8.12.2016

Kirjoittamisesta II

8.12.2016




Myönnän: nyt kun en kirjoita blogia enää työkseni, on haastavampaa perustella itselleen syy istua näppäimistön eteen. Asian myöntäminen tuntuu vaikealta ja haikealta, mutta samaan aikaan tunnen kuinka paine ei enää vedä olkapäitä kohti toisiaan, kuinka odotukset varisevat olkapäiltä, tehden tilaa jollekin uudelle josta en vielä tiedä.

Tämä tahmainen talvi, nämä toisiinsa ripustautuneet ajatukset. En kutsuisi tätä kirjoittajan blokiksi - kutsuisin sitä vittumaiseksi kohinaksi. On vaikeaa erottaa yksittäisiä aiheita, lauseita, loppuja. Kuin yrittäisi erotella toisiinsa vaivautuneita värejä vanhasta muovailuvahaköntistä. Hukkuneet pointit, sulaneet tarinankulut, katkeilevat asiayhteydet - kaikki samassa selvittämättömässä solmussa.

Ei ole mitään sanottavaa. Ja sitten sitä on liikaa.

Mutta kehitystä on tapahtunut. Ehkä ne ovat nämä tekstien keskellä vietetyt vuodet, sanat joilla te olette piirittäneet minut juuri oikeina hetkinä. Älä ny, kyllä se siitä. Nyt osaan ajatella niin jo itse. Kiitos siitä kuuluu kuitenkin teille.

Aikoinaan pelkäsin kuollakseni että sanottava loppuu. Että jonain aamuna sitä vain herää tajuten, että kaikki mennyt ja tuleva on jo painettu luettavaan muotoon. Kaikkihan on jo kerrottu ja kirjoitettu, sanat on synnytetty ja taivutettu jo moneen otteeseen. Että mitäpä siihen lisäämään. Yksi länsimaalaisesta näkökulmasta käsin kirjoitettu novellikokoelma tuskin maailmaa paremmaksi maalaa.


Yksi oppi kirjoittamisesta on jäänyt kaikumaan aivoihini. Kirjoittaminen ei ole pelkkää kirjoittamista. Se on kirjoittamista ja elämistä ja lukemista. Tätä oppia olen elänyt todeksi koko menneen vuoden, keskittyen lähinnä kahteen viimeiseen kohtaan. Kun syksyn kynnyksellä istuin kirjoittajavuoden viimeisellä luennolla tehtävänäni kertoa mitä seuraavaksi kirjoittajana aion, vastaukseni oli kristallinkirkas: aion elää. Muiden luetellessa work shoppeja, omakustanteita, kässäreitä ja jatkovuosia, minä kerroin pitäväni taukoa tavoitteellisesta kirjoittamisesta.

Muistatteko mahtipontiset lupailuni kirjasta? Kuinka lupasin ajatella asiaa? Noh, todellisuudessa en ole antanut ajatukselle pienintäkään tilaa päässäni. Olen tehnyt töitä, maksanut laskuja, pessyt urheiluliivejä, katsonut Huutokauppakeisaria ja ollut kirjoittamatta.

Tämä on ollut kirjoittamisen kannalta äärimmäisen ristiriitainen vuosi. Olen kirjoittanut tänä vuonna vähemmän kuin koskaan. Samaan aikaan tämä on ollut vuosi jona olen saanut eniten palautetta tekemästäni työstä. Elämä on jännä. Ensin sitä kantaa vuositolkulla kirjoja kotiinsa ja lukee henkilöjuttuja tekijöistä joidenlaisiksi ei edes kuvittele tulevansa. Sitten yks kaks elämä yllättää, ja ne samat tekijät yrittävät isällisesti/äidillisesti/siskollisesti/veljellisesti potkia persuksille, työntää eteenpäin tällä oudolla kirjallisella tiellä. Ja mitä tekee Tähkävuori? Pitelee ovenkarmeista kiinni ja häpeää.

Terveiset kaikille jotka olette tulleet turuilla ja toreilla, vessajonoissa ja kahviloissa pysäyttämään. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut kompensoida kauniita kiitoksianne himmaamalla kirjoitustahtia, mutta niin siinä näemmä pääsi käymään.

Mitäköhän yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä sitä että valoa on; tunnelin päässä sekä joinain päivinä myös pari senttiä horisontin yläpuolella, jos hyvä tuuri käy. Enkä aio nyt kirjoittaa itseensä ja omaan juttuunsa luottamisesta - juuri nyt en ole oikea henkilö manifestoimaan sitä. (Kts. ylempi kappale.) Mutta sanon että eletty on, luettukin, ja jos hyvä tuuri käy niin pian tässä talossa taas kirjoitetaan.




Laura







6 kommenttia :

  1. Elämä. Siinäpä se :)
    Uskon, että vaikka kirjoittaisit kaksi sanaa tänne, ja vaikka puolen vuoden välein, jäämme niitä oottamaan ♡
    Mustakin tuntui aikoinaan, että mitä uutta voi sanoa etc, kun kaikki on jo muka sanottu?! No, päättelin niin sen kuitenkin,,että kun sen asian voi kertoa niin monin eri nyanssein ja kun sen sanoo uusi henkilö, uusin energioin,,se muuttuu niille lukijoille erilaiseksi aina.

    Tosin, se että mikään ei ole varmaa, ja kuitenkin on, on jo niin sekavan hassua, että mitäpä niitä murehtimaan, koska se ei koskaan auta mitään.

    Joten, täällä ollaan ja kirjoitat vain kun tuntuu että haluut ♡
    Pus ☆

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kauniisti sanottu. Mahtavaa jos asia todella on näin, ja hieman ontumaan päässyt tahti ei pelästytä pois.
      Murehtimiset on murehdittu, nyt kellutaan hetki ja mietitään mitäs sitä sitten tekis. Sellainen passiivisen odotteleva tunnelma on ollut tässä talvessa.

      Kiitos kun olette. Sydän.

      Poista
  2. Ja sitten siinä on semmoinen juttu että koska sä olet kuka olet niin sä kirjoitat kokoajan, silloinkin kun et ja se on ihan yhtä tärkeää kun itse kirjoittaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Tekninen tekeminen on vain murto-osa koko hommaa. Olet niiiiin oikeassa.

      Poista
  3. Tiäksää miten paljon mää rakastan tätä lausetta?
    "Olen tehnyt töitä, maksanut laskuja, pessyt urheiluliivejä, katsonut Huutokauppakeisaria ja ollut kirjoittamatta."

    Paljon. Se kertoo siitä että kyky on ihan timantti koko ajan, se on just tossa se arki ja elämä, lukija on heti keskellä sitä missä mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääää mua alkoi itkettämään tämä. Kiitos.

      Poista