30.12.2016

Sepalus kiinni ja menoks

 30.12.2016




Hyvää vuoden viimeistä perjantaita toverit. (Oli pakko tarkistaa viikonpäivä kalenterista.)

Havahduin eilen työkuplastani muiden leppoisaan välipäivätodellisuuteen. Kuin toisesta todellisuudesta revittynä katselin hölmistyneenä kuvia sohvaröykkiöistä, rätisevistä takoista ja yhdessä ruokailevista onnellisista. Välipäivät. Lapsena parhaat, aikuisena ihmeellistä pätkäsälää täynnä. Joulu kaikkoaa kohdallani kuin kuumeuni - muistan hatarasti missä olin ja kenen kanssa, mutta pienimmät elementit kuluvat kiihtyvää tahtia päivien mukana pois. Huomenna on vuoden viimeinen päivä, eikä meillä ole minkäänlaisia suunnitelmia. (Paitsi yksi: ei yatzya.)

Arki huuhtoo meikäläistä toden teolla. Mieli selaa menneen vuoden sijaan jo seuraavaa. Mitä jo on, mitä ehkä voisi olla.

Töitähän minä olen ajatellut. Tehnyt ja ajatellut. Tulevia kuvioita, sitä mitä tekisin jos saisin ihan itse päättää. Pätkätyöläisen repaleinen mieli harvemmin ehtii pohtia mitä todella haluaisi tehdä - tekee vaan. Tottumuksesta, vuokranmaksun velvollisuudesta, unohtaen sen tosiasian, että energiansa ja taitonsa voisi käyttää jotenkin toisinkin, valjastaa intohimonsa jonkin tärkeän jatkeeksi.

Tämä vuosi meni pitkälti hengitystä tasaillessa, monilta osin totutulla kaavalla. Raivasin elämääni, jätin tietoisesti täyttämättä tyhjäksi jääneitä kohtia. Toissa vuonna etsin armoa, sitä edellisenä paikkaani maailmasta. Monena vuonna olen kulkenut syli ja silmät avoinna, kun taas tänä vuonna homma meni vähän kyyryssä juoksemiseksi. Tiedättekö sen tunteen, kun istutte pitkän päivän päätteeksi bussissa kädet täynnä kauppakasseja, hirvee pissahätä alavatsassa tykyttäen, avaimet jossain laukunpohjalla? Sitä istuu ja tuijottaa lasittunein silmin ulos pimeään toivoen ettei kukaan tuttu tulisi kotimatkalla vastaan. Että pääsisi vain nopeasti perille ja pissalle, sepalus auki sohvalle pötköttämään.

Minä pötköttelin tämän vuoden. Tein tarvittavan, en juuri enempää - farkun napit auki makailin ja mietin. (Ei tarvitse kiittää mielikuvasta, olkaa hyvät vaan.) Tänä aamuna astelin teatraalisesti olohuoneeseen kahvikuppeineni ja ilmoitin tulevan vuoden teemani. Ensi vuonna aion heittäytyä. Keskusteluihin, kirjoihin, uusiin haasteisiin ja hommiin. Mihin vaan. Aion lyöttäytyä jälleen yhteen luottoparini sattuman kanssa, katsoa mitä saamme aikaan.

Vedän jo takkia niskaan, alan olla valmis.
 





Laura







27.12.2016

Joulu paketissa

27.12.2016



Taas täällä. Sen siitä saa kun lomailee - alkaa kummasti kirjoittaminen taas kiinnostamaan.

Myönnetäänköhän muuten jossain apurahaa luovaan oleiluun? Paineettomaan löllöttelyyn jonka lopputuloksena aivojen luovat osiot aktivoituvat kuin itsestään - yhtäkkiä sitä haluaa kirjoittaa runoja, luonnostella muotokuvia, soittaa pianoa. Mistä sitä tietää millainen Tšehov sitä on jos ei ole koskaan aikaa ottaa selvää? Pitääpä lotota.

Alamme hiljalleen hyvästellä joulua. Jostain tuolta se varkain tuli, jonnekin tuonne se hyvästejä jättämättä häviää. Joka vuosi sama juttu. Yllä kuva menneiden päivieni pyhätöstä jossa söin, luin, nukuin ja todistetusti join kahvia. Yritin myös katsella Hobitti-elokuvia, mutta nukahdin viidennen minuutin kohdalla.

Minä: ''En kyllä tajua mitään näiden velhojen hommista.''
Hän: ''Laura, noi on haltijoita.''
Minä: ''Sama asia.''

Ainoa kiinnostava asia koko Hobitti-trilogiassa on haltijakieli, jota tietysti suvereenisti puhuin pitkin iltaa. Olen sillä tavalla nopea oppimaan.

Ja niin: pelasin yatzya. Korjaan: pelasimme yatzya. Sanoinko jo että joulumme oli parisuhdekriisitön? Anna mun nauraa. Kun lasketaan yhteen viisi noppaa ja kaksi huonoa häviäjää, saadaan aikaan kireätunnelmainen joulupäivä sekä lupaus siitä ettei peliin kosketa ennen ensi joulua.







Laura









26.12.2016

Vanhentuneita lauseita

26.12.2016




Kyllä se kuulkaa näin on: vuosi alkaa olla paketissa.

Helmi kirjoitti kauniisti kaiken summaamisesta - mitä on tullut tehtyä ja sen sellaista.

Mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään ja kaikkea - niin kuin joka vuosi tähän mennessä.

Elämäni suurimmat suunnanmuutokset ovat ajoittuneet useimmiten juuri alkuvuodelle. Menneet erot ja muutot on hoidettu aina siinä tammikuun kupeesssa tai sen huurteisissa jälkimainingeissa. Totuteltu uuteen pitkin vuotta, lopulta löydytty joulukuusta miettimästä että muuttuiko mikään todella.

No, muuttuiko? Muuttuiko mikään menneenä vuonna? Paljonkin, voisi joku sanoa. Vaihdoin asuttamani yksiön kolmioon, irtisanouduin toisesta työstäni, reissasin ja rakensin uutta kotia. Ulkoiset palaset menivät suurilta osin uusiksi, mutta henkisellä tasolla olin ja olen edelleenkin vähän liiaksi kiinni menneessä; sanotuissa sanoissa, tehdyissä virheissä ja menneissä hetkissä joissa kukaan ei ole elänyt kanssani enää aikoihin. Uudet seinät ja kaunis lattia eivät onnistuneet eristämään ulkopuolelle kaikkea sitä mistä olisi voinut päästää irti jo vuosia sitten. Raahasin osan kynnyksen yli uuden asunnon eteiseen, ihan kato varmuuden vuoksi. Jos vaikka joskus vielä tarttee. Tungin sälän jonnekin ylähyllylle, jotta voin muilta salaa käydä muistuttelemassa itseäni kaikesta siitä mitä olen joskus tehnyt jonkun mielestä väärin.




Kiinalaisen horoskoopin mukaan lopettelemme juuri Apinan vuotta. Minun horoskooppini mukaan hyvästelemme juuri Marttyyrin vuotta.

Vuonna 2017 en aio rullailla alusvaatteitani tai istua sisäpelikenkä kädessä kysellen tekeekö se minut aidosti onnelliseksi. Sen sijaan aion ottaa tarkasteluun jokaisen turhana kannetun syyttävän ajatuksen, vinon sanan ja takaraivoa sekuntiviisarin lailla kuluttaneen lausahduksen. Otan jokaisen tarpeettomana säilytetyn ajatussäikeen kauniiseen käteen, tarkastelen matalalla roikkuvaa aurinkoa vasten ja huomaan, etten edes muista missä yhteydessä nämäkin sanat minulle aikoinaan sanottiin. Totean tarpeettomiksi, pakkaan laatikkoon ja rahtaan suoraan roskiin - kuka hullu nyt kierrätettyjä pettymyksiä muutenkaan huolisi? Aivoissa tuhannesti kiertäneitä, lähes läpinäkyviksi kuluneita ajatuksia, joiden loppu on naurettavan pitkäksi venynyt, eikä alkupistettä muista kukaan.

Se, että joku on vuonna 2014 sanonut sinun olevan jonkinlainen, ei tarkoita että olisit sitä vielä vuonna 2017. Tai edes edellisenä vuonna. Ja jos oikein tarkasti asiaa tarkastelee, saattaa huomata ettei oikeastaan koskaan ollutkaan.

Ymmärrän miksi olisi helpompaa vain avata vaatehuoneen ovi ja etsiä rauhaa ulos kannetuista jätesäkeistä tai minimalistiseksi raivatusta kylppärin kaapista. On paljon helpompaa päästää irti vähän käytetyistä kengistä kuin ajatuskeloista joita on pyöritellyt tiuhemmin kuin Maikkari Sinkkuelämän uusintoja. Mutta niin se on tehtävä, raivattava tilaa mielelle; sanoille jotka ansaitsevat paikkansa pääkopassa.

Ja ne eniten kirvelleet lauseet - ne jotka elävät ehkä vielä sanojankin mielessä - ne aion mapittaa ja palauttaa sinne mistä pyytämättä tulivat. Päälle liimaan pinkin post itin: tsekkaatko nämä, kiitos.







Laura






24.12.2016

Helpompaa joulua

24.12.2016

TUMPS. Tipahdin juuri keskelle aattoaamua.

Jouluvalmistelut ovat olleet tänä vuonna erilaiset. Tämä johtunee osittain siitä, että tämä on ensimmäinen jouluni jaetussa kodissa. On kuusipuu, kynttilöitä ja käynnissä oleva tiskikone. Joulunalusviikkoa ovat tahdittaneet ruokalistat, iltatanssit ja muutama pettymyksen kyynelkin. No okei, vadillinen kyyneleitä. Kuukausittainen, hormoneiden kanssa kivasti korreloiva kiintiörepeäminen tapahtui sopivasti aattoa edeltäneenä iltana, kun kaikki sisällä pidetyt kompromissit, stressit ja muut valuivat noroina poskille olohuoneen nurkassa kuusen vieressä. Kun olin aikani syytellyt maailmaa ja muita kurjasta olostani, niistin hihaani, riuhdoin pahvipaketin auki ja tungin vihreän kuulan poskeen. Kuulin mielessäni mummoni sanat: ''Ota toisellekin poskelle'' ja tein työtä käskettyä. Jo helpotti.

On tässä kaikessa ollut paljon myös hyvää. Enemmän sitä. Ostimme kotiin yhden suuren, ökyihanan suklaarasian. Hankimme vihdoin kunnon kuusenjalan. Aikaisempina vuosina kuusen pystytys on kestänyt tunnista kahteen, sisältäen paljon kirosanoja, turhia tiuskaisuja, sahana toimineen leipäveitsen ja erinäisiä puupalikoita. Tänä vuonna aikaa koko hommaan kului vajaat kaksi minuuttia. Bauhaus - parisuhdekriisittömien joulujen puolesta.

Tampereen parhaalla kalatiskillä jonotimme tunnin sijaan kokonaiset viisi minuuttia. Vaikka kauppahallin joulutungoksessa on oma tunnelmansa, on sitä joulun aikaan erityisen kiitollinen siitä että tuntee oikeat ihmiset. Voi napata kalat ja salaatit nopeasti mukaan, ja kadota tungoksen tieltä kotiin päiväunille.

Mitäs muuta. Lumiukko on nyt itketty (vetistelen joka joulu television edessä varmana siitä, ettei sympaattinen lumihahmo enää koskaan palaa), puurot syöty ja ensimmäinen joulukirja korkattu. Ystäväni lähetti minulle Juuli Niemen Tuhat tytärtä, eikä olisi voinut lahjallaan paremmin onnistua tämän joulun mukanaan tuoman tunteiden sekamelskan kiteyttämisessä.


Minä halusin kirjoittaa perheestä
kerrankin ilman surua.

Kirjoitin surua, kirjoitin surutta.

Minä onnistuin kirjoittamaan perheestä kerran.

Ilman surua.


(Juuli Niemi: Tuhat tytärtä)




Kaunista joulua ystävät.





Laura






18.12.2016

Kolmen tunnin reality check

18.12.2016




No niin, no niin.

Miltäs joulu näyttää, joko on valmista? Lahjat ostettu? Laatikot paistettu? Hikinen jonotuslappu kourassa kuroteltu kalatiskillä, jumpattu ostoskeskuksen liukuportaita ylös alas, arvailtu anoppien/appien/siskojen/isien/äitien/kummilasten ääneenlausumattomia lahjatoiveita? Kirjoitettu kauniit kortit ja laitettu kalliilla ykkösmerkeillä matkaan kun ei tänäkään vuonna ehditty ajoissa? Leukaperät kireinä stressattu kaikkea sitä siivoamista, järjestelemistä, pakkaamista, purkamista, sulattamista, kutsumista, muistamista, menemistä ja menemättä jättämistä? Joko on?

(Joulujen ikilystikäs rotaatio: stressataan jotta voidaan olla stressaamatta. Säästetään jotta voidaan tuhlata jotta voidaan taas säästää.)

Vaan minullapa on teille ehdotus. Siis ihan kaikille teille - mutta erityisesti kuitenkin kaikille teille joita jouluinen sähellys ahistaa. Ihmisyyden puolestapuhujana koen suoranaiseksi velvollisuudekseni mainostaa Teemalla reilu viikko sitten esitettyä HUMAN-dokumentin alkuperäisversiota. Pähkinänkuoressa: ihmisiä puhumassa ihmisenä olemisesta. Kolmen tunnin aikana sivutaan ihmiselämän suurimpia kysymyksiä aina elämän tarkoituksesta rakkauden, vihan, sodan ja kostonhimon kautta anteeksiantoon. Kuulostaa yksinkertaiselta, mitä tietyllä tavalla onkin. Ja niin hiton koukuttavaa. Katselimme elokuvan mummun olohuoneessa, kolme sukupolvea hiljaisina ruudun edessä, jokainen yhtä tietoisena etuoikeutetusta asemastaan tällä pelialustalla nimeltä Maa. Todella tehokas perspektiivin palauttaja tämä, lämmin suositus.

(Kuvakaappaus: Yle Areena)







Laura





17.12.2016

Yleisön pyynnöstä: nahkelit 2

17.12.2016



Ja niin joulu joutui jo taas Manselaan - niin kuin myös nahkahousut.

Uskomatonta kyllä, solahtivat jalkaan kuin olisivat pukijalleen tehdyt. Huomionarvoisia seikkoja: pituus on juuri passeli, nahka pehmeää ja tukevan tuntuista, housut ovat Puolassa valmistetut ja mikä tärkeintä, niissä on kunnon taskut (niin kuin housuissa kuuluu olla). Rakastan pitää käsiä taskuissa. Tapani johti minut aikoinaan ongelmiin, sillä pelatessani jalkapalloa käsien roikottaminen collegehousujen taskuissa treenien ja pelien aikana oli ankarasti kielletty. Jos jäi kiinni kädet taskuissa maleksimisesta, pääsi punnertamaan. Rintalihakseni olivat tuohon aikaan ymmärrettävistäkin syistä melko tikissä.


 

Pari kyseenalaista asiaa: housut lemuavat vienosti mummohajuvedelle - sille samalle sekoitukselle miltä suurin osa kirpputorien mohair-villapaidoista haisee. Toiseksi, kuulostan hieman liikkuvalta sohvarahilta nahkan natistessa joka askeleella.

Muilta osin en voisi olla tyytyväisempi. Ei ollenkaan liian motoristit, vai mitä sanotte? Korkea vyötärö ja kapeat porkkanalahkeet tekevät housuista juuri sopivan sekoboltsit mutta kuitenkin skarpit. Kyllä, käytin juuri sekoboltsi-sanaa. Ja minulla on korkeavyötäröiset nahkahousut. Kohta varmaan varaan ajan otsapermanenttiin.


Natisemisiin!





Laura






15.12.2016

Nahkelit

15.12.2016



Asioita joilla on tämänhetkisen elämäni kannalta merkitystä:

Nahkahousut. Kävipä niin, että selatessani flunssapäissäni Instagramia, sain äkillisen mutta vahvan pakkomielteen nahkahousuista. Luitte oikein. Kaikki lähti siitä että bongasin jonkun kuvan jostain jossa jonkun päällä oli jotkut nahkahousut. No, pieni salapoliisityö paljasti että kyseessä olivat Marimekon menneen kevätsesongin nahkahoovelit - samat joita olin aikaisemminkin himoinnut. Googlasin, ja niin tehtyäni muistin minkä takia homma oli aikaisemmin jäänyt pelkän himon tasolle. Hinta: viisisataa. Ok.

Yön räänlähmäiset tunnit seurasivat toisiaan, ja seuraavaksi löysinkin itseni huuto.netistä selailemasta nahkahousutuloksia. Löysin. Ostin. Nahkahousut. Nettihuutokaupasta. Viidellätoista eurolla. Kun tuotekuvauksessa lukee ''Melko ''villit'' housut!'', on toimittava. (Annan aina lisäpisteitä mielikuvituksellisista adjektiiveista ja huutomerkeistä.)

Sain pari tuntia sitten ilmoituksen, että nahkislähetys on saapunut ärrälle. Lähden pian hakemaan sitä. Ilmassa väreilee hengitys sekä naurunsekainen kauhu.






Laura








10.12.2016

Karhunpojan hetki

 10.12.2016



Melkomoista. Saavuin Kuhmoon pieni kaktuksenalku kurkussa, ja ensimmäisen aamun sarastaessa hämäränä taloon, flunssa oli kietoutunut koko kehoon kiinni kuin ulkoavaruudesta lähetetty sieni.

Saavuimme torstaina, lähdemme takaisin huomenna. Koko tämän ajan olen maannut sängyssä tai sohvanmutkassa. Keittänyt teevettä kuudesti, tyhjentänyt astianpesukoneen kahdesti. Olen hiihdellyt kaksi päivää samoissa yökkäreissä jotka puin päälle kun torstai-iltana saavuimme. Käynyt välillä kohteliaisuudesta suihkussa, jättänyt alusvaatteet pukematta. Why bother.

Olin joskus juuri se ihminen, joka ihmetteli kovaan ääneen että miten ihmeessä kukaan voi käyttää vuorokaudestaan tunteja pelkkään Instagramin selailuun??! Nyt tiedän. Ensin sitä löytää sattumalta kuvavirrasta vanhan koulukaverin, sitä kautta tutuntutun vauvamahan, sitten inspiroituukin palkasnilkkaisista pariisittarista, monikerroksisista kinuskikakuista ja mahdottomilta näyttävistä jooga-asanoista. Selaa palmunnotkuisia matkakuvia ja voi jo nähdä itsensä ruskettuneena gasellina astelemassa italialaisen merenrantavillan aulassa huolettomasti puetussa silkkikaftaanissa. Sitten, sekunnin murto-osaksi laskee katseensa Mynthoneista turvonneeseen vatsaan, sängyn viereen tuotuun räkäpaperiämpäriin, tarttuu lähimpään huulirasvapuikkoon ja pyörittelee sillä läpi koko rupisen nenänalusen. Päättää palata gaselli-suunnitelmiin sitten kun aika on...otollisempi.





Laura








9.12.2016

Täällä sammuvan tähden alla

 9.12.2016



Olen jälleen laskeutunut sieluni kotopesään, Kainuuseen.

Niin kuin on sanottu, antaisin aika paljon omastani että voisin viettää suuremman palan vuodestani täällä idässä. Tempova kiireentuntu putoaa takaraivosta tienposkeen, tyhjien kohtien täyttäminen muuttuu mahdottomaksi hiljaisuuden revetessä kaikkialle. Ei kumise, sirise - kaiken kelmuttavan hiljaisuuden puhkovat lyhyet tarkkarajaiset äänet.

Työt seuraavat mukana tänne, mutta suhtautuminen kaikkeen pehmenee. Mitä sitten jos joku homma menee ohi suun, on sitä elämässä tärkeämpiäkin asioita.

Joku joskus toivoi että kertoisin tarkemmin siitä mekanismista jota kaiken hidastumiseksi kutsun. En osaa selittää sitä kovin hyvin. Täällä puhutaan lähinnä imperfektissä ja preesenssissä, ennemmin siitä mitä on tai oli kuin siitä mitä kaikkea voisi olla. Näissä kylissä komparatiivit kumisevat mennyttä aikaa, sitä kun keskustassa oli vielä pankki ja verotoimisto. Suurissa kaupungeissa rakennetaan kohti entistä toimivampaa tulevaisuutta - täällä itsestäänselvyydet kuoritaan pois yksi toisensa jälkeen. Sammuvat kaupungit.






Laura



 




8.12.2016

Kirjoittamisesta II

8.12.2016




Myönnän: nyt kun en kirjoita blogia enää työkseni, on haastavampaa perustella itselleen syy istua näppäimistön eteen. Asian myöntäminen tuntuu vaikealta ja haikealta, mutta samaan aikaan tunnen kuinka paine ei enää vedä olkapäitä kohti toisiaan, kuinka odotukset varisevat olkapäiltä, tehden tilaa jollekin uudelle josta en vielä tiedä.

Tämä tahmainen talvi, nämä toisiinsa ripustautuneet ajatukset. En kutsuisi tätä kirjoittajan blokiksi - kutsuisin sitä vittumaiseksi kohinaksi. On vaikeaa erottaa yksittäisiä aiheita, lauseita, loppuja. Kuin yrittäisi erotella toisiinsa vaivautuneita värejä vanhasta muovailuvahaköntistä. Hukkuneet pointit, sulaneet tarinankulut, katkeilevat asiayhteydet - kaikki samassa selvittämättömässä solmussa.

Ei ole mitään sanottavaa. Ja sitten sitä on liikaa.

Mutta kehitystä on tapahtunut. Ehkä ne ovat nämä tekstien keskellä vietetyt vuodet, sanat joilla te olette piirittäneet minut juuri oikeina hetkinä. Älä ny, kyllä se siitä. Nyt osaan ajatella niin jo itse. Kiitos siitä kuuluu kuitenkin teille.

Aikoinaan pelkäsin kuollakseni että sanottava loppuu. Että jonain aamuna sitä vain herää tajuten, että kaikki mennyt ja tuleva on jo painettu luettavaan muotoon. Kaikkihan on jo kerrottu ja kirjoitettu, sanat on synnytetty ja taivutettu jo moneen otteeseen. Että mitäpä siihen lisäämään. Yksi länsimaalaisesta näkökulmasta käsin kirjoitettu novellikokoelma tuskin maailmaa paremmaksi maalaa.


Yksi oppi kirjoittamisesta on jäänyt kaikumaan aivoihini. Kirjoittaminen ei ole pelkkää kirjoittamista. Se on kirjoittamista ja elämistä ja lukemista. Tätä oppia olen elänyt todeksi koko menneen vuoden, keskittyen lähinnä kahteen viimeiseen kohtaan. Kun syksyn kynnyksellä istuin kirjoittajavuoden viimeisellä luennolla tehtävänäni kertoa mitä seuraavaksi kirjoittajana aion, vastaukseni oli kristallinkirkas: aion elää. Muiden luetellessa work shoppeja, omakustanteita, kässäreitä ja jatkovuosia, minä kerroin pitäväni taukoa tavoitteellisesta kirjoittamisesta.

Muistatteko mahtipontiset lupailuni kirjasta? Kuinka lupasin ajatella asiaa? Noh, todellisuudessa en ole antanut ajatukselle pienintäkään tilaa päässäni. Olen tehnyt töitä, maksanut laskuja, pessyt urheiluliivejä, katsonut Huutokauppakeisaria ja ollut kirjoittamatta.

Tämä on ollut kirjoittamisen kannalta äärimmäisen ristiriitainen vuosi. Olen kirjoittanut tänä vuonna vähemmän kuin koskaan. Samaan aikaan tämä on ollut vuosi jona olen saanut eniten palautetta tekemästäni työstä. Elämä on jännä. Ensin sitä kantaa vuositolkulla kirjoja kotiinsa ja lukee henkilöjuttuja tekijöistä joidenlaisiksi ei edes kuvittele tulevansa. Sitten yks kaks elämä yllättää, ja ne samat tekijät yrittävät isällisesti/äidillisesti/siskollisesti/veljellisesti potkia persuksille, työntää eteenpäin tällä oudolla kirjallisella tiellä. Ja mitä tekee Tähkävuori? Pitelee ovenkarmeista kiinni ja häpeää.

Terveiset kaikille jotka olette tulleet turuilla ja toreilla, vessajonoissa ja kahviloissa pysäyttämään. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut kompensoida kauniita kiitoksianne himmaamalla kirjoitustahtia, mutta niin siinä näemmä pääsi käymään.

Mitäköhän yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä sitä että valoa on; tunnelin päässä sekä joinain päivinä myös pari senttiä horisontin yläpuolella, jos hyvä tuuri käy. Enkä aio nyt kirjoittaa itseensä ja omaan juttuunsa luottamisesta - juuri nyt en ole oikea henkilö manifestoimaan sitä. (Kts. ylempi kappale.) Mutta sanon että eletty on, luettukin, ja jos hyvä tuuri käy niin pian tässä talossa taas kirjoitetaan.




Laura







2.12.2016

Lahjoi

2.12.2016




Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen! Somen voima todella on ihmeellinen. Tilanne selvisi eilen yllättävällä tavalla, kun lahjakääreistä kuoriutui Tom of Finland -kalenteri kaikilla toivomillani spekseillä - niin kuin Eino Instagramin puolella kysellessäni ehti jo kehumaan. Ystäväni oli tehnyt taidokasta salapoliisityötä (lukenut blogia) ja marssinut Stockalle almanakkaostoksille. Oli päivittänyt kommenttikenttää vielä kassajonossakin saadakseen selville, olinko jo itse ehtinyt kalenterikaupoille. No en tietenkään ollut. Kiitos rakas.

Puolisoni kärkkyy edelleen lahjatoivettani - kalenteri kun oli alun alkaen hänen ostoslistallaan. Olen tässä miettinyt, ja haluaisin vuokrata kissan lopputalveksi tai vaihtoehtoisesti vuoden vapautuksen kirjastolainojen eräpäivistä. (En halua edes laskea kuinka paljon rahaa olen kantanut kirjastolaitokselle viimeisten vuosien aikana.) Mutta koska ymmärrän toiveideni abstraktin luonteen, taidan pyytää ihan vaan kasvohoitoa. Toki voisin heittää ilmoille vastuuvapauslausekkeen ja pyytää keksimään jotain kivaa, mutta skipataan vaivihkainen vihjailu tällä kertaa. Ei joka vuosi tarvitse jännittää ja hautoa, pohtia tykkääkö saaja lahjastaan vai ei. Ruuhkavuosien keskellä sitä jännästi oppii arvostamaan suoraa puhetta.







Laura