30.10.2016

Nyt on vähän huono hetki

30.10.2016





Päässä soi ''Mä en taaahdo olla enää Carrie...'' (Tai Kartsa, niin kuin tässä talossa tavataan laulaa.)

Paljon sitä ihminen tahtoisi. Olla enemmän jotain, mitä milloinkin. Olla heittäytyväisempi, rohkeampi, uskaliaampi haistattamaan pitkät tilanteen niin vaatiessa. Elinvoimaisempi nyt ainakin, timmimpikin. Tiukempi sanomaan ei, höllempi sanomaan joo todellaki.

Mutta ihmisessä on tietty määrä soluja, tietty pinta-ala jota muokata omanlaisekseen (ja joka kyllä muokkautuu ihan lupaa kysymättäkin) - tietty määrä harmaata aivokapasiteettia josta pilkkoa prioriteettinsa.

Ei voi ottaa mitään vastaan jos on jo kaikesta täysi. Siinäs sitten muuttelet elämäsi palikoita.

En toden totta tiedä mitä itseltäni ja elämältäni haluan. Olen yrittänyt miettiä sitä lähiaikoina, johtuen ehkä siitä että vuosi lähenee vääjäämättä loppuaan ja olisi aika tehdä henkinen tilinpäätös. Tuntuu että asiat junnaavat paikoillaan; ajatukset rullaavat samaa ruostunutta rinkiään, naama on sameampi versio vuodentakaisesta, töidenkään osalta ei mitään raportoitavaa. Vuosi kuusitoista vaihtuu pian seitsemääntoista, ja olen elämässäni samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Vaikka en oikeasti ole - asun eri osoitteessa, kirjoitan eri osoitteessa ja tukkakin on venynyt jo korvien alle. Mutta tuntuu kuin eläisin päänsisällä samaa päivää uudestaan ja uudestaan - eikä se päivä muuten todellakaan ole mikään sunnuntai, ehkä korkeintaan keskiviikko.

Nyt keitän teetä, pesen venyneen tukkani ja toivon herääväni maanantaista.




Laura








Parasta Kreikkaa

30.10.2016




Paluu Kreikkaan, tarkemmin sanottuna Nafplioon - yhteen lempipaikoistani koko reissulla.

Etsiydyimme suositusten saattelemana ravintolaan, joka - yllätys yllätys - oli täynnä paikallista väkeä. (Ilmainen Kreikka-vinkki: hakeudu aina sinne missä paikalliset syövät. Et pety.)

Tupa oli ääriään myöten täynnä, pöytiä oli levitelty lähes koko kadun leveydeltä. Jäimme pälyilemään kadunkulmaan, sivusilmällä tuijottelimme pöydissä notkuvia patoja, salaatteja, uunijuustoja ja viinitonkkia miettien, mihin nyt sitten. Tarjoilija äkkäsi aikeemme puolessa minuutissa, ja seuraavassa hetkessä kaksi tarjoilijaa jo kantoi ravintolan sisältä pöydän ja tuolit kulman taakse sivukadulle. (Ja minä kun luulin että illallisia katetaan keskelle hiljaisia katuja vain pizzamainoksissa ja kädenlämpöisissä, Pariisiin sijoittuvissa jenkkileffoissa.)

Sama toistui seuraavana päivänä; ylimääräinen pöytä liiteli tavernan ovesta sivukadulle jo ennen kuin olin ehtinyt edes kunnolla vilkaista henkilökuntaan päin.

Aina nyt yksi mahtuu. Sanoinko jo että rakastan kreikkalaisia? Rakastan kreikkalaisten reaktiivista arkimentaliteettia - ongelmat ratkaistaan sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. (Tosin talouden kanssa liputtaisin proaktiivisempaa otetta, mutta ei mennä siihen nyt. Olisi sääli pilata hyvä hetki puhumalla rahasta.)




Viimeisenä iltana (syötyämme itsemme jälleen kerran täyteen) tarjoilija kysyi saisiko istua seuraamme viideksi minuutiksi - kyllä kaikki pyörisi hetken ilman häntäkin. Istuimme lopulta yli tunnin, joimme kolmeen pekkaan pöytään kiikutetun viinitonkan ja puhuimme kaikesta. Hän piirsi tulevaisuutensa kuulakärkikynällä kertakäyttöpöytäliinaan, laski ja hahmotteli. Poltti tupakkaa ja kertoi kaupungin kulkukissoista. Katsahti kelloaan, tiesi että aikaa oli kulunut vähän liikaa, jatkoi silti vielä hetken.

 Lopulta lähdimme, maksettuamme naurettavan pienen laskun (joka myös laskettiin hyvin suurpiirteisesti viinin ääressä). Kysyvästi katselin, kun tarjoilija pyöristi kaiken syömämme parinkympin seteliin, heilautti kättään ilmassa: asia loppuun käsitelty, ei vastalauseita. Olisi sääli pilata hyvä ilta puhumalla rahasta.




Laura









28.10.2016

Vain olennaisimmat

28.10.2016





Sitä voisi ajatella, että itsensä kuvaileminen olisi läpihuutojuttu naiselle, joka kirjoittaa päivät pitkät arjestaan ja ajatuksistaan. Väärin. Itsensä kuvaileminen on tehtävistä hankalin.

''Kerro ihan vaan muutamalla lauseella kuka olet ja mitä teet.''

Kuka olet. Muutamalla lauseella. Ok.

Kokeilkaapa. Kokeilkaa kirjoittaa ketä tai mitä olette suhteessa itseenne. (Okei nyt tää lähtee vähän life coach -raiteille, mut hei: ei sentään hengitysharjoituksia tai inspiraatiokarttoja.) Jos ympäriltä riisutaan kaikki valmiit vastaukset, yliviivataan vaihtoehdoista kaikki mikä syntyy vain suhteessa toisiin. Toisin sanoen tiputetaan listalta heti alkuun ne helpoimmat: sen-ja-sen vaimo, niin-ja-niin-monen äiti, näin-ja-näin monta vuotta elänyt sen-ja-sen alan ammattilainen. Paljon jää senkin jälkeen jäljelle, mutta kuka sellaista ehtii ajatella?

Kuka olet.
Kuka olet.
Kuka olet.

Omien ääriviivojen piirtäminen muille tuntuu samalta kuin yrittäisi ratkaista Rubikin kuutiota narikassa pilkun jälkeen. Kuin aloittaisi lauseita, joiden pisteeseen päästessä alkukirjain on ehtinyt jo vanhentua.

Kuinka paljon ihmisestä kätkeytyykin kiireessä helppojen vastausten taakse.






Sain tehtävänannoksi kirjoittaa 500 merkkiä itsestäni ja blogistani. Muutama hassu lause, ei paha. Eipä. Käytin kirjoittamiseen  k a k s i   t u n t i a. Samassa ajassa olisin kirjoittanut pitkät pätkät proosaa tai lyriikkaa, kolumninraakileen tai minkä tahansa tekstin jonka päähenkilönä operoi kuka tahansa paitsi minä. Mutta mitä sain aikaan? Sain tiristettyä yhteensä 44 sanaa - 359 merkkiä välilyönteineen. Siinäkin tuntui olevan liikaa, mutta annoin olla.


Kun aloitin täällä omalla tontillani, mietin pitkään miten kuvailisin itseni uudestaan. Sama esittelyteksti oli roikkunut sivupalkissa blogin alkuajoista asti, vaikka elämä on ehtinyt muokkaamaan kirjoittajaa jo moneen kertaan mennen tullen.

Siellä se nyt sitten on, Tähkävuoren päivitetympi versio. Sain viimein aikaiseksi, samalla kun naputtelin esittelyn itsestäni Lifieen. Niin! Uusi blogisivusto näki torstaina päivänvalon, ja sain kunnian olla osa tiimiä heti sen ensimetreistä alkaen. Homma jatkuu täällä meikäläisen tontilla samaan tapaan kuin tähänkin asti, ratkaisevana erona allekirjoittaneella on vain tästä lähin taustatukenaan tekninen tuki (KIITOS JEESUS), myynti ja iso kourallinen muita kirjoittajia.

Syksy on tuonut mukanaan paljon asioita - muokannut arjen rannikkoa jatkuvalla syötöllä, jokainen aalto on huuhtonut näköpiiriin uusia asioita, ajautuksia, mahdollisuuksia. Olen katsonut menoa vähän sivusta, odottanut veden vetäytymistä ja pinkonut noukkimaan mukaani vain sen mitä uskon todella tarvitsevani. Ihmismieli käy niin helposti ahneeksi.

Omalla sivullakin olen ollut jo pian kuukauden. Vastahan sitä kirjoiteltiin hyvästejä Välimeren rannassa, jännitettiin tätä tulevaa. Nyt tuntuu kuin olisin ollut täällä aina.






Laura








26.10.2016

Korvat koukussa: Vancouver Sleep Clinic

26.10.2016






Olen lähtökohtaisesti äärimmäisen laiska uuden musiikin etsijä. Soittolistoillani makaavat ne samat vuosituhannen alun r&b-biitit, juhakasikasit ja hailakan haikeat erobiisit - kaikki sulassa sovussa, puhki tulkittuina.

Silloin tällöin viikonloppuisin laitan soimaan Spotifyn valmiita soittolistoja, joista insipiroituneena nappailen omille listoilleni parhaat. Sieltä löytyi tämäkin, kaiuttimista tipahtanut helmi: Vancouver Sleep Clinic ja kappale Lung. Kävelin ajatuksissani kadulla kun jouduin pysähtymään kuullakseni kappaleen paremmin. Niin unenomainen tunnelma, niin painavat sanat.

Oli pakko selvittää kuka kappaleen takana on. Ja siellähän on vuonna 1997 syntynyt Tim Bettinson, josta The Guardian povasi Australian tulevaa musiikkisensaatiota jo vuonna 2014, tyypin ollessa vasta seitsemäntoista. Mitä te teitte sen ikäisenä? Itse lähinnä tankkasin Justin Timberlaken lyriikoita ja kasvatin finnejä.







Laura










25.10.2016

Yksin kotona

25.10.2016




Vielä kaksi vuotta sitten maanantait olivat päiviä joina sai luvan kanssa olla tekemättä mitään. Ja minä olin. Olin vaan. Tai okei: ajoin aamulla pyörällä valoisaan huoneeseen puhumaan päänsisäisistä asioistani, ja sitten ajoin kotiin tai kahvilaan olemaan hiljaa. En tehnyt töitä, en sopinut treffejä. Maanantait olivat minun päiviäni; kahvinjuontia, kirjoittamista ja voimien keräämistä. (Systemaattinen itsensä avaaminen käy todella työstä, uskokaa kun sanon.)

Nykyään maanantaisin hoidan juoksevia asioita - ja itseänikin, kyllä. Maanantait ovat muuttuneet jokaviikkoisiksi pakollisten pahojen hoitajaisiksi. Kalenteri täyttyy käskylauseista kuten soita sinne, käy tuolla, selvitä tämä, muista tuo. En kuollaksenikaan muista koska viimeksi olisin lukenut kirjaa keskellä arkipäivää. Mutta hetkinen, siis eikö juuri sen pitänyt kuulua tähän ah-niin-ihanaan freelancerin arkeen: vastuu ja vapaus, käsi kädessä? Vastuut ja velvollisuudet kyllä päällystävät kalenterin sivut viikoiksi eteenpäin, mutta missä paljon puhuttu vapaus? Minua on huijattu.




Alkuperäinen tarkoitukseni oli painaa viitapirun lailla koko päivä: piipahtaa verottajalla, hoitaa opintorekisteriasiat yliopistolla, käydä veivaamassa kahvakuulatunnilla ja soittaa ainakin viisi tärkeää puhelua. Palkita itseni jumpan jälkeen saunalla ja myöhäisellä lounaalla, ja lopuksi istua keramiikkakurssille kuppeja työstämään.

Olin pakannut jo tavarat valmiiksi, kun tajusin että ei. Ei yhtään virallista dialogia, selittelyä, allekirjoitusta, laskelmaa tai odotusaulan digitauluun napsahtavaa numeroa. Oli saatava olla yksin. Yksin kotona.




Kun jakaa elämänsä ja asuntonsa tois(t)en kanssa, yksinolo on aika harvinaista herkkua. Niin paljon kuin rakastan ihmisiä ympärilläni, rakastan myös tyhjää tilaa jossa ajatella - tai olla ajattelematta. Vertaan yksinolon tarvettani usein pissahätään; kun tunne tulee, on toimittava. Kauaa ei voi pidätellä, sillä muuten...niin. Se niistä mielikuvista.

Yksin ollessa mieli paisuu mittoihin joihin se ei koskaan veny muiden läsnäollessa; ajatukset elävät ja sinkoilevat ihan eri tavalla silloin, kun paikalla ei ole ketään joihin niitä heijastaa tai upottaa.


Niinpä silläkin uhalla, että verokarhu tulisi heti ensi viikolla koputtelemaan ovelle ja eteinen muurautuisi umpeen kansaneläkelaitoksen kirjelmistä, päätin ripotella tekemiset toisille päiville. Sytyttelin kynttilöitä kämpän täyteen ja kuuntelin kerrostalon arkista hiljaisuutta monta tuntia. Lopputuloksena iltapäivällä peilistä katsoi jo ihan toinen nainen; akkunsa ladannut, päiväunensa morkkiksitta nauttinut tapaus.

Tajusin, että siinä missä velvollisuudet on hoidettava, niin on myös vapaa-ajan kanssa; sille on raivattava oma tilansa vaikka väkisin. Jokaista minuuttia ei voi eikä tarvitse käyttää tehokkaasti, vaikka ylivirittyneet aivot yrittäisivät väittää toista. Aina ei tarvita pidennettyä viikonloppua paljulla ja brunsseilla - saman asian saattaa ajaa oma seura ja minuuttinuudelit.





Laura






24.10.2016

Vitosen ikkunaremontti

24.10.2016



Joskus asiat vain etenevät. Sitä selailee hajamielisesti tori.fi:tä, löytää jotain kivaa ja laittaa viestiä myyjälle. Saa vastauksen, ja ennen kuin ehtii huomatakaan, seisoo jo vieraan kerrostalon edessä ojentamassa vitosen seteliä vanhaa rottinkipeiliä vastaan.

Näin kävi eilen.

Kehitin keväällä pienen pakkomielteen rottinkireunaisiin peileihin. Tai peileihin ylipäätään. Vitosella kirppikseltä löytämäni pyörylä onkin vilahdellut blogissa jo moneen otteeseen, ja kun sitten näin tämän kaariversion, oli toimittava. Kokoisekseen painava kapistus, mummon perintöä kuulemma. Lupasin pitää hyvää huolta.




Kannoin kotiin ja asettelin eteisen apupöydälle pyöreän kaveriksi. Sitten muistin olohuoneen lempinurkkauksen seinässä nököttävän yksinäisen naulan, ja ripustin testiksi siihen.

Tattadadaa: asunnossamme on uusi ikkuna.



Siinä se nyt roikkuu, halkoen lisää lokakuista valoa olohuoneeseen. Himottaisi nakutella pari muutakin peiliä sille kaveriksi. Jos nyt kuitenkin ensin tärkeimmät, kuten kattovalo eteiseen ja lukuvalot makuuhuoneeseen. Pitkän etsinnän jälkeen löysimme viimein täydellisen kattolampun pelastusarmeijan kirppikseltä. (Siitä kuvia myöhemmin.) Tavoitteena on käyttää vähemmän aikaa valaisimen ripustamiseen kuin sen etsintään, jota kesti rapiat kahdeksan kuukautta.

Toivoa on.







Laura









23.10.2016

Lisää kukkia

23.10.2016



Hyvää sunnuntaita parahin eläjät.

Hiljaista on ollut, johtuen ihanasta syysvieraastani ja saapumista seuranneista seikkailupäivistä.

Blogimaailma se on jännä. Kun aloitin, en kuuna päivänä olisi uskonut millä tavoin kirjoittamani tekstit tulisivat vaikuttamaan elämän kulkuun. Että hommasta tulisi vähän vahingossa työ, ja että se toisi elämääni vinon pinon ihmisiä joita kutsua ystäviksi.

Onhan se paikoittain juuri sitä mitä siitä puhutaan - pinnallista sanahelinää ja kuohuvan kilistelyä. Poskisuudelmia ja liukuhihnakuulumisia. Mutta se on paljon muutakin. Siitä todisteena vierassängyssä korjaamistaan odottavat rypistyneet lakanat, joissa nukkunutta tyyppiä en vielä pari vuotta sitten tuntenut. En ennen blogia.




(Olen saanut useasti palautetta kyvystäni kutoa teksteihin aina jokin punainen lanka. No, tässä tekstissä sellaista ei ole. En siis jatka tätä kirjoittamalla latteuksia ystävyydestä ja sen vaalimisesta - sitä tarkoitusta varten voi hakea aforismikirjan divarin alelaarista.)




Nyt kun vastuuvapauskortti on käytetty, siirtyisinkin mielelläni puhumaan kasveista. Tarkemmin ottaen kuvan kuismista, jotka nappasin mukaani yhdellä lukuisista haahuilukierroksistamme. (Miten siinä käykin aina niin, että vieraiden kanssa sitä kävelee huomaamattaan tunteja - siihen pisteeseen saakka että jalat huutavat armoa ja on pakko ottaa bussi kotiin.)

Vitosella irtosi Hämeenkadun putiikista pari nippua tätä mausteiselta tuoksuvaa oksaa. Hetken aikaa todella luulin, että joku itämaisen keittiön antimia nauttinut kanssaeläjä seurasi kintereillä, kunnes tajusin tuoksun leijailevan kantamastani kukkapuskasta.

Loppuvuodesta lähipiiri alkaa pommittaa vaivihkaisilla kysymyksillä syntymäpäivälahjatoiveistani. Tajusin juuri, että lahjakortti kukkakauppaan olisi mainio. Onko sellaisia? Rakastan kukkia, mutta niitä tuppaa kantamaan kotiin aina siinä palkkapäivien tienoilla, silloin kun kaikki on vielä mahdollista. Mikä olisikaan ihanampaa, kuin kävellä loppukuusta persaukisena keskustan läpi kaunis kukkapuska kainalossa? Ei mikään.




Laura









20.10.2016

Myönnettävä on

20.10.2016





Asioita jotka ovat totta, mutta joita en haluaisi myöntää:

1. Rukkaskelit. Kylmät sormet, kylmät varpaat. Jotain ääreisverenkierrostani kertonee se, että olen saanut kahtena viime jouluna mielitietyltäni lahjaksi kuvassa näkyvät Samujin nahkarukkaset sekä Hästensin jättimäiset unitöppöset (esiintyivät täällä).

2. Yrityksistäni huolimatta huomaan edelleen inhoavani keskusteluohjelmia. En vain kykene katsomaan vierestä, kun ihmiset puhuvat toistensa päälle. Kaikilla on tärkeintä asiaa ja juontajat yrittävät parhaansa mukaan pinota puheenvuoroja tetrismäisesti, siinä harvoin onnistuen. Lopulta keskustelijoita käsketään kuin päiväkotilaisia (Nyt pitää lopettaa, Keskustelu seis, No niin, no niin! Jari! Päivi! Teemu! Tanja! Nytnytnyt!), kaikki mekastavat ja mistään ei tule jumalauta mitään. Tämä oman elämänsä diplomaatti tempoo ahdistuneena kotisohvalla, ja päätyy lopulta katselemaan Amerikan kovimpia keräilijöitä.

(En pystynyt taaskaan katsomaan A2-iltamasta kuin kolmasosan. Lukittauduin makuuhuoneeseen siinä vaiheessa kun Jari Sarasvuo alkoi isällisesti ojentamaan Li Anderssonia. Ei pysty.)


3. Pyytelen aivan liian paljon anteeksi. Turhaan. Anteeksi on varmasti viiden käytetyimmän fraasini joukossa. Pyydän anteeksi että olen myöhässä, että tulinkin jo nyt, etten ole soittanut, että soitin niin monta kertaa, että join kahvipannun viimeisen kupin, että join kahvipannun ensimmäisen kupin, että en ymmärtänyt mitä vastapuoli tarkoitti, ettei vastapuoli ymmärtänyt mitä mitä tarkoitin, ja niin edespäin ja niin edespäin. En tajua miten ihminen ehtiikin olla koko ajan niin helvetin pahoillaan kaikesta. Turha syyllisyydessä marinoituminen vie hitosti energiaa, eikä krooninen itsensä piiskaaminen hyödytä ketään.


Odottelen tässä juuri syysvierasta saapuvaksi. Ehkä ainaisen pyyhkimisen, pyykkäämisen, hinkkaamisen ja imuroimisen sijaan laitan nyt vaan musat soimaan ja tanssin pitkästä aikaa olohuoneen lattialla.
Enkä muuten pyydä naapureilta anteeksi.






Laura








18.10.2016

Timanttista sakkia

18.10.2016





Ja vuoden 2016 jaloimman ihmisen palkinto menee...

...ystävälle, joka saapuu pahimman deadline-viikkonsa ainoana vapaailtana kaventamaan epätoivoisen gaalailijan juhla-asun.

Kiitos.

Minua ei ehkä ole siunattu kummoisilla käsityötaidoilla, mutta taidokkailla ystävillä ja timanttisella delegointikyvyllä senkin edestä. Eikä muuten millä tahansa ystävillä; kuvassa ompelukoneen takana hääräävä tyyppi on sattumoisin palkittu yhtenä maailman parhaista pukuompelijoista. (Mikäli siis koskaan menen naimisiin, tiedätte kuka pukuni on valmistanut.)





Laura








17.10.2016

Näkemyseroja

17.10.2016


Ehdimme olla yhdessä muutamia vuosia ennen kuin päätimme kantaa tavaramme yhteiseen osoitteeseen. Alkuvuodesta asuntoja katsellessamme sovimme, että mikäli yhteenmuutto osoittautuukin ihan idioottimaiseksi ideaksi ja tuntuu kaamealta, palaamme kahden kämpän arkeen sen kummemmin kriiseilemättä.


Noh, ei ole ollut karseaa. On ollut hauskaa. Näkemyseroja meillä tosin on joistain asioista - näistä klassisimpana esimerkkinä sängyn petaaminen.


Minun näkemykseni:






 Hänen näkemyksensä:










Laura







13.10.2016

Roikkuuks mun korvasta ajatus?

13.10.2016





Sitä istuu alas ja haluaisi kertoa kaikkee.

Tiedättekö sen tunteen, kun kantaa aivoissaan niin paljon asiaa, että voi melkein nähdä pään yllä leijuvien ajatuksensäikeiden törmäävän toisiinsa? Lopputuloksena päälaen yläpuolella hiljaisena seuraava suuri muodoton kimppu, josta on lähes mahdotonta erotella yhtä erillistä ajatusta tai mielipidettä.

Paljon arkisia ajatuksia. Sellaisia joita yrittää suhteuttaa maailman tilaan ja sitä kautta ymmärtää omaa, etuoikeutettua pelipaikkaansa siinä.

Olen itkenyt iltauutisia katsellessani, ja seuraavassa hetkessä klikannut itseni ostoksille Hulluille päiville. Tuijottanut keltaisena kohisevaa taustaa ja ostanut helkkarin kalliin kaulahuivin. Miettinyt millä summalla saisin maksettua velkani niille, jotka eivät ole saaneet katettua aitiopaikkaa tästä maailmasta.

(Naurattaa. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä iloisena, mutta melankolia ja maailmantuska kutoutuvat lauseisiin huomaamatta. Pitäisi kirjoittaa blogin kuvaus uusia työkuvioita varten, ja kaiholla katselen muiden maalailua siitä kuinka oma blogi on ''hyvän olon ja latautumisen paikka''. Meikäläisen fontti taas on sellaista lyijynkevyttä. Täällä kaikki on aina kaksijakoista.)

Nyt ollaan tukevasti kiinni arjessa ja pienissä ajatuksissa. Kirjoittajana painin jatkuvasti sen ristiriidan kanssa, että haluaisin kirjoittaa suurista aiheista, hallita kokonaisuuksia, mutta todellisuudessa olen parhaimmillani pipetin kanssa. Erästä opettajaani lainaten: kirjoitan kaiken oleellisen muutamaan lauseeseen. Taito sekin. Jos esimerkiksi haluaa ammatti-twiittaajaksi. Salaa kuitenkin haaveilen rönsyilevästä tyylistä, sellaisesta tekstistä mihin voi painuen kaatua.

Kirjoittamisesta puheen ollen, luovan kirjoittamisen opinnot ovat nyt paketissa, todistus saapui postissa. Katselin elämäni parasta keskiarvoa, taittelin sen pöytälaatikkoon ja mietin että mitäs sitten. Vuosi oli opettava, turhauttava, ajoittain tosi rankka mutta loppupeleissä hyvin palkitseva. Voisin kirjoittaa opinnoista oman postauksensa, mikäli siellä on kiinnostuneita.

Eipä kai tässä sitten muuta. Asiaa on ihan yhtä paljon kuin alussakin, mutta sitähän kohtaamiset ajoittain ovat: päänsisäisen kaaoksen sanoittamista.





Laura









10.10.2016

Eniten elossa

10.10.2016

 



Niin kauan kuin jaksan muistaa, on Aleksis Kiven päivä paljastanut syksyn terävimmän olemuksen.

Kymmenes kymmenettä näyttäytyy vuodesta toiseen samankaltaisena; keltaisena, koleana, kiilana kesän ja talven välissä. Ei koskaan helteisenä tai lumisena, aina vain keltaisena. Helposti ymmärrettävänä keskikohtana tarinassa, jonka alku (kesä) ja loppu (talvi) ovat kaikille yhtä suurta mysteeriä.

Kiven päivä on kuin oopperan vetonaula, jota kaikki tulevat katsomaan tietäen tarkalleen mitä saavat. Ei turhia yllätyksiä, ei odotuksista taittuvia pettymyksiä. Vain keltaisuutta ja hämäriksi venyneet aamut.

Tänä päivänä sen aina tajuaa. Viimeinenkin ohut odotus lämpimästä loppukäänteestä on kaikonnut kurkien mukana taivaanrantaan. Edessä on vain ensilumi ja sen mukana laskeutuva kuukausien hiljaisuus.

Paras aika kirjoittaa.

Ps. Sain tovi sitten kirjan, johon on kerätty tunnettujen ihmisten viimeisiä sanoja. Todella mielenkiintoinen opus, joka on muuten nimetty eräänkin A. Kiven mukaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: ''Minä elän.''





Laura









9.10.2016

Käännös arkeen päin

9.10.2016 

 



Arkeen on laskeuduttu suoraan ja sulavasti. Vapaa viikonloppu ennen töihinpaluuta on laskelmoitu juttu - raivaan nykyään aina pari tyhjää päivää kalenteriin heti reissujen perään. Ehtii tottua ja töllistellä, tarkistaa tulevien viikkojen koordinaatit (Ai siis mitä mun piti tehdä? Jaa niin missä piti olla?), tuoksutella rauhassa rantapyyhkeet ja hellevaatteet ennen kuin tunkee ne pesukoneen syövereihin.

Pari koneellista reissupyykkiä on nyt pesty, hiekanjyvät puhalleltu pois kirjojen väleistä ja laukkujen pohjilta. Toin reissusta mukanani muutamia juttuja arkea nostattamaan, kuvassa niistä kaksi. Kupin pareineen ostin muuan Jorgokselta Skopeloksen satamasta. Kreetalla valmistetut kupposet hivelevät minimalistista silmää ja kestävät käyttöä astianpesukoneesta mikroon. Laiska emäntä kiittää. Kiittää myös viiden euron manikyyristä, johon päätyi hetken mielijohteesta reissun viimeisenä päivänä.




Uusi tuoksu Korresilta. Mustaa sokeria, paahteinen tuoksu joka muistuttaa helteisistä illoista miljoonakaupungin sykkeessä. Vaikka tuoksu on pelkkä edt, on se sen verran tujua tavaraa että yksi suihkaus ilmaan riittää vallan mainiosti. Sen kun vain kävelee suihkun jälkeen tuoksupilven läpi - paahde viipyilee iholla pitkään.

En tiedä mistä se johtuu, että nykyään palaan normaaliin päivärytmiin lähes sotilaallisella suorasukaisuudella. Ennen kassit ja nyssäkät saivat odotella huoneen nurkassa päivätolkulla - nykyään ensimmäinen koneellinen pyörii parhaimmillaan jo tunti saapumisen jälkeen. Ehkä se on itsensä kieltämistä, pulahdus kylmään veteen ja todellisuuteen joka odottaa jo kalenterin seuraavalla aukeamalla. Otan muistoja käsittelyyn yhden, kaksi kerrallaan - enempään en pysty imeytymättä paahteiseen rinnakkaistodellisuuteen.



Fyysinen palautuminen on toden totta nopeampaa kuin henkinen laskeutuminen. Uudet astiat löytävät paikkansa asunnosta helpommin kuin minä; löydän itseni lähinnä poukkoilemasta hidastetun flipper-kuulan lailla huoneiden välillä, kai kadonnutta päivänvaloa etsien. Missä se on? Juurihan se oli tässä. Kunnes taas muistan että olen syntynyt ääripäiden maahan, jossa talvella ei paista ja kesällä ei pimene. Siitäkin sai kertoa matkalla ihmettelijöille. ''How is June in Finland?''

Vastailen hiljalleen roikkuviin pyyntöihin, posteihin ja puheluihin, yritän palauttaa kahvinkulutukseni normaalille tasolle (kaks, maks kolme kuppia päivässä pitää vireystilan kunnossa ja iho kiittää). Sain blogin uuden osoitteen päivitettyä Blogloviniin, täältä pääsee seuraamaan. Laitoin mahtipontisesti  englanniksi sähköpostia ylläpidolle, josta muuan Jarno vastasi ystävällismielisesti saaden minut tajuamaan, että olisin voinut toimittaa asiani myös omalla äidinkielelläni. Vastasin lyhyesti awesome thanks.

Blogia voi nyt seurata myös facebookissa. Instagramin puolelle jaan vähän eri juttuja vaihtelevalla tahdilla - toivon mukaan myös nousujohteisella laadulla, jahka saan uuden puhelimen hankittua.

Kertokaa jos unohdin jotain.

Tässä sitä nyt virallisesti ollaan; kiinni uudenlaisessa arjessa, uudessa blogissa ja uusien juttujen edessä. En voi enää paeta ajatuksiani rannalle tai sataman kahviloihin, ja mikä parasta: en haluaisikaan. Tämä tuntuu jo kodilta, täällä ei enää kaiu. Tilastot kertovat että olette vielä siellä - se tekee minut lapsellisen iloiseksi. Kiitos siitä.





Laura








8.10.2016

Matkalla opitut

8.10.2016





Palasin eilen kotiin. Tajusimme matkakumppanini kanssa ettei meistä kumpikaan ollut tehnyt näin pitkää ulkomaanmatkaa vuosikymmeneen - tai koskaan.

Kaksitoista päivää, kaksi naista, neljä kaupunkia. Mitä opin?


- Pakkaa vähemmän kuin luulet tarvitsevasi. Pieni epävarmuus siitä riittääkö kaikkea varmasti (kyllä riittää) painaa lopulta paljon vähemmän kuin kaksi ylimääräistä neuletakkia, juhlamekko tai vaihtosandaalit. Olen vuosien matkailun myötä oppinut varsin minimalistiseksi pakkaajaksi, mutta silti rinkan pohjalle jää joka kerta pyörimään ne samat käyttämättä jääneet topit ja vaihtofarkut.


- Paikallisen kielen puhuminen on suuri plussa. Jossain mielen sopukoissani olin luullut unohtaneeni kreikan kielen, ja ajattelin korkeintaan tilaavani kahvit ja kaljat suoraan kirjoista opituilla fraaseilla. Vaan toisin kävi; ensimmäisen aamun sarastaessa jokin näkymätön tulppa äänihuulten ja aivojen välistä oli liuennut yön mukana mustalle tähtitaivaalle, ja puhuin reissussa lopulta enemmän kreikkaa kuin englantia. Mikä kaunis kieli, rakas äänteiden sekamelska.


- Snapchat - mitä helvettiä. Sain reissulla tutustua välillisesti tähän oudon koukuttavaan (!) mutta selittämätöntä raivoa (!!) herättävään appiin, johon meikäläistäkin on pyydetty liittymään lukuisia kertoja. Joudun nyt tuottamaan pettymyksen, mutta katsottuani ihmisten yksityiskohtaisia avautumisia treffikumppaneista, tylsistä töistä ja aamukahveista, täytynee skipata. Asioiden kertakäyttöisyys ja pyyhkiytyväksi tarkoitetut jutut eivät inspaa. Juoksuhiekkamainen sisältö vain lisää kiireen tuntua. Ei jatkoon.


- Uskalla olla yksin. Ikuisuusongelma jonka kanssa kamppailen aina ollessani pidemmän aikaa seurassa. Tarvitsen yksinoloa niin kuin ihminen tarvitsee vettä. Jotta pystyn toimimaan ihmismäisesti, minun on saatava olla yksin omissa ajatuksissani tasaisin väliajoin. Tunti silloin, tunti tuolloin. Ongelmana on, etten usein tajua asiaa tarpeeksi ajoissa, vaan muutun yhtäkkiä raskaasti hengittäväksi ihmishirviöksi jolla ei ole mielipiteitä saatika kiinnostusta jakaa niitä. Asia onneksi korjaantuu kun nappaa laukun olalle, kahvin mustana mukaan ja lupaa palata tunnin päästä.


- Kasvoille tarkoitettu aurinkorasva on todellakin eri tavaraa kuin vartalolle läästittävä versio. Tähän asti olen pitänyt sitä vain pienempään puteliin pullotettuna tuplahintaisena huijauksena. Jouduin pyörtämään mieleni heti kättelyssä, ja ystäväni suositusten saattelemana teinkin päivittäisen toiviomatkani matkatoverin kempparilaukulle. Vannon että ensi kesänä kylppärini kaapista löytyy Dermalogican oil free mattea. Ei tuki, ei kuki.




Lentämisestäkin minulla olisi paljon sanottavaa - ainahan siitä on - mutta se vaatinee ihan oman tekstinsä. Palaan varmasti vielä pieniin paloihin matkan varrelta, toivottavasti kiinnostaa. Haluan marinoida itseäni ja teitä meren ja helteen tuoksussa mahdollisimman pitkään.

Siihen asti, ihanaa viikonloppua toverit.




Laura







6.10.2016

Turkoosi kontrasti

6.10.2016

 


Lähipäivät olen pyöritellyt mielessäni aikoinaan käymääni keskustelua.

''Mikä on sota?''

Lapsi istui auton takapenkillä ja odotti vastausta. Yritin selittää, rehellisesti mutten raivorehellisesti, suoraan mutten luotisuoraan. Vastaukseni oli ontto ja vähän epätosi räpellys, enhän halunnut luetella ääneen sitä mitä ihminen toiselleen tekee päivästä päivään, vuodesta toiseen, sukupolvesta seuraavaan. En halunnut tai voinut, sillä seuraava kysymys olisi ollut sataprosenttisen relevantti miksi, ja siihen minulla ei olisi ollut mitään sanottavaa.

- - -

Ei ole ollut matkaajalla helppoa ei.

Olen kellunut turkoosissa ja miettinyt sitä sisäänrakennettua riittämättömyyden tunnetta joka hävitäkseen vaatisi sen, että maailma muuttuisi reiluksi. Kaikilla olisi turvallinen koti, paikka johon mennä ja jäädä ilman pelkoa. Kaikilla olisi vapaus valita, jokaisen ei olisi grammalleen yhtä painava.

Turkoosi korostaa kontrasteja. Katselen horisontissa kelluvia aurinkohattuja, hikoilevia jääkahveja, paahtuneita pakaroita - viipyileviä vastauksia ja ilmassa löyhästi kieppuvaa kepeyttä. Sitä vartenhan tällaisiin paikkoihin tullaan; unohtamaan arki, heittäytymään helteeseen, vieraisiin syleihin ja smaragdinvihreisiin aaltoihin. Olemaan irti - pohtimaan korkeintaan millaista olisi herätä aina täältä, meren ääreltä. Kuinka kevyttä kaikki voisikaan olla.




Laura








3.10.2016

Sade on surun synonyymi

3.10.2016




Harva asia saa kreikkalaiset pois tolaltaan. Yksi on paikallisen jalkapallojoukkueen murskatappio, toinen – jopa kansallistragediaksi luokiteltava – on sade.

Sade! Harvinaisuudessaan katastrofi, todellinen surunäytelmä. Kadut tyhjenevät, ihmiset hiljentyvät ja katselevat ikkunoista huolestuneina. ''Huomisen pitäisi olla jo parempi'' he lohduttavat ja pudistavat hitaasti päitään.


Seuraavana päivänä poltan nenänpääni.





Laura






2.10.2016

Muistiinpanoja matkalta: ihmiset

2.10.2016
 





Tiedän käyttäväni sanaa liiaksi, mutta sanon sen silti: kreikkalaiset ovat ihania. I-ha-ni-a.
Muita kuvaavia sanoja voisivat olla sydämellinen, lämmin, aito ja...no, mikä tahansa tavoiteltavan arvoinen adjektiivi.

Maa on ollut alennustilassa pitkän aikaa, mutta silti ihmiset toivottelevat toisilleen hyvää alkanutta kuuta (Kalo mina!), kuhertelevat kallioilla ja istuvat merenrantaan ihmettelemään aaltojen keskellä uivia kaloja. 

Elämän on jatkuttava. Kaikesta huolimatta. Tai juuri siksi.

Ihmiset pitävät toisistaan huolen. Olen matkustanut paljon, enkä ole missään kokenut oloani niin turvalliseksi kuin Kreikassa. Ihmiset kysyvät mistä tulette, mihin menette, missä yövytte, oletteko käyneet jo siellä ja eikö olekin kaunista. Lentokenttäbussissa vanha mies alkaa jutella, kertoo olevansa matkalla samaan kaupunkiin. Kertoo elämästään greippien ja appelsiinien kanssa, vuosikymmenten takaisesta rupeamastaan Alaskan kaivoksilla, töistä jotka veivät kauas ja kauemmas, ja lopulta kaipuusta joka palautti takaisin kotikylään kukkuloiden keskelle. Perillä mies saattaa meidät oikeaan lipputoimistoon ja seuraavaan bussiin, pyytää lainaksi kynän ja kirjoittaa pienelle lapulle nimensä ja numeronsa. Mikäli tarvitsette jotain, mitä tahansa. Lopulta toivottaa hyvää jatkoa ja poistuu passi povitaskussaan tomuiselle tielle.






Laura






1.10.2016

Alkupuhe

1.10.2016





Tervetuloa, tulkaa vaan sisään. Jättäkää kengät eteiseen ja ottakaa samppanjaa siitä sivupöydältä. Noin.

No niin. Tänne vaan. Näytättepä te hyviltä!

Okei. Juksasin hieman kun sanoin aikovani jatkaa täällä siitä mihin jäimme. Tai oikeastaan en juksannut, muutin vain mieltäni. Mietin asiaa, ja tajusin että jos kerrankin on mahdollista aloittaa jotain alusta, tottahan niin on tehtävä! Mutta mistä moinen suunnanmuutos? Noh, antakaa kun selitän.

Kaikki alkoi viime talven paikkeilla pimeän aikaan. Jossain vaiheessa kirjoittaminen vain alkoi tuntua turhan työläältä, pakko paistoi liiaksi tekemisen läpi eikä lähtenyt vaikka kuinka annoin armoa ja aikaa. Jokainen kirjoittaja tietää, että on vaikeita kausia ja sitten on vaaaikeita kausia. Minun kauteni alkoi venyä mittoihin joissa en enää muistanut miltä kirjoittamisen nautinto joskus tuntui. Jokainen teksti tuli puoliksi pusertaen, yksikään ei vapaasti omalla painollaan. Kuukausien juupas-eipäs -jumpan jälkilämmöissä aloin varovasti haaveilla uusista kuvioista, omasta tahdista - paikasta johon kirjoittaa tai olla kirjoittamatta. Mielessäni hahmottelin hiljalleen paikkaa jota luonnehtisi vapaus ja ilo.


Arvanettekin, että tässä se paikka nyt sitten on. Viimein. (Voi jösses että se vaati säätämistä - ei ole koodaus vahvimpia taitojani ei. Tai siis, ei taitojani ollenkaan.)






Tällaista täällä nyt sitten on: toistaiseksi tyhjää, hiljalleen elävöityvää. Kuin keskelle metsiä optimistivoimin rakennettu kaivoskaupunki tai sunnuntain myöhäisillan elokuvanäytös. Kaikki on alkamaisillaan, ihmiset löytävät hiljalleen paikoilleen. Toivottavasti viihdytte.

Minulla on visio, ajatus siitä mitä haluan tällä kaikella. Kaikki se selviää kyllä matkan varrella, lupaan sen.

Jaahas. Mitä muuta?

Bannerin on taiteillut hyvä ystäväni, luottokuvittajani Giannetta - kulkee myös lisänimellä monilahjakkuus, eikä suotta: bannerin lisäksi kun laittoi myös allekirjoittaneen naaman kuntoon kuvia varten. Piirtää, sutii, korostaa ja kuvittaa kärsivällisyydellä, josta moni vain haaveilee. Ihme ihminen. Ihmeihminen. Toinen kiitoksen ansaitseva kärsivällinen - kenen kanssa satun jakamaan vuokralaskun ja elämäni - nappasi nämä(kin) profiilikuvat, napsii aina kun kauniisti kinuaa. (Hän on lahjottavissa hyvillä viineillä. Ja illallisilla. Joita minä en luonnollisestikaan valmista. Ravintolaan vien. Tämän tein selväksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa yhteistä matkaamme.)

Seurantasivustoille, someen ja muihin hommeleihin päivitän blogin uuden osoitteen jahka ehdin. Sama homma sivun ulkoasu-nippeleiden kanssa - kaikki ajallaan (eli sitten kun tiedän mitä haluan). Juuri nyt minulla on kuitenkin tärkeämpää tekemistä, kuten kylän herkullisimman frappén metsästäminen ja pisamien keräily. Ja kirjoittaminen.

No niin. Se minusta ja tästä.

On paljon mitä haluaisin kirjoittaa, mutta juuri alkujen edessä tuppaan usein olemaan vähän sanaton. Niinpä lyhyesti totean, että tulipahan tehtyä - tervetuloa ystävät.





Laura