25.10.2016

Yksin kotona

25.10.2016




Vielä kaksi vuotta sitten maanantait olivat päiviä joina sai luvan kanssa olla tekemättä mitään. Ja minä olin. Olin vaan. Tai okei: ajoin aamulla pyörällä valoisaan huoneeseen puhumaan päänsisäisistä asioistani, ja sitten ajoin kotiin tai kahvilaan olemaan hiljaa. En tehnyt töitä, en sopinut treffejä. Maanantait olivat minun päiviäni; kahvinjuontia, kirjoittamista ja voimien keräämistä. (Systemaattinen itsensä avaaminen käy todella työstä, uskokaa kun sanon.)

Nykyään maanantaisin hoidan juoksevia asioita - ja itseänikin, kyllä. Maanantait ovat muuttuneet jokaviikkoisiksi pakollisten pahojen hoitajaisiksi. Kalenteri täyttyy käskylauseista kuten soita sinne, käy tuolla, selvitä tämä, muista tuo. En kuollaksenikaan muista koska viimeksi olisin lukenut kirjaa keskellä arkipäivää. Mutta hetkinen, siis eikö juuri sen pitänyt kuulua tähän ah-niin-ihanaan freelancerin arkeen: vastuu ja vapaus, käsi kädessä? Vastuut ja velvollisuudet kyllä päällystävät kalenterin sivut viikoiksi eteenpäin, mutta missä paljon puhuttu vapaus? Minua on huijattu.




Alkuperäinen tarkoitukseni oli painaa viitapirun lailla koko päivä: piipahtaa verottajalla, hoitaa opintorekisteriasiat yliopistolla, käydä veivaamassa kahvakuulatunnilla ja soittaa ainakin viisi tärkeää puhelua. Palkita itseni jumpan jälkeen saunalla ja myöhäisellä lounaalla, ja lopuksi istua keramiikkakurssille kuppeja työstämään.

Olin pakannut jo tavarat valmiiksi, kun tajusin että ei. Ei yhtään virallista dialogia, selittelyä, allekirjoitusta, laskelmaa tai odotusaulan digitauluun napsahtavaa numeroa. Oli saatava olla yksin. Yksin kotona.




Kun jakaa elämänsä ja asuntonsa tois(t)en kanssa, yksinolo on aika harvinaista herkkua. Niin paljon kuin rakastan ihmisiä ympärilläni, rakastan myös tyhjää tilaa jossa ajatella - tai olla ajattelematta. Vertaan yksinolon tarvettani usein pissahätään; kun tunne tulee, on toimittava. Kauaa ei voi pidätellä, sillä muuten...niin. Se niistä mielikuvista.

Yksin ollessa mieli paisuu mittoihin joihin se ei koskaan veny muiden läsnäollessa; ajatukset elävät ja sinkoilevat ihan eri tavalla silloin, kun paikalla ei ole ketään joihin niitä heijastaa tai upottaa.


Niinpä silläkin uhalla, että verokarhu tulisi heti ensi viikolla koputtelemaan ovelle ja eteinen muurautuisi umpeen kansaneläkelaitoksen kirjelmistä, päätin ripotella tekemiset toisille päiville. Sytyttelin kynttilöitä kämpän täyteen ja kuuntelin kerrostalon arkista hiljaisuutta monta tuntia. Lopputuloksena iltapäivällä peilistä katsoi jo ihan toinen nainen; akkunsa ladannut, päiväunensa morkkiksitta nauttinut tapaus.

Tajusin, että siinä missä velvollisuudet on hoidettava, niin on myös vapaa-ajan kanssa; sille on raivattava oma tilansa vaikka väkisin. Jokaista minuuttia ei voi eikä tarvitse käyttää tehokkaasti, vaikka ylivirittyneet aivot yrittäisivät väittää toista. Aina ei tarvita pidennettyä viikonloppua paljulla ja brunsseilla - saman asian saattaa ajaa oma seura ja minuuttinuudelit.





Laura






3 kommenttia :

  1. "Niin paljon kuin rakastan ihmisiä ympärilläni, rakastan myös tyhjää tilaa jossa ajatella - tai olla ajattelematta. Vertaan yksinolon tarvettani usein pissahätään; kun tunne tulee, on toimittava. Kauaa ei voi pidätellä, sillä muuten...niin. Se niistä mielikuvista.

    Yksin ollessa mieli paisuu mittoihin joihin se ei koskaan veny muiden läsnäollessa; ajatukset elävät ja sinkoilevat ihan eri tavalla silloin, kun paikalla ei ole ketään joihin niitä heijastaa tai upottaa."

    Niinpä. NiinPÄ! Ai fiil juu, Laura.

    VastaaPoista
  2. Ai fiil juu jopa niin paljon, että postasin itsekin aiheesta. Otsikolla: Sairaala- ja vankilafantasiat. Kääk!

    VastaaPoista