laseihin kaadettiin monen sorttista kuohuvaa, niin kuin Santéssa on tapana. Sampanjabaarista voi ostaa kuohuvia laseittain, ja saatella itsensä samppanjan saloihin kaato kerrallaan. Oma suosikkini viikoille valitusta kuohuvista oli persikan sävyssä kuplinut Solterin Spätburgunder Rose. Värinsä takia valitsin, en aio edes valehdella.





Kierroksen ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kiistatilanne todistettiin Ravinteli Berthassa, kun kolme bloggaajaa nähtiin taistelevan annosten viimeisistä paloista. Parsaa (!), paahdettua kermaa ja kuivattua mateenmätiä - myönnä pois, kyllä sinäkin taistelisit.

(Erityiskiitos talon omasta rieskasta, jota jokainen gluteeninvälttelijä osaa arvostaa. Pieni vaiva talolle, suuri merkitys pakastesämpylöihin kyllästyneelle keliaakikolle. Kymmenen pistettä.)

Viinejä maistoimme yhteensä seitsemää sorttia. Kuuntelin puheensorinaa, nojauduin tunnelmaan ja unohdin viinien nimet. Niin käy kun on hauskaa. Kiitän jälleen kerran onneani siitä, että mukanamme oli Katri muistivihkoineen. Pullonhenki-blogin puolelta pääsee kurkkimaan tarkempaa analyysiä laseihin kaadetuista herkuista.




Haluaisin ajatella itseni intellektuellina viininmaistelijana, mutta mitä enemmän viinejä maistelen, sitä vähemmän huomaan niitä tuntevani. Kuin opettelisi uutta kieltä ja kaikkia sen murrealueita samaan aikaan. (Spätburgunderin kirjoitusasun joudun joka kerta tarkistamaan, beaujolais nouveausta nyt puhumattakaan.) Huokaisinkin innostuksesta (ja helpotuksesta) päästessäni ravintolarundille todellisen viinitietäjän peesissä. Muina kuunteluoppilaina pyörittelin illan mittaan laseja ja yritin poimia mielikuvituksellisia makuja kuplien seasta.

Viinihommissa luotaantyöntävintä on ollut asioiden monimutkaisuus. Maanosa, maaperä, rypäle, tammitynnyri, terästankki ja vuosikerta muodostavat tetriksen jossa jokainen palanen vaikuttaa toiseensa. Aloittelijaa hengästyttää. Mutta kun valitsee paikat oikein - on ehkä valmis maksamaan muutaman euron enemmän - eikä aina tukeudu talon omaan, saattaa kaupan päälle saada tarinoita tanniinien takaa.






Kaikkea ei tarvitse etukäteen tietää, eikä jokaista vuosien saatossa kielellä käynyttä aromia muistaa tai tunnistaa. Yksi löytää mausta petrolia, toinen hunajaa - joku poimii hennon sitruksen, joku vahvan lakritsin. Jaettuna parasta, tämäkin homma.

Viimeisessä kuvassa koko konkkaronkka kantapaikassaan ravintola C:ssä. (Yksi Tampereen kirkkaasti parhaimmista ravintoloista, menkää heti!) Pöytä täynnä kulinaristeja, ilma ruoka- ja rakkauspuheesta sakeana. Jälleen kerran pöytään kannettiin mitä mielikuvituksellisimpia annoksia kuivatusta possunniskasta valkosuklaahattaratikkareihin (kurkatkaa vaikka täältä), sesonkiajattelu edellä. Mikä ilta, mikä lopetus.

Mukana matkassa olivat myös:

Mansen muijat
Sivumaku
Kipparin morsian 
Asikaine
Pullonhenki
Savusuolaa

Psst. Riesling & Spätburgunder -viikkoja vietetään 8.-20.5. myös muissa kaupungeissa - listan löydät täältä.





Laura






8.5.2017

Same same but pizza

8.5.2017



Ruokavalio tässä huushollissa on ollut lähiviikkoina melko iltapainotteinen ja raskas. Joka ilta olemme lausuneet samat tyhjät lupaukset siitä kuinka tämäkin sipsipussi/karkkisäkki/pizzaboksi on viimeinen, ja huomenna alkaa uusi upea elämä.

Tiukissa paikoissa yritämme toki sparrata toisiamme pitämällä merkityksellisiä taukoja silloin, kun keskustelu on ajautumassa väärille raiteille. Tästä esimerkkinä dialogi, joka käytiin sunnuntai-iltana erään tamperelaisasunnon sohvalla. (''...'' tarkoittaa tässä keskustelussa merkityksellistä taukoa.)

Minä: ''Lähden kauppaan, tuonko jotain? Mulla on ainakin kauhee nälkä.''

Hän: ''Joo, sama. Voisin ottaa pizzan.''

Minä: ''...''

Hän: ''Joo, joo tiedän!'' [silittää olematonta vatsaansa] ''Aloitan kuntoilun kunhan ilmat lämpenee!''

Minä: ''Turhaan sää siinä vatsaasi silittelet - eihän sulla edes ole vatsaa!''

Hän: ''Niin, mutta pitää sitä ihmisen yrittää. Nyt kuitenkin haluan pizzaa.''

Minä: ''...''

Hän: ''Nyt on Älä laihduta-viikko!''

Minä: ''Se on Älä laihduta -päivä. Ja se oli eilen.''

Hän: ''Ihan sama. Haluan pizzaa.''

Minä: ''Sama.''





Laura






5.5.2017

Nuorena on koodi väännetävä

5.5.2017



Tulevaisuus-postaukseni jälkeen tilanne on...eskaloitunut.
Jos en vielä viikko sitten tiennyt (tai ehkä alitajuisesti välittänyt) tulevaisuudesta, nyt tiedän mihin olemme menossa. Ja jos en nyt tarkalleen tiedä mihin koko UNIVERSUMI on menossa, tiedän ainakin mihin itse olen menossa.

Ohjelmointityöpajaan.

Guruni, ystäväni Emmi Nuorgam otti viimeisimmän postaukseni jälkeen yhteyttä ja tarjosi paikkaa naisten ohjelmointityöpajasta. Öö, joo! Huomenna aamulla pakkaan reppuun kannettavani ja istun kahdeksaksi tunniksi opiskelemaan koodauksen alkeita. Ilmoittautumislomakkeen neljästä kysymyksestä vain yhteen tarvitsin ulkopuolista apua (Moi kulta, sori kun häiritsen kesken työpäivän, mutta mikä mun koneen käyttöjärjestelmä on?) - nimen, puhelinnumeron ja sähköpostiosoitteen osasin täyttää itse.


Joko saa panikoida?




Laura






2.5.2017

Menolippu tulevaisuuteen

 2.5.2017



Olen kasvatustieteilijä. Tai ei, en ole kasvatustieteilijä. En sen syvimmässä (käsityöt, keskijakaus, kädenlämpimät kannanotot ja sivuainevalinnat) merkityksessä. Mutta se on pääaineeni. Tosin kaikki viime vuodet olen opiskellut ihan kaikkea muuta.

Mutta koska olen kasvatustietelijä, olen jälleen kerran istunut kandiseminaarissa. Kolmatta kertaa kahdeksan vuoden sisään. (Tämäkään ei varsinaisesti tue identifioitumistani kasvatustieteilijäksi, jotka tuppaavat usein valmistumaan tavoiteajassa - tai vielä parempaa - sitä ennen. Virkkaavat ja vetävät amfetamiinia, epäilen.)

Asia joka ponnahtaa koulutuskeskusteluissa esiin tasaisin, yhä tihenevin väliajoin (ja johon olen tähän asti suhtautunut puhtaan välinpitämättömästi): ohjelmointitaito. ICT-uskovaisten mukaan ainoa keino selvitä tulevaisuudesta on opettaa jo esikouluikäisille koodausta, kertoa miten ympärille rakennettu maailma toimii.

Kuuntelin viime perjantaina tulevaisuustutkija Ilkka Halavan luentoa siitä mitä odotettavissa on. Meidän lapsemme eivät tule ajamaan itse autojaan. Tylsät työt digitalisoituvat. Sodankäynti digitalisoituu. Viisipäiväisestä työviikosta siirrytään seitsenpäiväiseen viikonloppuun työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyessä entisestään.

Totuus on tämä: emme osaa kuvitella miltä maailma näyttää edes kymmenen vuoden päästä. Tai ehkä Ilkka osaa, minä vain tyydyn pyörittelemään silmiäni. En tosin enää välinpitämättömyydestä, vaan puhtaasta hämmennyksestä. Kauhustakin.

Kaikki tämä nimittäin tarkoittaa vääjävästi sitä että olen jo myöhässä. 

Hengästyttää. Tulevaisuus taipuu joka ajatuksella tuntemattomammaksi.

Istun jälleen kerran seminaarissa. Tekoäly. Kyber sitä, kyber tätä, kybersota. Lähettelen kotiin epätoivon sävyttämiä passiivis-aggressiivisia kannanottoja: Koneet korvaavat minut! Tee jotain! Kotiin saavuttuani ilmoitan että ei auta; on opeteltava ohjelmoimaan. Palaveeraamme pastalautasen äärellä ja päätämme ryhtyä hommiin. (Vielä en tosin edes tiedä, mitä tämä homma edes on.)

Hello world!




Laura







1.5.2017

Yhden naisen vaatevallankumous

 1.5.2017



Vaatevallankumous-viikko loppui eilen, ja toiveistani huolimatta pääsin paneutumaan asiaan vasta tänään. Täpärästi myöhässä, niin kuin tapoihini kuuluu. Mutta ketäpä sellainen haittaa? Ei ketään, toivon.

Tänään aamulla kääräisin hihat ja pistin laskien; mistä vaatteeni ovat kotoisin? Syynäsin vaatekaapin, eteisen naulakon ja pyykkikorin. Vaatehuoneessa talvehtimassa olleet kuorin käyttöön samalla vaivalla kun vetelin tukkimiehen kirjanpitoa. Alusvaatteet, urheilukamat ja pyjamat jätin laskuista laiskuuttani pois.


 
Sitä haluaisi olla ihminen jonka vaatekaapissa siniristilippu liehuu kilpaa trikolorin kanssa. Ihminen, joka voi olla varma ettei yksikään rekillä roikkuva vaate ole kulkenut liian pienten kätösten läpi. Tarkistan nykyään aina vaatteen alkuperämaan, mutta se ei tarkoita ettäkö jokainen tekemäni valinta olisi automaattisesti kehun arvoinen. Itse asiassa aika kaukana siitä, mikäli tämän päivän laskelmiani on uskominen.

Se selittelyistä. Vaatekaapin on kestettävä päivänvaloa, ja niinpä pistin laskien (ja raivasin kaapin kuvia varten, huijari).

Mitä maita henkareillani sitten roikkuu? Tulokset, olkaa hyvät:



Ok. Ok. Olen tyytyväinen Suomen ykkössijaan, mutta heti kakkosena tuleva Kiina ja sitä kirivä Turkki kuristavat kurkkua. Plus miinus nolla.




Suomen kultapallille on kaksi selitystä. Yksi: varaukseton rakkauteni Suomi-vintageen. Tästä teen joskus vielä oman postauksensa! Leijonanosa lemppareistani on vanhoja suomalaisia, aikaa kestäviä löytöjä. Välikausina luotan lähes yksinomaan vuosien varsilla löytyneisiin Kaunottariin ja Teiniasun (kyllä, nimi hämää) takkeihin.

(Vintagesta puheen ollen, sain tilastoidessani tuta jälleen kerran kirppistelijän ikuisen vitsauksen: pois leikatut laput. Vaatekaappini neljänneksestä voin vain arvailla niin pesuohjelmaa kuin alkuperämaata.)

Toinen syy vaatekaappini Suomi-voittoisuudelle: nykyinen työpaikkani. Aloitin vuoden alussa viestintähommissa Nokian Neulomolla. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata suomalaista vaateteollisuutta aitiopaikalta, pukea päälle vaatteita joiden tuotantopolun voi mitata askelmittarilla lentokilometrien sijaan. Ensimmäisinä viikkoina sain joka aamu kylmiä väreitä kävellessäni tehtaan läpi työhuoneelle; höyry, painekattilat, satoja metrejä neulosta nielevät painokoneet. Hallin seinistä aamutuimaan kaikuvat morot ja huomenet, ompelimon tasainen surina, tekemisen meininki. Ihmiset. Ja kas, tammikuusta lähtien Suomessa valmistettujen vaatteiden määrä vaatekaapissani on kasvanut tasaisen reippaasti, jännä.
 
Parannettavaa kuitenkin on, se on myönnettävä kun kakkua katsoo. Tavoitteeni on hilata koko top kolmonen lähemmäs, vaikka nyt Eurooppaan ensteks.

Mites, onko siellä tehty laskelmia? Miltä kolmen kärkenne näyttää?




Laura






29.4.2017

Lue tämä jos vihaat verkostoitumista

29.4.2017



Käpälä pystyyn: onko paikalla muita joille mikä tahansa verkostoitumiseen liittyvä aiheuttaa akuuttia tarvetta lukittautua lähimpään vessaan?

Nousiko käsi? Hyvä. Olet oikeassa paikassa. Ex-verkostojenvihaaja Tähkävuori kertoo nyt lyhyen mutta kituliaan kasvutarinansa.

En aio valehdella. Aikaisemmin verkostoituminen tarkoitti minulle määrätietoista muista hyötymistä; oksettavaa opportunismia, lipevää käyntikorttitangoa, omalla osaamisella ja muiden mokilla ratsastamista. En yksinkertaisesti nähnyt mitään vilpitöntä tilaisuuksissa joissa eri tahot kerääntyivät konferenssikeskuksiin viikonlopunmittaiseen rusettiluisteluun.

Olin väärässä. Ainakin osittain.

Osallistuin juuri toista kertaa elämässäni PING Helsinkiin. (Obs! Tämä ei ole maksettu mainos. Tapahtuma nyt vain sattuu olemaan olennainen syy siihen, miksi olen muuttanut mieltäni ja minkä takia toinen kerta oli heittämällä helpompi kuin ensimmäinen. Sinä joka vihaat verkostoitumista (tai pelkkää ajatustakin siitä), lue tämä.)

En edelleenkään osaa kuvitella itseäni jakelemassa käyntikorttejani käännyttäjän lailla ihmisvirrassa, tai käymässä dialogeja joiden molemmat osapuolet ovat kiusallisen tietoisia siitä, että keskustelun päättävä kädenpuristus on yhtä tyhjä kuin sen varrella tehdyt lupaukset. Tämän tarinan opetus onkin että: ei tartte.

Olen saanut PING:in kaltaisista tilaisuuksista hyvän päivän tuttuja, ystäviä sekä yhteistyökumppaneita. Kaikki tämä on tapahtunut vähän vahingossa - riittää että on saapunut paikalle. Olen jäänyt suustani kiinni keskusteluihin jotka eivät ole liittyneet työhön tai alaan millään tavalla, monet kerrat olen havahtunut esittelemään itseni vasta tunnin jo keskusteltuamme. (''Ai sää oot se!'') Kuullut että vastapäätä istuva tyyppi onkin Twitter-guru tai palkitun viestintätoimiston pomo. (''Ai se oot sää!'')

Kaikki tämä on johtanut siihen, että puhelimessani on lista numeroita joihin soittaa, kun jokin käsite ei aukea vaikka kuinka googlaa. Kun töissä tulee tenkkapoo, onkin yhtäkkiä liuta ihmisiä joille naputtaa pikaviesti ja kysyä. Kun sähköpostiin tipahtaa kollegalta kysymys, siihen vastaa parhaan tietämyksensä mukaan ilman minkäänlaista hyötynäkökulmaa.

Ja näin: verkko on valmis. Ilman yhtäkään käyntikorttia.

Verkostoitumisen ei tarvitse olla vittumaista virvelöintiä tai myötähäpeän värittämää minglailua. Yksinkertaisimmillaan se on tunnelmaan virittäytymistä ja hetkiin heittäytymistä, yksi tiukka tanssilattian haltuunotto ja jaettu kalja.




Laura





17.4.2017

Anna minulle alennuksesi, ole minulle tarjoushaukan enkeli

17.4.2017



Pääsiäisen juhlat on nyt tässä perheessä juhlittu, joten voinen jakaa kanssanne iloisen asiakaskokemuksen männäviikolta. Sellaisen ihmiseltä ihmiselle -hetken, joka palautti uskoni ihmisyyteen keskellä pahinta pääsiäisruuhkaa.

Seisoin Sokoksen miesten tuoksuosastolla tutkimassa tarjontaa. Todellisuudessa tiesin mitä halusin, mutta sotilaallisia pullorivistöjä (ja Robert Pattinsonia purjehdusvaatteissa) tuijotellessani päädyin kuitenkin vetäisemään ohikulkevaa myyjää hihasta juuri ennen kuin tämä ehti livahtaa viereisestä ovesta henkilökunnan tiloihin.

Kysyin, sain vastauksen, ja kiitin. Olin tehnyt päätöksen; tuoksu oli melko arvokas (neljännes tilini rahoista), mutta lahjaideat olivat vähissä ja niin myös aika.

Yritin eleilläni viestittää varmuutta, jottei myyjän tarvitsisi patsastella vieressäni pidempään. Ennen kuin jatkoi matkaansa taukotiloihin, hän piti vielä pienen tauon ja madalsi sitten ääntään. Kysyi satunko omistamaan etukorttia, ja siihen liittyvää sovellusta. Kortti löytyi, appi ei.

''Tää on sen verran arvokas tuote, että mun omatunto ei antaisi periksi jos jättäisin sanomatta...mutta S-mobiilissa on nyt etukuponki jolla saisit tästä 30 % alennuksen.''

Sisäinen alehaukkani levitti kuvitteelliset siipensä ja kääri ne myyjän ympärille. Hän jatkoi matkaansa vuolaiden kiitosten kera, minä jäin haltioituneena lataamaan appia puhelimeeni. Ja kuinka helposti kaikki kävi; viisitoista minuuttia myöhemmin puhelimessani oli uusi sovellus ja lahjakassissani monta kymppiä halvempi tuoksu.




Laura