28.11.2016

Kalenterikriisi

28.11.2016



Epätoivoinen kalenterimuija tässä moi.

Olen jokavuotisen ongelman edessä: en löydä mistään hyvää, toimivaa pöytäkalenteria. Voisi luulla että tässä paperiteollisuuden luvatussa maassa ei törmäisi vahingossakaan tämänkaltaisiin ongelmiin, mutta niin vaan vuodesta toiseen ahdistun saman asian äärellä.

En tarvitse taidekuvia, kullattuja kulmia tai käsinsilitettyjä artesaanisivuja. En halua kierrevihkoa, tsemppilauseita tai inspiroivia viikkotehtäviä. Haluan tavallisen A5-kalenterin, jossa on tilaa merkinnöille kuten: mummola, kahvakuula, Tre-Hki.

Suurin ongelma on tämä: haluan löytää kalenterin, jossa päiville on omat pystysarakkeensa. Mikä ihme siinä on, että lähes jokaisessa kalenterissa päivät on pinottu vaakatasoon?! Haluan katsella merkintöjäni ylhäältä alas, aamusta iltaan.

Etsinnässä ulkomuodoltaan mahdollisimman simppeli tapaus. Plussaa olisi suomalainen kalenteri kotimaisilla juhlapyhillä ja nimipäivillä (en millään muuten muista niitä), mutta sekään ei ole tässä epätoivossa mikään pakko.

Kaikki vinkit otetaan vastaan!






Laura





27.11.2016

Rakkaudesta (vahingossa)

27.11.2016

 


Ensimmäinen kokonainen viikonloppu yksin kotona sitten....tammikuun.

Useimmiten se olen minä joka pakkaa laukun, tuikkaa pusun poskelle ja palaa kotiin joskus sunnuntaina. Tällä kertaa lentokoneeseen nousi meistä toinen, ja minä jäin hiljaiseen asuntoon itsekseni tanssimaan, silminnähden onnellisena viikonlopun mittaisista treffeistä itseni kanssa.

Laitoin bilelistan soimaan ja kuurasin kylpyhuoneen lattiat, sytyttelin kämpän täyteen kynttilöitä, läträsin suihkussa ja keikistelin uusissa farkuissa. Haahuilin hajamielisesti ruokakauppaan, keräsin korin pohjalle kaikkea keskenään sopimatonta. Kun minä olen poissa, puolisoni saattaa pyöräyttää itselleen karitsankaretta viinikastikkeessa - kun hän on poissa, meikä lykkää kalapuikot uuniin ja syö ne irtokarkkien kanssa sohvalla.

En aio valehdella: rakastan yksinoloa. Rakastan sitä vähintään yhtä paljon kuin hyvää seuraa - joskus jopa sitäkin enemmän. Haaveilen hiljaisuuden retriitistä, korpimökistä Kainuussa - päiväkausista ilman yhtäkään yhteydenottoa. Yksin asuessani saatoin unohtua omiin oloihini päiviksi kirjoittamaan, maalaamaan, lukemaan ja syömään purkkipapuja.

(Mummoni osallistui kerran viikonlopun mittaiselle hiljaisuuden retriitille. Toisen päivän lounaalla hän tiputti vahingossa lautasensa ruokasalin lattialle ja kajautti vaistomaisesti ilmoille ai kauhee, anteeks! Muut retriittiläiset loivat hiljaisuuden rikkojaan paheksuvan katseen, ja tästä loukkaantuneena mummoni pakkasi tavaransa ja lähti. Että sellainen retriitti.)




Meni vuosia hyväksyä, että rakastan yksinoloa vähintään yhtä paljon kuin hyvää seuraa. Ajoittain jopa enemmän. Tovi sitten yritin selittää näkökantaani hiljattain sydämensä särkeneelle ystävälleni.

Minä nimittäin näen asian näin: rakkaus on tärkeintä. Se on liikkeellepaneva voima, ilmainen elementti jolla maailmasta voitaisiin poistaa paljon turhaa kuraa ja kipua. Ongelma vain on se, että ihmismielessä rakkauden mittasuhteet heittävät häränpyllyä yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun kylpyhuoneen kaappiin ilmestyy kaksi hammasharjaa. Rakastuneena sitä unohtaa vaalia omia rajojaan, alkaa pyörtämään päätöksiään, hioo kulmiaan helpommin hitsattaviksi. Ei muuttuu jooksi, ehkät eiksi, kaksi yhdeksi. Ja jos jotain sitten tapahtuu ja hitsaus pettää, jäljelle jää kaksi ääriviivatonta. Tämä ei ole pessimistin puhetta - se virheissä hartaasti haudutettua viisautta.

''Eli toista pitää rakastaa 100-prosenttisesti, mutta itseään pitää rakastaa 101-prosenttisesti'' ystäväni totesi hetken kuunneltuaan. En voisi asiaa paremmin tiivistää. Ystäväni ovat sekä valloittavia, valovoimaisia että äärimmäisen taitavia referoimaan.

Jaahas, pääsimme rakkauteen. Mikäs siinä. Toisaalta, mitäpä minä siitä tiedän. Mitä siitä kukaan ylipäätään tietää? Lopulta sekin on vain sana. Minulta on pyydetty tekstiä rakkaudesta, mutta en osaa lähestyä aihetta kovinkaan kohtisuorasti. Ehkä juuri siksi että se on punoutuneena kaikkialle, ja siitä syystä niin vaikeasti eriteltävissä. 

No niin. Koti on hiljainen ja puhdas, päivänvalo taipuu hämärän alle. Puolisoni heitti taannoin hullun idean: mitä jos minä kokkaisin joskus hänelle. Nauroin ensin, mutta kätkin nämä sanat ja tutkiskelin niitä sydämessäni. Tulin tulokseen: rakkaus on tekoja. Sisuunnuin. Ääriviivani eivät ehkä ole keittiöön piirrettyjä, mutta pitäähän sitä ihmisen yrittää. Siispä tänään aion tehdä jotain, mitä ihminen tekee rakkaudesta toista kohtaan: asettaa itsensä naurunalaiseksi.

Onneksi pakkasessa on vielä kalapuikkoja.

Ihanaa sunnuntaita!






Laura








23.11.2016

Että jotta koska kun

23.11.2016





Jaahas kuulkaa.

Marraskuu on päässyt tekemään minullekin perinteiset; ei huvita lukea, ei kykene kirjoittamaan. Blogia olen ajatellut puoliksi parina päivänä - muuten olen vain lenkkeillyt, jumpannut, juhlinut ja yrittänyt pysyä liikkeessä. Muuten simahdan tähän sulavesien mukana kihonneeseen pimeään.

Haluaisin sanoa olevani pahoillani ontuvasta paikallaolostani. Todellisuudessa olen kuitenkin ollut helpottunut. Kun kesähelteillä tein päätöksen lopettaa blogityöt, tein sen nimenomaan näitä viikkoja ajatellen. Monikaan asia ei ole niin vastenmielistä kuin istua koneen ääressä iltamyöhään vain sanoakseen jotain, kun päässä liikkuu tasan Pete Parkkosen biisin kertosäe ja kaupasta unohtuneet asiat.

Olen siis vihdoin saavuttanut sen mielentilan mitä blogilta pitkään kaipasin; se elää samassa tahdissa kuin kirjoittajansa. Tällä hetkellä siis ma-te-le-vas-sa marraskuussa. Kuinka hyvältä tuntuukaan ottaa vuoden pimein aika vastaan vailla paineita siitä, että olisi hyvä sanoa edes jotain, mitä tahansa.

Vietän ensi viikolla syntymäpäivinäni. Tai siis en vietä. Viime vuonna päätin järjestää bileet pitkästä aikaa, ja vaikka juhlat olivat onnistuneet ja tärkeiden täyttämät, tajusin jälleen kerran etten ole kummoinen itseni juhlija. Vietän päivän ennemmin yksin kylpylässä kuin salaa stressaten.





Laura







16.11.2016

Välähdyksiä

16.11.2016




Pidempien kirjoitustaukojen jälkeen tekee mieli - tulee suoranainen tarve - aloittaa näyttävästi. Kuin peitelläkseen poissaoloaan.

Joten pitemmittä puheitta: MORTONKI!

Vaan missäpä minä olisin ollut; samoissa pyjamissa, lakanoissa, kahvihuoneissa ja kylpyhuoneen peilin edessä. Kaikki on pitkälti samaa, mutta ajatusten alla väreilee uusi pohjavire. Luulen että se liittyy vuoden lähenevään taittumakohtaan sekä vastikään tapaamiini ihmisiin. Se on sekoitus juuri oikealla hetkellä lausuttuja sanoja, historian tapahtumaketjuja joiden merkitys keriytyy auki vasta nyt, vuosien jälkeen.

Semmoinen laittaa ihmisen ajattelemaan.

Mutta. Ei keskitytä uusiin pohjavirtauksiin nyt - en halua tyrehdyttää tätä analysoimalla. Kaihdan ohueksi kuluttavaa puhkiselittelyä niin kirjallisuudessa kuin elämässäkin.

Puhutaan siis muista asioista.

Vaikkapa lumesta. Joo! Lumi on hyvä. Hassasin rahani uuteen talvitakkiin ja kenkiin vain kuullakseni että talvi pitää nyt hyvin ansaitun taukonsa (nykyolosuhteissa yli viikon kestävä lumipeite lasketaan saavutukseksi) ja loska tulee sijaistamaan. Noh, olenpahan valmistautunut jahka pakkaset palaavat.


Lumesta naama-asioihin. Olen kärsinyt aknesta vuosia, ja sanon nyt ääneen sen, mitä ei karman lakien mukaan kannattaisi ehkä sanoa: vaikuttaisi siltä että iho on rauhoittumassa. Lieneekö syynä laskeneet stressitasot, litrakaupalla hörpitty MSM vai tetriksen lailla rakennettu pulloarsenaali, mutta iho ei oireile enää niin paljon kuin ennen. Vallankumouksellinen huomio on ollut se, että hengittävä meikkipohja itse asiassa suojaa ihoa ulkopuolisilta ärsykkeiltä, eikä siis toimi ainoastaan kosmeettisena maskina tukkien ihon loputkin terveet alueet. Olen aina ajatellut, että meikitön iho voi paremmin kun se saa hengitellä rauhassa, mutta ilmiö on omalla kohdallani itse asiassa päinvastainen; meikitön iho ottaa vastaan viiman ja kuivan sisäilman, ja sitten mielenosoituksellisesti kukkii kiitokseksi. Päivittäisen pohjan kanssa naama on pysynyt silminnähden paremmassa kunnossa.

Huomaan että tästä tekstistä ei ole tulossa mitään. Pistetään kuluvan keskiviikon piikkiin.

Paljon on asioita kerrottavana, mutta asiat hakevat päässä paikkaansa. Tekstit odottavat kirjoittajaansa, kirjoittaja kadonnutta aikaa. Miten tuntuukin että marraskuun vuorokaudet ovat pimeydessään myös ajallisesti lyhyempiä - kuin alusta ja lopusta olisi leikattu muutama tunti pois. Mitäpä me niillä, keskenään yhtä hämärillä minuuteilla. Tunneilla. Päivillä. Menen iltaisin nukkumaan jo kymmeneltä, herään viideltä ajattelemaan. Nukahdan ja kun kello viimein herättää, tuntuu kuin olisi myöhässä jostain. Omasta ajatuksenjuoksusta ehkä.






Laura








9.11.2016

Missä olit kun

9.11.2016




Sinä yönä maailma nyrjähti ja maa peittyi paksuun lumeen.

Nukuin huonosti, olin nukkunut jo jonkin aikaa. Unessa seisoin kirkkaassa matalikossa ja odotin haita saapuvaksi. Pohja aaltoili, missään ei näkynyt ketään. Kuului pelkkää sirinää.

Kun me nukuimme ohutta unta, väärä mies voitti.





Laura








8.11.2016

Synnytyksestä palautuminen

8.11.2016



Nappasin itsestäni kuvan pitkästä aikaa. Huomasin asioita.

1. Näytän todella paljon äidiltäni.

2. Näytän vihdoin itseltäni.

Kolme vuotta sitten vuosia kannettu suru koki yhtäkkisen saturaatiopisteensä keskellä yötä. Keuhkot eivät saaneet happea, aivot tilttasivat ja surusta kuormittunut keho lakkasi toimimasta. Silmät sammuivat, ajatus tulevaisuudesta niiden mukana.

Lihoin ja kuihduin samanaikaisesti. Kutistuin sisältä, turposin ulkopuolelta. Astuin b-lausunnon kanssa kirkkaaseen kevätpäivään, enkä olisi jaksanut kävellä kotiin.

Kesti aika tarkalleen kaksi vuotta ennen kuin taas katsoin itseäni peilistä. Siis kunnolla katsoin, en vain pakon edessä vilkaissut. Ja kun sen vihdoin tein - julkisella paikalla, tietysti - aloin itkeä holtittomasti. Kaikki se vuosia sisällä pidetty suru oli pusertunut ulos, valuessaan uurtanut nuoreen naamaan syviä ryppyjä. Suruun syöty sokeri risteili reisissä, käsivarsissa ja lantiossa, peiliin piirtyi täysin vieraat ääriviivat.

Vitutti. Ensin sitä annetaan kannettavaksi ihmisenpainoinen B, vaivanpalkaksi tarjotaan tunnistamattomaksi turvonneet ääriviivat ja ohueksi hiutunut tukka. Siitä sitten rakentelemaan uutta eheää minäkuvaa.

(Tähän voisin kirjoittaa jotain elämän reiluudesta, mutta  sanon vain: elämä itsessään ei ole reilua tai epäreilua, sillä ei ole sielua tai omaa tahtoa, eikä se laske velkoja tai sitä kuka on antanut tai kantanut eniten. Turha tässä nyt on syyttää mitään moraalista bonusjärjestelmää.)




Jos ei jaksa vuoteen elää, niin ei kyllä jaksa paljoa jumpatakaan. Jos ei jaksa keittää aamuisin kahvia, ei jaksa kyllä keitellä kaurapuurojakaan. Elämä kulkee valotonta linjaansa sipsien, saamattomuuden ja kuumien suihkujen välillä.

Minulla on ollut terveen paperit pian kaksi vuotta. Vartaloni sen sijaan on muistuttanut masennuksesta jokaisena päivänä ahtaessani itseäni vanhoihin farkkuihin, hengästyessäni helpoissa rappusissa ja toivoessani äkkikuolemaa lenkkipolulla. Kaikki tämä on ollut äärimmäisen ristiriitaista ihmiselle, joka on lapsesta asti tottunut liikkumaan monta kertaa viikossa. Kun keho jonka kanssa olet tehnyt tiivistä yhteistyötä kaksikymmentäviisi vuotta, sanoo itsensä irti, tuntuu kuin joku olisi vetänyt piuhan seinästä.

Jos palautuminen synnytyksestä on kovaa duunia, niin on tämäkin. Haudotaan ensin asioita vuosia päälaen alla, käydään viikosta toiseen ponnistamassa ulos kaikki se mikä on ajan saatossa takertunut keuhkojen sisälle ja sydämen seinämiin, yritetään muistaa hengittää ja lopulta lopen uupuneena seisotaan peilin edessä takki tyhjänä, itsensä synnyttäneenä. Lämpimän käärön sijaan rinnalle nostetaan toisenlainen paino jonka kanssa yritetään oppia elämään. Eikä kukaan tuo edes kukkia.

Mutta tulee aika jolloin on puitu ja puhuttu tarpeeksi. Sitä löytää itsensä peilin edestä itkemästä. Se on alku. Ei ehkä hienoin tai paras mahdollinen, mutta alku. Sitä katsoo liitoksistaan levinnyttä kuvaansa ja miettii että no niin, eiköhän tämä nyt riitä. 

Minulle tuo aika koitti viime keväänä. Ensin varasin kasvohoidon. Sitten toisen. Hakeuduin osteopaatille hoidattamaan vuosien pintahengityksestä lukkiutuneen selkäni. Lähdin lenkille - meinasin kuolla. Lähdin toisen kerran - meinasin kuolla. Lähdin silti, kolmannen, kuudennen, yhdennentoista kerran. Joka kerta jalat kantoivat vähän pidemmälle. Kun viimein jaksoin juosta läpi koko lenkin, itkin hihaani onnesta. Kolmen vuoden jälkeen olin viimein lunastanut vartaloni takaisin panttilainaamosta; vähän hidastuneena ja pölyttyneenä, yskivänä, mutta täysin toimivana.






Laura






5.11.2016

Kerro se kortein

5.11.2016



Olen kertonut aikaisemminkin vaikeahkosta suhteestani postikortteihin. Niiden lähettelyyn lähinnä. Olen todella pätevä vastaanottaja, mutta aivan susisurkea lähettäjä. En siis lähettelijä laisinkaan.

Kreikassa ollessani löysin itseni tutusta ajatuskehästä pyörimästä; on se nyt jumalauta kun ei edes yhtä korttia saa ihminen lähetettyä. Niinpä päätin ryhdistäytyä tyttärenä, ystävänä ja puolisona. Ostin siltä seisomalta kolme korttia katukioskista, kirjoitin terveiset lainakynällä kyllästyneen näköisen postivirkailijan silmien alla. Kertoilin niitä näitä. Mustekalankin piirsin. Lopuksi liimasin merkit, tiputin postilaatikkoon ja koin onnistuneeni ihmisenä.

Kun saavuin reissusta kotiin, minua odotti tämä:





Äiti ja isä, lähetin korttinne vahingossa meille. Mut ajatus tärkein.







Laura








2.11.2016

Seitsemällä eurolla Pariisiin

2.11.2016




No niin, eiköhän tämä tästä.

Välillä sitä miettii, että mitä minä tänne paskoja päiviäni vuodatan, tuhansien luettavaksi. Seison arkisine huolineni edessänne, vaikka olisi paljon tärkeämpiä asioita huolehdittavana. Niinä päivinä perspektiivi meinaa tahtomattaankin kutistua, valokeila ohjautua suoraan omaan napaan. Siinä sitä sitten mylvii epäonninen marinadissaan, jääden sisältä rutikuivaksi.

Mutta ne ovat hetkiä, ohimeneviä silmäyksellisiä - eivät kovin merkittäviä kokonaiskuvan kannalta. Vaikeista hetkistä ei kannata tehdä kotiaan, määritellä itseään menetettyjen ihmisten tai mahdollisuuksien kautta. On kokeiltu; tuloksena kroonisesti tyytymätön ihminen. Äärimmäisen raskas rooli, en suosittele kenellekään.

En siis olisi kovin huolissani. Unohtakaamme hetkeksi navankaivelu ja ohjatkaamme valokeila sen sijaan suoraan varpaisiin.




Menin ja ostin parisienne-kengät. Ensilumen sataessa kaupunkiin kävelin sen kaduilla uudet kesäkengät laukunpohjalla. (Hauskaa, täydennän kesägarderoobiani yleensä vuoden pimeimpään aikaan, silloin kun hävinnyt valo saa muun kansan kietoutumaan pelkkään villaan ja epäilemään koko kesän olemassaoloa.) Kengissä on monta huomionarvoista seikkaa, kuten se että ovat Palmrothit. Merkki nauttii kohdallani suurta kunnioitusta, tuotanto kun on kautta aikojen tehty läpinäkyvästi ja lähellä, suurilta osin Suomessa.

En ole vuosiin käyttänyt mitään balleriinoihin viittaavaakaan, ovat tuntuneet pyöreydessään liian pikkusieviltä. Nyt minulla on sitten balleriinat joissa on sekä solki että rusetti. Miten tässä näin kävi? Syytän kaikesta Pihla Hintikkaa, jonka pariisilaista elämää on koukuttavaa seurata, kuvitella itsensä huolettomaksi osaksi arrondissementtien muodostamaa spiraalia.

Äitini on syntynyt Marseillessa, ja on suorastaan häpeä etten ole koskaan käynyt Ranskassa. Mutta! Koen olevani askeleen (pun intended) lähempänä Charles de Gaullea nyt kun minulla on kengät joissa käyn ranskalaisesta. Vielä puuttuu lentoliput, nukenkasvot ja kielitaito. Opin lapsena ääntämään ranskan, mutta kauneinkaan kurkku-r ei paljoa auta, jos ainoa lause minkä osaa on il n'y a pas une lampe sur le bureau (= työpöydällä ei ole lamppua).

Muutama vuosi sitten asuessani vielä keskustassa, lähdin toimittamaan asioita toiselle puolelle kaupunkia. Hissin peilistä katsoessani nauratti; näytin jotenkin...ranskalaiselta. En sitten tiedä oliko syynä punatut huulet, pitsitoppi vai oliiviseksi päivettynyt iho, mutta kaksikymmentä minuuttia myöhemmin bussipysäkillä seisoskellut nuori mies aloitti keskustelun suvereenisti ranskaksi.

Se on siis todistettu: Pariisi on mielentila.





Laura