30.12.2016

Sepalus kiinni ja menoks

 30.12.2016




Hyvää vuoden viimeistä perjantaita toverit. (Oli pakko tarkistaa viikonpäivä kalenterista.)

Havahduin eilen työkuplastani muiden leppoisaan välipäivätodellisuuteen. Kuin toisesta todellisuudesta revittynä katselin hölmistyneenä kuvia sohvaröykkiöistä, rätisevistä takoista ja yhdessä ruokailevista onnellisista. Välipäivät. Lapsena parhaat, aikuisena ihmeellistä pätkäsälää täynnä. Joulu kaikkoaa kohdallani kuin kuumeuni - muistan hatarasti missä olin ja kenen kanssa, mutta pienimmät elementit kuluvat kiihtyvää tahtia päivien mukana pois. Huomenna on vuoden viimeinen päivä, eikä meillä ole minkäänlaisia suunnitelmia. (Paitsi yksi: ei yatzya.)

Arki huuhtoo meikäläistä toden teolla. Mieli selaa menneen vuoden sijaan jo seuraavaa. Mitä jo on, mitä ehkä voisi olla.

Töitähän minä olen ajatellut. Tehnyt ja ajatellut. Tulevia kuvioita, sitä mitä tekisin jos saisin ihan itse päättää. Pätkätyöläisen repaleinen mieli harvemmin ehtii pohtia mitä todella haluaisi tehdä - tekee vaan. Tottumuksesta, vuokranmaksun velvollisuudesta, unohtaen sen tosiasian, että energiansa ja taitonsa voisi käyttää jotenkin toisinkin, valjastaa intohimonsa jonkin tärkeän jatkeeksi.

Tämä vuosi meni pitkälti hengitystä tasaillessa, monilta osin totutulla kaavalla. Raivasin elämääni, jätin tietoisesti täyttämättä tyhjäksi jääneitä kohtia. Toissa vuonna etsin armoa, sitä edellisenä paikkaani maailmasta. Monena vuonna olen kulkenut syli ja silmät avoinna, kun taas tänä vuonna homma meni vähän kyyryssä juoksemiseksi. Tiedättekö sen tunteen, kun istutte pitkän päivän päätteeksi bussissa kädet täynnä kauppakasseja, hirvee pissahätä alavatsassa tykyttäen, avaimet jossain laukunpohjalla? Sitä istuu ja tuijottaa lasittunein silmin ulos pimeään toivoen ettei kukaan tuttu tulisi kotimatkalla vastaan. Että pääsisi vain nopeasti perille ja pissalle, sepalus auki sohvalle pötköttämään.

Minä pötköttelin tämän vuoden. Tein tarvittavan, en juuri enempää - farkun napit auki makailin ja mietin. (Ei tarvitse kiittää mielikuvasta, olkaa hyvät vaan.) Tänä aamuna astelin teatraalisesti olohuoneeseen kahvikuppeineni ja ilmoitin tulevan vuoden teemani. Ensi vuonna aion heittäytyä. Keskusteluihin, kirjoihin, uusiin haasteisiin ja hommiin. Mihin vaan. Aion lyöttäytyä jälleen yhteen luottoparini sattuman kanssa, katsoa mitä saamme aikaan.

Vedän jo takkia niskaan, alan olla valmis.
 





Laura







27.12.2016

Joulu paketissa

27.12.2016



Taas täällä. Sen siitä saa kun lomailee - alkaa kummasti kirjoittaminen taas kiinnostamaan.

Myönnetäänköhän muuten jossain apurahaa luovaan oleiluun? Paineettomaan löllöttelyyn jonka lopputuloksena aivojen luovat osiot aktivoituvat kuin itsestään - yhtäkkiä sitä haluaa kirjoittaa runoja, luonnostella muotokuvia, soittaa pianoa. Mistä sitä tietää millainen Tšehov sitä on jos ei ole koskaan aikaa ottaa selvää? Pitääpä lotota.

Alamme hiljalleen hyvästellä joulua. Jostain tuolta se varkain tuli, jonnekin tuonne se hyvästejä jättämättä häviää. Joka vuosi sama juttu. Yllä kuva menneiden päivieni pyhätöstä jossa söin, luin, nukuin ja todistetusti join kahvia. Yritin myös katsella Hobitti-elokuvia, mutta nukahdin viidennen minuutin kohdalla.

Minä: ''En kyllä tajua mitään näiden velhojen hommista.''
Hän: ''Laura, noi on haltijoita.''
Minä: ''Sama asia.''

Ainoa kiinnostava asia koko Hobitti-trilogiassa on haltijakieli, jota tietysti suvereenisti puhuin pitkin iltaa. Olen sillä tavalla nopea oppimaan.

Ja niin: pelasin yatzya. Korjaan: pelasimme yatzya. Sanoinko jo että joulumme oli parisuhdekriisitön? Anna mun nauraa. Kun lasketaan yhteen viisi noppaa ja kaksi huonoa häviäjää, saadaan aikaan kireätunnelmainen joulupäivä sekä lupaus siitä ettei peliin kosketa ennen ensi joulua.







Laura









26.12.2016

Vanhentuneita lauseita

26.12.2016




Kyllä se kuulkaa näin on: vuosi alkaa olla paketissa.

Helmi kirjoitti kauniisti kaiken summaamisesta - mitä on tullut tehtyä ja sen sellaista.

Mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään ja kaikkea - niin kuin joka vuosi tähän mennessä.

Elämäni suurimmat suunnanmuutokset ovat ajoittuneet useimmiten juuri alkuvuodelle. Menneet erot ja muutot on hoidettu aina siinä tammikuun kupeesssa tai sen huurteisissa jälkimainingeissa. Totuteltu uuteen pitkin vuotta, lopulta löydytty joulukuusta miettimästä että muuttuiko mikään todella.

No, muuttuiko? Muuttuiko mikään menneenä vuonna? Paljonkin, voisi joku sanoa. Vaihdoin asuttamani yksiön kolmioon, irtisanouduin toisesta työstäni, reissasin ja rakensin uutta kotia. Ulkoiset palaset menivät suurilta osin uusiksi, mutta henkisellä tasolla olin ja olen edelleenkin vähän liiaksi kiinni menneessä; sanotuissa sanoissa, tehdyissä virheissä ja menneissä hetkissä joissa kukaan ei ole elänyt kanssani enää aikoihin. Uudet seinät ja kaunis lattia eivät onnistuneet eristämään ulkopuolelle kaikkea sitä mistä olisi voinut päästää irti jo vuosia sitten. Raahasin osan kynnyksen yli uuden asunnon eteiseen, ihan kato varmuuden vuoksi. Jos vaikka joskus vielä tarttee. Tungin sälän jonnekin ylähyllylle, jotta voin muilta salaa käydä muistuttelemassa itseäni kaikesta siitä mitä olen joskus tehnyt jonkun mielestä väärin.




Kiinalaisen horoskoopin mukaan lopettelemme juuri Apinan vuotta. Minun horoskooppini mukaan hyvästelemme juuri Marttyyrin vuotta.

Vuonna 2017 en aio rullailla alusvaatteitani tai istua sisäpelikenkä kädessä kysellen tekeekö se minut aidosti onnelliseksi. Sen sijaan aion ottaa tarkasteluun jokaisen turhana kannetun syyttävän ajatuksen, vinon sanan ja takaraivoa sekuntiviisarin lailla kuluttaneen lausahduksen. Otan jokaisen tarpeettomana säilytetyn ajatussäikeen kauniiseen käteen, tarkastelen matalalla roikkuvaa aurinkoa vasten ja huomaan, etten edes muista missä yhteydessä nämäkin sanat minulle aikoinaan sanottiin. Totean tarpeettomiksi, pakkaan laatikkoon ja rahtaan suoraan roskiin - kuka hullu nyt kierrätettyjä pettymyksiä muutenkaan huolisi? Aivoissa tuhannesti kiertäneitä, lähes läpinäkyviksi kuluneita ajatuksia, joiden loppu on naurettavan pitkäksi venynyt, eikä alkupistettä muista kukaan.

Se, että joku on vuonna 2014 sanonut sinun olevan jonkinlainen, ei tarkoita että olisit sitä vielä vuonna 2017. Tai edes edellisenä vuonna. Ja jos oikein tarkasti asiaa tarkastelee, saattaa huomata ettei oikeastaan koskaan ollutkaan.

Ymmärrän miksi olisi helpompaa vain avata vaatehuoneen ovi ja etsiä rauhaa ulos kannetuista jätesäkeistä tai minimalistiseksi raivatusta kylppärin kaapista. On paljon helpompaa päästää irti vähän käytetyistä kengistä kuin ajatuskeloista joita on pyöritellyt tiuhemmin kuin Maikkari Sinkkuelämän uusintoja. Mutta niin se on tehtävä, raivattava tilaa mielelle; sanoille jotka ansaitsevat paikkansa pääkopassa.

Ja ne eniten kirvelleet lauseet - ne jotka elävät ehkä vielä sanojankin mielessä - ne aion mapittaa ja palauttaa sinne mistä pyytämättä tulivat. Päälle liimaan pinkin post itin: tsekkaatko nämä, kiitos.







Laura






24.12.2016

Helpompaa joulua

24.12.2016

TUMPS. Tipahdin juuri keskelle aattoaamua.

Jouluvalmistelut ovat olleet tänä vuonna erilaiset. Tämä johtunee osittain siitä, että tämä on ensimmäinen jouluni jaetussa kodissa. On kuusipuu, kynttilöitä ja käynnissä oleva tiskikone. Joulunalusviikkoa ovat tahdittaneet ruokalistat, iltatanssit ja muutama pettymyksen kyynelkin. No okei, vadillinen kyyneleitä. Kuukausittainen, hormoneiden kanssa kivasti korreloiva kiintiörepeäminen tapahtui sopivasti aattoa edeltäneenä iltana, kun kaikki sisällä pidetyt kompromissit, stressit ja muut valuivat noroina poskille olohuoneen nurkassa kuusen vieressä. Kun olin aikani syytellyt maailmaa ja muita kurjasta olostani, niistin hihaani, riuhdoin pahvipaketin auki ja tungin vihreän kuulan poskeen. Kuulin mielessäni mummoni sanat: ''Ota toisellekin poskelle'' ja tein työtä käskettyä. Jo helpotti.

On tässä kaikessa ollut paljon myös hyvää. Enemmän sitä. Ostimme kotiin yhden suuren, ökyihanan suklaarasian. Hankimme vihdoin kunnon kuusenjalan. Aikaisempina vuosina kuusen pystytys on kestänyt tunnista kahteen, sisältäen paljon kirosanoja, turhia tiuskaisuja, sahana toimineen leipäveitsen ja erinäisiä puupalikoita. Tänä vuonna aikaa koko hommaan kului vajaat kaksi minuuttia. Bauhaus - parisuhdekriisittömien joulujen puolesta.

Tampereen parhaalla kalatiskillä jonotimme tunnin sijaan kokonaiset viisi minuuttia. Vaikka kauppahallin joulutungoksessa on oma tunnelmansa, on sitä joulun aikaan erityisen kiitollinen siitä että tuntee oikeat ihmiset. Voi napata kalat ja salaatit nopeasti mukaan, ja kadota tungoksen tieltä kotiin päiväunille.

Mitäs muuta. Lumiukko on nyt itketty (vetistelen joka joulu television edessä varmana siitä, ettei sympaattinen lumihahmo enää koskaan palaa), puurot syöty ja ensimmäinen joulukirja korkattu. Ystäväni lähetti minulle Juuli Niemen Tuhat tytärtä, eikä olisi voinut lahjallaan paremmin onnistua tämän joulun mukanaan tuoman tunteiden sekamelskan kiteyttämisessä.


Minä halusin kirjoittaa perheestä
kerrankin ilman surua.

Kirjoitin surua, kirjoitin surutta.

Minä onnistuin kirjoittamaan perheestä kerran.

Ilman surua.


(Juuli Niemi: Tuhat tytärtä)




Kaunista joulua ystävät.





Laura






18.12.2016

Kolmen tunnin reality check

18.12.2016




No niin, no niin.

Miltäs joulu näyttää, joko on valmista? Lahjat ostettu? Laatikot paistettu? Hikinen jonotuslappu kourassa kuroteltu kalatiskillä, jumpattu ostoskeskuksen liukuportaita ylös alas, arvailtu anoppien/appien/siskojen/isien/äitien/kummilasten ääneenlausumattomia lahjatoiveita? Kirjoitettu kauniit kortit ja laitettu kalliilla ykkösmerkeillä matkaan kun ei tänäkään vuonna ehditty ajoissa? Leukaperät kireinä stressattu kaikkea sitä siivoamista, järjestelemistä, pakkaamista, purkamista, sulattamista, kutsumista, muistamista, menemistä ja menemättä jättämistä? Joko on?

(Joulujen ikilystikäs rotaatio: stressataan jotta voidaan olla stressaamatta. Säästetään jotta voidaan tuhlata jotta voidaan taas säästää.)

Vaan minullapa on teille ehdotus. Siis ihan kaikille teille - mutta erityisesti kuitenkin kaikille teille joita jouluinen sähellys ahistaa. Ihmisyyden puolestapuhujana koen suoranaiseksi velvollisuudekseni mainostaa Teemalla reilu viikko sitten esitettyä HUMAN-dokumentin alkuperäisversiota. Pähkinänkuoressa: ihmisiä puhumassa ihmisenä olemisesta. Kolmen tunnin aikana sivutaan ihmiselämän suurimpia kysymyksiä aina elämän tarkoituksesta rakkauden, vihan, sodan ja kostonhimon kautta anteeksiantoon. Kuulostaa yksinkertaiselta, mitä tietyllä tavalla onkin. Ja niin hiton koukuttavaa. Katselimme elokuvan mummun olohuoneessa, kolme sukupolvea hiljaisina ruudun edessä, jokainen yhtä tietoisena etuoikeutetusta asemastaan tällä pelialustalla nimeltä Maa. Todella tehokas perspektiivin palauttaja tämä, lämmin suositus.

(Kuvakaappaus: Yle Areena)







Laura





17.12.2016

Yleisön pyynnöstä: nahkelit 2

17.12.2016



Ja niin joulu joutui jo taas Manselaan - niin kuin myös nahkahousut.

Uskomatonta kyllä, solahtivat jalkaan kuin olisivat pukijalleen tehdyt. Huomionarvoisia seikkoja: pituus on juuri passeli, nahka pehmeää ja tukevan tuntuista, housut ovat Puolassa valmistetut ja mikä tärkeintä, niissä on kunnon taskut (niin kuin housuissa kuuluu olla). Rakastan pitää käsiä taskuissa. Tapani johti minut aikoinaan ongelmiin, sillä pelatessani jalkapalloa käsien roikottaminen collegehousujen taskuissa treenien ja pelien aikana oli ankarasti kielletty. Jos jäi kiinni kädet taskuissa maleksimisesta, pääsi punnertamaan. Rintalihakseni olivat tuohon aikaan ymmärrettävistäkin syistä melko tikissä.


 

Pari kyseenalaista asiaa: housut lemuavat vienosti mummohajuvedelle - sille samalle sekoitukselle miltä suurin osa kirpputorien mohair-villapaidoista haisee. Toiseksi, kuulostan hieman liikkuvalta sohvarahilta nahkan natistessa joka askeleella.

Muilta osin en voisi olla tyytyväisempi. Ei ollenkaan liian motoristit, vai mitä sanotte? Korkea vyötärö ja kapeat porkkanalahkeet tekevät housuista juuri sopivan sekoboltsit mutta kuitenkin skarpit. Kyllä, käytin juuri sekoboltsi-sanaa. Ja minulla on korkeavyötäröiset nahkahousut. Kohta varmaan varaan ajan otsapermanenttiin.


Natisemisiin!





Laura






15.12.2016

Nahkelit

15.12.2016



Asioita joilla on tämänhetkisen elämäni kannalta merkitystä:

Nahkahousut. Kävipä niin, että selatessani flunssapäissäni Instagramia, sain äkillisen mutta vahvan pakkomielteen nahkahousuista. Luitte oikein. Kaikki lähti siitä että bongasin jonkun kuvan jostain jossa jonkun päällä oli jotkut nahkahousut. No, pieni salapoliisityö paljasti että kyseessä olivat Marimekon menneen kevätsesongin nahkahoovelit - samat joita olin aikaisemminkin himoinnut. Googlasin, ja niin tehtyäni muistin minkä takia homma oli aikaisemmin jäänyt pelkän himon tasolle. Hinta: viisisataa. Ok.

Yön räänlähmäiset tunnit seurasivat toisiaan, ja seuraavaksi löysinkin itseni huuto.netistä selailemasta nahkahousutuloksia. Löysin. Ostin. Nahkahousut. Nettihuutokaupasta. Viidellätoista eurolla. Kun tuotekuvauksessa lukee ''Melko ''villit'' housut!'', on toimittava. (Annan aina lisäpisteitä mielikuvituksellisista adjektiiveista ja huutomerkeistä.)

Sain pari tuntia sitten ilmoituksen, että nahkislähetys on saapunut ärrälle. Lähden pian hakemaan sitä. Ilmassa väreilee hengitys sekä naurunsekainen kauhu.






Laura








10.12.2016

Karhunpojan hetki

 10.12.2016



Melkomoista. Saavuin Kuhmoon pieni kaktuksenalku kurkussa, ja ensimmäisen aamun sarastaessa hämäränä taloon, flunssa oli kietoutunut koko kehoon kiinni kuin ulkoavaruudesta lähetetty sieni.

Saavuimme torstaina, lähdemme takaisin huomenna. Koko tämän ajan olen maannut sängyssä tai sohvanmutkassa. Keittänyt teevettä kuudesti, tyhjentänyt astianpesukoneen kahdesti. Olen hiihdellyt kaksi päivää samoissa yökkäreissä jotka puin päälle kun torstai-iltana saavuimme. Käynyt välillä kohteliaisuudesta suihkussa, jättänyt alusvaatteet pukematta. Why bother.

Olin joskus juuri se ihminen, joka ihmetteli kovaan ääneen että miten ihmeessä kukaan voi käyttää vuorokaudestaan tunteja pelkkään Instagramin selailuun??! Nyt tiedän. Ensin sitä löytää sattumalta kuvavirrasta vanhan koulukaverin, sitä kautta tutuntutun vauvamahan, sitten inspiroituukin palkasnilkkaisista pariisittarista, monikerroksisista kinuskikakuista ja mahdottomilta näyttävistä jooga-asanoista. Selaa palmunnotkuisia matkakuvia ja voi jo nähdä itsensä ruskettuneena gasellina astelemassa italialaisen merenrantavillan aulassa huolettomasti puetussa silkkikaftaanissa. Sitten, sekunnin murto-osaksi laskee katseensa Mynthoneista turvonneeseen vatsaan, sängyn viereen tuotuun räkäpaperiämpäriin, tarttuu lähimpään huulirasvapuikkoon ja pyörittelee sillä läpi koko rupisen nenänalusen. Päättää palata gaselli-suunnitelmiin sitten kun aika on...otollisempi.





Laura








9.12.2016

Täällä sammuvan tähden alla

 9.12.2016



Olen jälleen laskeutunut sieluni kotopesään, Kainuuseen.

Niin kuin on sanottu, antaisin aika paljon omastani että voisin viettää suuremman palan vuodestani täällä idässä. Tempova kiireentuntu putoaa takaraivosta tienposkeen, tyhjien kohtien täyttäminen muuttuu mahdottomaksi hiljaisuuden revetessä kaikkialle. Ei kumise, sirise - kaiken kelmuttavan hiljaisuuden puhkovat lyhyet tarkkarajaiset äänet.

Työt seuraavat mukana tänne, mutta suhtautuminen kaikkeen pehmenee. Mitä sitten jos joku homma menee ohi suun, on sitä elämässä tärkeämpiäkin asioita.

Joku joskus toivoi että kertoisin tarkemmin siitä mekanismista jota kaiken hidastumiseksi kutsun. En osaa selittää sitä kovin hyvin. Täällä puhutaan lähinnä imperfektissä ja preesenssissä, ennemmin siitä mitä on tai oli kuin siitä mitä kaikkea voisi olla. Näissä kylissä komparatiivit kumisevat mennyttä aikaa, sitä kun keskustassa oli vielä pankki ja verotoimisto. Suurissa kaupungeissa rakennetaan kohti entistä toimivampaa tulevaisuutta - täällä itsestäänselvyydet kuoritaan pois yksi toisensa jälkeen. Sammuvat kaupungit.






Laura



 




8.12.2016

Kirjoittamisesta II

8.12.2016




Myönnän: nyt kun en kirjoita blogia enää työkseni, on haastavampaa perustella itselleen syy istua näppäimistön eteen. Asian myöntäminen tuntuu vaikealta ja haikealta, mutta samaan aikaan tunnen kuinka paine ei enää vedä olkapäitä kohti toisiaan, kuinka odotukset varisevat olkapäiltä, tehden tilaa jollekin uudelle josta en vielä tiedä.

Tämä tahmainen talvi, nämä toisiinsa ripustautuneet ajatukset. En kutsuisi tätä kirjoittajan blokiksi - kutsuisin sitä vittumaiseksi kohinaksi. On vaikeaa erottaa yksittäisiä aiheita, lauseita, loppuja. Kuin yrittäisi erotella toisiinsa vaivautuneita värejä vanhasta muovailuvahaköntistä. Hukkuneet pointit, sulaneet tarinankulut, katkeilevat asiayhteydet - kaikki samassa selvittämättömässä solmussa.

Ei ole mitään sanottavaa. Ja sitten sitä on liikaa.

Mutta kehitystä on tapahtunut. Ehkä ne ovat nämä tekstien keskellä vietetyt vuodet, sanat joilla te olette piirittäneet minut juuri oikeina hetkinä. Älä ny, kyllä se siitä. Nyt osaan ajatella niin jo itse. Kiitos siitä kuuluu kuitenkin teille.

Aikoinaan pelkäsin kuollakseni että sanottava loppuu. Että jonain aamuna sitä vain herää tajuten, että kaikki mennyt ja tuleva on jo painettu luettavaan muotoon. Kaikkihan on jo kerrottu ja kirjoitettu, sanat on synnytetty ja taivutettu jo moneen otteeseen. Että mitäpä siihen lisäämään. Yksi länsimaalaisesta näkökulmasta käsin kirjoitettu novellikokoelma tuskin maailmaa paremmaksi maalaa.


Yksi oppi kirjoittamisesta on jäänyt kaikumaan aivoihini. Kirjoittaminen ei ole pelkkää kirjoittamista. Se on kirjoittamista ja elämistä ja lukemista. Tätä oppia olen elänyt todeksi koko menneen vuoden, keskittyen lähinnä kahteen viimeiseen kohtaan. Kun syksyn kynnyksellä istuin kirjoittajavuoden viimeisellä luennolla tehtävänäni kertoa mitä seuraavaksi kirjoittajana aion, vastaukseni oli kristallinkirkas: aion elää. Muiden luetellessa work shoppeja, omakustanteita, kässäreitä ja jatkovuosia, minä kerroin pitäväni taukoa tavoitteellisesta kirjoittamisesta.

Muistatteko mahtipontiset lupailuni kirjasta? Kuinka lupasin ajatella asiaa? Noh, todellisuudessa en ole antanut ajatukselle pienintäkään tilaa päässäni. Olen tehnyt töitä, maksanut laskuja, pessyt urheiluliivejä, katsonut Huutokauppakeisaria ja ollut kirjoittamatta.

Tämä on ollut kirjoittamisen kannalta äärimmäisen ristiriitainen vuosi. Olen kirjoittanut tänä vuonna vähemmän kuin koskaan. Samaan aikaan tämä on ollut vuosi jona olen saanut eniten palautetta tekemästäni työstä. Elämä on jännä. Ensin sitä kantaa vuositolkulla kirjoja kotiinsa ja lukee henkilöjuttuja tekijöistä joidenlaisiksi ei edes kuvittele tulevansa. Sitten yks kaks elämä yllättää, ja ne samat tekijät yrittävät isällisesti/äidillisesti/siskollisesti/veljellisesti potkia persuksille, työntää eteenpäin tällä oudolla kirjallisella tiellä. Ja mitä tekee Tähkävuori? Pitelee ovenkarmeista kiinni ja häpeää.

Terveiset kaikille jotka olette tulleet turuilla ja toreilla, vessajonoissa ja kahviloissa pysäyttämään. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut kompensoida kauniita kiitoksianne himmaamalla kirjoitustahtia, mutta niin siinä näemmä pääsi käymään.

Mitäköhän yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä sitä että valoa on; tunnelin päässä sekä joinain päivinä myös pari senttiä horisontin yläpuolella, jos hyvä tuuri käy. Enkä aio nyt kirjoittaa itseensä ja omaan juttuunsa luottamisesta - juuri nyt en ole oikea henkilö manifestoimaan sitä. (Kts. ylempi kappale.) Mutta sanon että eletty on, luettukin, ja jos hyvä tuuri käy niin pian tässä talossa taas kirjoitetaan.




Laura







2.12.2016

Lahjoi

2.12.2016




Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen! Somen voima todella on ihmeellinen. Tilanne selvisi eilen yllättävällä tavalla, kun lahjakääreistä kuoriutui Tom of Finland -kalenteri kaikilla toivomillani spekseillä - niin kuin Eino Instagramin puolella kysellessäni ehti jo kehumaan. Ystäväni oli tehnyt taidokasta salapoliisityötä (lukenut blogia) ja marssinut Stockalle almanakkaostoksille. Oli päivittänyt kommenttikenttää vielä kassajonossakin saadakseen selville, olinko jo itse ehtinyt kalenterikaupoille. No en tietenkään ollut. Kiitos rakas.

Puolisoni kärkkyy edelleen lahjatoivettani - kalenteri kun oli alun alkaen hänen ostoslistallaan. Olen tässä miettinyt, ja haluaisin vuokrata kissan lopputalveksi tai vaihtoehtoisesti vuoden vapautuksen kirjastolainojen eräpäivistä. (En halua edes laskea kuinka paljon rahaa olen kantanut kirjastolaitokselle viimeisten vuosien aikana.) Mutta koska ymmärrän toiveideni abstraktin luonteen, taidan pyytää ihan vaan kasvohoitoa. Toki voisin heittää ilmoille vastuuvapauslausekkeen ja pyytää keksimään jotain kivaa, mutta skipataan vaivihkainen vihjailu tällä kertaa. Ei joka vuosi tarvitse jännittää ja hautoa, pohtia tykkääkö saaja lahjastaan vai ei. Ruuhkavuosien keskellä sitä jännästi oppii arvostamaan suoraa puhetta.







Laura






28.11.2016

Kalenterikriisi

28.11.2016



Epätoivoinen kalenterimuija tässä moi.

Olen jokavuotisen ongelman edessä: en löydä mistään hyvää, toimivaa pöytäkalenteria. Voisi luulla että tässä paperiteollisuuden luvatussa maassa ei törmäisi vahingossakaan tämänkaltaisiin ongelmiin, mutta niin vaan vuodesta toiseen ahdistun saman asian äärellä.

En tarvitse taidekuvia, kullattuja kulmia tai käsinsilitettyjä artesaanisivuja. En halua kierrevihkoa, tsemppilauseita tai inspiroivia viikkotehtäviä. Haluan tavallisen A5-kalenterin, jossa on tilaa merkinnöille kuten: mummola, kahvakuula, Tre-Hki.

Suurin ongelma on tämä: haluan löytää kalenterin, jossa päiville on omat pystysarakkeensa. Mikä ihme siinä on, että lähes jokaisessa kalenterissa päivät on pinottu vaakatasoon?! Haluan katsella merkintöjäni ylhäältä alas, aamusta iltaan.

Etsinnässä ulkomuodoltaan mahdollisimman simppeli tapaus. Plussaa olisi suomalainen kalenteri kotimaisilla juhlapyhillä ja nimipäivillä (en millään muuten muista niitä), mutta sekään ei ole tässä epätoivossa mikään pakko.

Kaikki vinkit otetaan vastaan!






Laura





27.11.2016

Rakkaudesta (vahingossa)

27.11.2016

 


Ensimmäinen kokonainen viikonloppu yksin kotona sitten....tammikuun.

Useimmiten se olen minä joka pakkaa laukun, tuikkaa pusun poskelle ja palaa kotiin joskus sunnuntaina. Tällä kertaa lentokoneeseen nousi meistä toinen, ja minä jäin hiljaiseen asuntoon itsekseni tanssimaan, silminnähden onnellisena viikonlopun mittaisista treffeistä itseni kanssa.

Laitoin bilelistan soimaan ja kuurasin kylpyhuoneen lattiat, sytyttelin kämpän täyteen kynttilöitä, läträsin suihkussa ja keikistelin uusissa farkuissa. Haahuilin hajamielisesti ruokakauppaan, keräsin korin pohjalle kaikkea keskenään sopimatonta. Kun minä olen poissa, puolisoni saattaa pyöräyttää itselleen karitsankaretta viinikastikkeessa - kun hän on poissa, meikä lykkää kalapuikot uuniin ja syö ne irtokarkkien kanssa sohvalla.

En aio valehdella: rakastan yksinoloa. Rakastan sitä vähintään yhtä paljon kuin hyvää seuraa - joskus jopa sitäkin enemmän. Haaveilen hiljaisuuden retriitistä, korpimökistä Kainuussa - päiväkausista ilman yhtäkään yhteydenottoa. Yksin asuessani saatoin unohtua omiin oloihini päiviksi kirjoittamaan, maalaamaan, lukemaan ja syömään purkkipapuja.

(Mummoni osallistui kerran viikonlopun mittaiselle hiljaisuuden retriitille. Toisen päivän lounaalla hän tiputti vahingossa lautasensa ruokasalin lattialle ja kajautti vaistomaisesti ilmoille ai kauhee, anteeks! Muut retriittiläiset loivat hiljaisuuden rikkojaan paheksuvan katseen, ja tästä loukkaantuneena mummoni pakkasi tavaransa ja lähti. Että sellainen retriitti.)




Meni vuosia hyväksyä, että rakastan yksinoloa vähintään yhtä paljon kuin hyvää seuraa. Ajoittain jopa enemmän. Tovi sitten yritin selittää näkökantaani hiljattain sydämensä särkeneelle ystävälleni.

Minä nimittäin näen asian näin: rakkaus on tärkeintä. Se on liikkeellepaneva voima, ilmainen elementti jolla maailmasta voitaisiin poistaa paljon turhaa kuraa ja kipua. Ongelma vain on se, että ihmismielessä rakkauden mittasuhteet heittävät häränpyllyä yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun kylpyhuoneen kaappiin ilmestyy kaksi hammasharjaa. Rakastuneena sitä unohtaa vaalia omia rajojaan, alkaa pyörtämään päätöksiään, hioo kulmiaan helpommin hitsattaviksi. Ei muuttuu jooksi, ehkät eiksi, kaksi yhdeksi. Ja jos jotain sitten tapahtuu ja hitsaus pettää, jäljelle jää kaksi ääriviivatonta. Tämä ei ole pessimistin puhetta - se virheissä hartaasti haudutettua viisautta.

''Eli toista pitää rakastaa 100-prosenttisesti, mutta itseään pitää rakastaa 101-prosenttisesti'' ystäväni totesi hetken kuunneltuaan. En voisi asiaa paremmin tiivistää. Ystäväni ovat sekä valloittavia, valovoimaisia että äärimmäisen taitavia referoimaan.

Jaahas, pääsimme rakkauteen. Mikäs siinä. Toisaalta, mitäpä minä siitä tiedän. Mitä siitä kukaan ylipäätään tietää? Lopulta sekin on vain sana. Minulta on pyydetty tekstiä rakkaudesta, mutta en osaa lähestyä aihetta kovinkaan kohtisuorasti. Ehkä juuri siksi että se on punoutuneena kaikkialle, ja siitä syystä niin vaikeasti eriteltävissä. 

No niin. Koti on hiljainen ja puhdas, päivänvalo taipuu hämärän alle. Puolisoni heitti taannoin hullun idean: mitä jos minä kokkaisin joskus hänelle. Nauroin ensin, mutta kätkin nämä sanat ja tutkiskelin niitä sydämessäni. Tulin tulokseen: rakkaus on tekoja. Sisuunnuin. Ääriviivani eivät ehkä ole keittiöön piirrettyjä, mutta pitäähän sitä ihmisen yrittää. Siispä tänään aion tehdä jotain, mitä ihminen tekee rakkaudesta toista kohtaan: asettaa itsensä naurunalaiseksi.

Onneksi pakkasessa on vielä kalapuikkoja.

Ihanaa sunnuntaita!






Laura








23.11.2016

Että jotta koska kun

23.11.2016





Jaahas kuulkaa.

Marraskuu on päässyt tekemään minullekin perinteiset; ei huvita lukea, ei kykene kirjoittamaan. Blogia olen ajatellut puoliksi parina päivänä - muuten olen vain lenkkeillyt, jumpannut, juhlinut ja yrittänyt pysyä liikkeessä. Muuten simahdan tähän sulavesien mukana kihonneeseen pimeään.

Haluaisin sanoa olevani pahoillani ontuvasta paikallaolostani. Todellisuudessa olen kuitenkin ollut helpottunut. Kun kesähelteillä tein päätöksen lopettaa blogityöt, tein sen nimenomaan näitä viikkoja ajatellen. Monikaan asia ei ole niin vastenmielistä kuin istua koneen ääressä iltamyöhään vain sanoakseen jotain, kun päässä liikkuu tasan Pete Parkkosen biisin kertosäe ja kaupasta unohtuneet asiat.

Olen siis vihdoin saavuttanut sen mielentilan mitä blogilta pitkään kaipasin; se elää samassa tahdissa kuin kirjoittajansa. Tällä hetkellä siis ma-te-le-vas-sa marraskuussa. Kuinka hyvältä tuntuukaan ottaa vuoden pimein aika vastaan vailla paineita siitä, että olisi hyvä sanoa edes jotain, mitä tahansa.

Vietän ensi viikolla syntymäpäivinäni. Tai siis en vietä. Viime vuonna päätin järjestää bileet pitkästä aikaa, ja vaikka juhlat olivat onnistuneet ja tärkeiden täyttämät, tajusin jälleen kerran etten ole kummoinen itseni juhlija. Vietän päivän ennemmin yksin kylpylässä kuin salaa stressaten.





Laura







16.11.2016

Välähdyksiä

16.11.2016




Pidempien kirjoitustaukojen jälkeen tekee mieli - tulee suoranainen tarve - aloittaa näyttävästi. Kuin peitelläkseen poissaoloaan.

Joten pitemmittä puheitta: MORTONKI!

Vaan missäpä minä olisin ollut; samoissa pyjamissa, lakanoissa, kahvihuoneissa ja kylpyhuoneen peilin edessä. Kaikki on pitkälti samaa, mutta ajatusten alla väreilee uusi pohjavire. Luulen että se liittyy vuoden lähenevään taittumakohtaan sekä vastikään tapaamiini ihmisiin. Se on sekoitus juuri oikealla hetkellä lausuttuja sanoja, historian tapahtumaketjuja joiden merkitys keriytyy auki vasta nyt, vuosien jälkeen.

Semmoinen laittaa ihmisen ajattelemaan.

Mutta. Ei keskitytä uusiin pohjavirtauksiin nyt - en halua tyrehdyttää tätä analysoimalla. Kaihdan ohueksi kuluttavaa puhkiselittelyä niin kirjallisuudessa kuin elämässäkin.

Puhutaan siis muista asioista.

Vaikkapa lumesta. Joo! Lumi on hyvä. Hassasin rahani uuteen talvitakkiin ja kenkiin vain kuullakseni että talvi pitää nyt hyvin ansaitun taukonsa (nykyolosuhteissa yli viikon kestävä lumipeite lasketaan saavutukseksi) ja loska tulee sijaistamaan. Noh, olenpahan valmistautunut jahka pakkaset palaavat.


Lumesta naama-asioihin. Olen kärsinyt aknesta vuosia, ja sanon nyt ääneen sen, mitä ei karman lakien mukaan kannattaisi ehkä sanoa: vaikuttaisi siltä että iho on rauhoittumassa. Lieneekö syynä laskeneet stressitasot, litrakaupalla hörpitty MSM vai tetriksen lailla rakennettu pulloarsenaali, mutta iho ei oireile enää niin paljon kuin ennen. Vallankumouksellinen huomio on ollut se, että hengittävä meikkipohja itse asiassa suojaa ihoa ulkopuolisilta ärsykkeiltä, eikä siis toimi ainoastaan kosmeettisena maskina tukkien ihon loputkin terveet alueet. Olen aina ajatellut, että meikitön iho voi paremmin kun se saa hengitellä rauhassa, mutta ilmiö on omalla kohdallani itse asiassa päinvastainen; meikitön iho ottaa vastaan viiman ja kuivan sisäilman, ja sitten mielenosoituksellisesti kukkii kiitokseksi. Päivittäisen pohjan kanssa naama on pysynyt silminnähden paremmassa kunnossa.

Huomaan että tästä tekstistä ei ole tulossa mitään. Pistetään kuluvan keskiviikon piikkiin.

Paljon on asioita kerrottavana, mutta asiat hakevat päässä paikkaansa. Tekstit odottavat kirjoittajaansa, kirjoittaja kadonnutta aikaa. Miten tuntuukin että marraskuun vuorokaudet ovat pimeydessään myös ajallisesti lyhyempiä - kuin alusta ja lopusta olisi leikattu muutama tunti pois. Mitäpä me niillä, keskenään yhtä hämärillä minuuteilla. Tunneilla. Päivillä. Menen iltaisin nukkumaan jo kymmeneltä, herään viideltä ajattelemaan. Nukahdan ja kun kello viimein herättää, tuntuu kuin olisi myöhässä jostain. Omasta ajatuksenjuoksusta ehkä.






Laura








9.11.2016

Missä olit kun

9.11.2016




Sinä yönä maailma nyrjähti ja maa peittyi paksuun lumeen.

Nukuin huonosti, olin nukkunut jo jonkin aikaa. Unessa seisoin kirkkaassa matalikossa ja odotin haita saapuvaksi. Pohja aaltoili, missään ei näkynyt ketään. Kuului pelkkää sirinää.

Kun me nukuimme ohutta unta, väärä mies voitti.





Laura








8.11.2016

Synnytyksestä palautuminen

8.11.2016



Nappasin itsestäni kuvan pitkästä aikaa. Huomasin asioita.

1. Näytän todella paljon äidiltäni.

2. Näytän vihdoin itseltäni.

Kolme vuotta sitten vuosia kannettu suru koki yhtäkkisen saturaatiopisteensä keskellä yötä. Keuhkot eivät saaneet happea, aivot tilttasivat ja surusta kuormittunut keho lakkasi toimimasta. Silmät sammuivat, ajatus tulevaisuudesta niiden mukana.

Lihoin ja kuihduin samanaikaisesti. Kutistuin sisältä, turposin ulkopuolelta. Astuin b-lausunnon kanssa kirkkaaseen kevätpäivään, enkä olisi jaksanut kävellä kotiin.

Kesti aika tarkalleen kaksi vuotta ennen kuin taas katsoin itseäni peilistä. Siis kunnolla katsoin, en vain pakon edessä vilkaissut. Ja kun sen vihdoin tein - julkisella paikalla, tietysti - aloin itkeä holtittomasti. Kaikki se vuosia sisällä pidetty suru oli pusertunut ulos, valuessaan uurtanut nuoreen naamaan syviä ryppyjä. Suruun syöty sokeri risteili reisissä, käsivarsissa ja lantiossa, peiliin piirtyi täysin vieraat ääriviivat.

Vitutti. Ensin sitä annetaan kannettavaksi ihmisenpainoinen B, vaivanpalkaksi tarjotaan tunnistamattomaksi turvonneet ääriviivat ja ohueksi hiutunut tukka. Siitä sitten rakentelemaan uutta eheää minäkuvaa.

(Tähän voisin kirjoittaa jotain elämän reiluudesta, mutta  sanon vain: elämä itsessään ei ole reilua tai epäreilua, sillä ei ole sielua tai omaa tahtoa, eikä se laske velkoja tai sitä kuka on antanut tai kantanut eniten. Turha tässä nyt on syyttää mitään moraalista bonusjärjestelmää.)




Jos ei jaksa vuoteen elää, niin ei kyllä jaksa paljoa jumpatakaan. Jos ei jaksa keittää aamuisin kahvia, ei jaksa kyllä keitellä kaurapuurojakaan. Elämä kulkee valotonta linjaansa sipsien, saamattomuuden ja kuumien suihkujen välillä.

Minulla on ollut terveen paperit pian kaksi vuotta. Vartaloni sen sijaan on muistuttanut masennuksesta jokaisena päivänä ahtaessani itseäni vanhoihin farkkuihin, hengästyessäni helpoissa rappusissa ja toivoessani äkkikuolemaa lenkkipolulla. Kaikki tämä on ollut äärimmäisen ristiriitaista ihmiselle, joka on lapsesta asti tottunut liikkumaan monta kertaa viikossa. Kun keho jonka kanssa olet tehnyt tiivistä yhteistyötä kaksikymmentäviisi vuotta, sanoo itsensä irti, tuntuu kuin joku olisi vetänyt piuhan seinästä.

Jos palautuminen synnytyksestä on kovaa duunia, niin on tämäkin. Haudotaan ensin asioita vuosia päälaen alla, käydään viikosta toiseen ponnistamassa ulos kaikki se mikä on ajan saatossa takertunut keuhkojen sisälle ja sydämen seinämiin, yritetään muistaa hengittää ja lopulta lopen uupuneena seisotaan peilin edessä takki tyhjänä, itsensä synnyttäneenä. Lämpimän käärön sijaan rinnalle nostetaan toisenlainen paino jonka kanssa yritetään oppia elämään. Eikä kukaan tuo edes kukkia.

Mutta tulee aika jolloin on puitu ja puhuttu tarpeeksi. Sitä löytää itsensä peilin edestä itkemästä. Se on alku. Ei ehkä hienoin tai paras mahdollinen, mutta alku. Sitä katsoo liitoksistaan levinnyttä kuvaansa ja miettii että no niin, eiköhän tämä nyt riitä. 

Minulle tuo aika koitti viime keväänä. Ensin varasin kasvohoidon. Sitten toisen. Hakeuduin osteopaatille hoidattamaan vuosien pintahengityksestä lukkiutuneen selkäni. Lähdin lenkille - meinasin kuolla. Lähdin toisen kerran - meinasin kuolla. Lähdin silti, kolmannen, kuudennen, yhdennentoista kerran. Joka kerta jalat kantoivat vähän pidemmälle. Kun viimein jaksoin juosta läpi koko lenkin, itkin hihaani onnesta. Kolmen vuoden jälkeen olin viimein lunastanut vartaloni takaisin panttilainaamosta; vähän hidastuneena ja pölyttyneenä, yskivänä, mutta täysin toimivana.






Laura






5.11.2016

Kerro se kortein

5.11.2016



Olen kertonut aikaisemminkin vaikeahkosta suhteestani postikortteihin. Niiden lähettelyyn lähinnä. Olen todella pätevä vastaanottaja, mutta aivan susisurkea lähettäjä. En siis lähettelijä laisinkaan.

Kreikassa ollessani löysin itseni tutusta ajatuskehästä pyörimästä; on se nyt jumalauta kun ei edes yhtä korttia saa ihminen lähetettyä. Niinpä päätin ryhdistäytyä tyttärenä, ystävänä ja puolisona. Ostin siltä seisomalta kolme korttia katukioskista, kirjoitin terveiset lainakynällä kyllästyneen näköisen postivirkailijan silmien alla. Kertoilin niitä näitä. Mustekalankin piirsin. Lopuksi liimasin merkit, tiputin postilaatikkoon ja koin onnistuneeni ihmisenä.

Kun saavuin reissusta kotiin, minua odotti tämä:





Äiti ja isä, lähetin korttinne vahingossa meille. Mut ajatus tärkein.







Laura








2.11.2016

Seitsemällä eurolla Pariisiin

2.11.2016




No niin, eiköhän tämä tästä.

Välillä sitä miettii, että mitä minä tänne paskoja päiviäni vuodatan, tuhansien luettavaksi. Seison arkisine huolineni edessänne, vaikka olisi paljon tärkeämpiä asioita huolehdittavana. Niinä päivinä perspektiivi meinaa tahtomattaankin kutistua, valokeila ohjautua suoraan omaan napaan. Siinä sitä sitten mylvii epäonninen marinadissaan, jääden sisältä rutikuivaksi.

Mutta ne ovat hetkiä, ohimeneviä silmäyksellisiä - eivät kovin merkittäviä kokonaiskuvan kannalta. Vaikeista hetkistä ei kannata tehdä kotiaan, määritellä itseään menetettyjen ihmisten tai mahdollisuuksien kautta. On kokeiltu; tuloksena kroonisesti tyytymätön ihminen. Äärimmäisen raskas rooli, en suosittele kenellekään.

En siis olisi kovin huolissani. Unohtakaamme hetkeksi navankaivelu ja ohjatkaamme valokeila sen sijaan suoraan varpaisiin.




Menin ja ostin parisienne-kengät. Ensilumen sataessa kaupunkiin kävelin sen kaduilla uudet kesäkengät laukunpohjalla. (Hauskaa, täydennän kesägarderoobiani yleensä vuoden pimeimpään aikaan, silloin kun hävinnyt valo saa muun kansan kietoutumaan pelkkään villaan ja epäilemään koko kesän olemassaoloa.) Kengissä on monta huomionarvoista seikkaa, kuten se että ovat Palmrothit. Merkki nauttii kohdallani suurta kunnioitusta, tuotanto kun on kautta aikojen tehty läpinäkyvästi ja lähellä, suurilta osin Suomessa.

En ole vuosiin käyttänyt mitään balleriinoihin viittaavaakaan, ovat tuntuneet pyöreydessään liian pikkusieviltä. Nyt minulla on sitten balleriinat joissa on sekä solki että rusetti. Miten tässä näin kävi? Syytän kaikesta Pihla Hintikkaa, jonka pariisilaista elämää on koukuttavaa seurata, kuvitella itsensä huolettomaksi osaksi arrondissementtien muodostamaa spiraalia.

Äitini on syntynyt Marseillessa, ja on suorastaan häpeä etten ole koskaan käynyt Ranskassa. Mutta! Koen olevani askeleen (pun intended) lähempänä Charles de Gaullea nyt kun minulla on kengät joissa käyn ranskalaisesta. Vielä puuttuu lentoliput, nukenkasvot ja kielitaito. Opin lapsena ääntämään ranskan, mutta kauneinkaan kurkku-r ei paljoa auta, jos ainoa lause minkä osaa on il n'y a pas une lampe sur le bureau (= työpöydällä ei ole lamppua).

Muutama vuosi sitten asuessani vielä keskustassa, lähdin toimittamaan asioita toiselle puolelle kaupunkia. Hissin peilistä katsoessani nauratti; näytin jotenkin...ranskalaiselta. En sitten tiedä oliko syynä punatut huulet, pitsitoppi vai oliiviseksi päivettynyt iho, mutta kaksikymmentä minuuttia myöhemmin bussipysäkillä seisoskellut nuori mies aloitti keskustelun suvereenisti ranskaksi.

Se on siis todistettu: Pariisi on mielentila.





Laura








30.10.2016

Nyt on vähän huono hetki

30.10.2016





Päässä soi ''Mä en taaahdo olla enää Carrie...'' (Tai Kartsa, niin kuin tässä talossa tavataan laulaa.)

Paljon sitä ihminen tahtoisi. Olla enemmän jotain, mitä milloinkin. Olla heittäytyväisempi, rohkeampi, uskaliaampi haistattamaan pitkät tilanteen niin vaatiessa. Elinvoimaisempi nyt ainakin, timmimpikin. Tiukempi sanomaan ei, höllempi sanomaan joo todellaki.

Mutta ihmisessä on tietty määrä soluja, tietty pinta-ala jota muokata omanlaisekseen (ja joka kyllä muokkautuu ihan lupaa kysymättäkin) - tietty määrä harmaata aivokapasiteettia josta pilkkoa prioriteettinsa.

Ei voi ottaa mitään vastaan jos on jo kaikesta täysi. Siinäs sitten muuttelet elämäsi palikoita.

En toden totta tiedä mitä itseltäni ja elämältäni haluan. Olen yrittänyt miettiä sitä lähiaikoina, johtuen ehkä siitä että vuosi lähenee vääjäämättä loppuaan ja olisi aika tehdä henkinen tilinpäätös. Tuntuu että asiat junnaavat paikoillaan; ajatukset rullaavat samaa ruostunutta rinkiään, naama on sameampi versio vuodentakaisesta, töidenkään osalta ei mitään raportoitavaa. Vuosi kuusitoista vaihtuu pian seitsemääntoista, ja olen elämässäni samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Vaikka en oikeasti ole - asun eri osoitteessa, kirjoitan eri osoitteessa ja tukkakin on venynyt jo korvien alle. Mutta tuntuu kuin eläisin päänsisällä samaa päivää uudestaan ja uudestaan - eikä se päivä muuten todellakaan ole mikään sunnuntai, ehkä korkeintaan keskiviikko.

Nyt keitän teetä, pesen venyneen tukkani ja toivon herääväni maanantaista.




Laura








Parasta Kreikkaa

30.10.2016




Paluu Kreikkaan, tarkemmin sanottuna Nafplioon - yhteen lempipaikoistani koko reissulla.

Etsiydyimme suositusten saattelemana ravintolaan, joka - yllätys yllätys - oli täynnä paikallista väkeä. (Ilmainen Kreikka-vinkki: hakeudu aina sinne missä paikalliset syövät. Et pety.)

Tupa oli ääriään myöten täynnä, pöytiä oli levitelty lähes koko kadun leveydeltä. Jäimme pälyilemään kadunkulmaan, sivusilmällä tuijottelimme pöydissä notkuvia patoja, salaatteja, uunijuustoja ja viinitonkkia miettien, mihin nyt sitten. Tarjoilija äkkäsi aikeemme puolessa minuutissa, ja seuraavassa hetkessä kaksi tarjoilijaa jo kantoi ravintolan sisältä pöydän ja tuolit kulman taakse sivukadulle. (Ja minä kun luulin että illallisia katetaan keskelle hiljaisia katuja vain pizzamainoksissa ja kädenlämpöisissä, Pariisiin sijoittuvissa jenkkileffoissa.)

Sama toistui seuraavana päivänä; ylimääräinen pöytä liiteli tavernan ovesta sivukadulle jo ennen kuin olin ehtinyt edes kunnolla vilkaista henkilökuntaan päin.

Aina nyt yksi mahtuu. Sanoinko jo että rakastan kreikkalaisia? Rakastan kreikkalaisten reaktiivista arkimentaliteettia - ongelmat ratkaistaan sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. (Tosin talouden kanssa liputtaisin proaktiivisempaa otetta, mutta ei mennä siihen nyt. Olisi sääli pilata hyvä hetki puhumalla rahasta.)




Viimeisenä iltana (syötyämme itsemme jälleen kerran täyteen) tarjoilija kysyi saisiko istua seuraamme viideksi minuutiksi - kyllä kaikki pyörisi hetken ilman häntäkin. Istuimme lopulta yli tunnin, joimme kolmeen pekkaan pöytään kiikutetun viinitonkan ja puhuimme kaikesta. Hän piirsi tulevaisuutensa kuulakärkikynällä kertakäyttöpöytäliinaan, laski ja hahmotteli. Poltti tupakkaa ja kertoi kaupungin kulkukissoista. Katsahti kelloaan, tiesi että aikaa oli kulunut vähän liikaa, jatkoi silti vielä hetken.

 Lopulta lähdimme, maksettuamme naurettavan pienen laskun (joka myös laskettiin hyvin suurpiirteisesti viinin ääressä). Kysyvästi katselin, kun tarjoilija pyöristi kaiken syömämme parinkympin seteliin, heilautti kättään ilmassa: asia loppuun käsitelty, ei vastalauseita. Olisi sääli pilata hyvä ilta puhumalla rahasta.




Laura









28.10.2016

Vain olennaisimmat

28.10.2016





Sitä voisi ajatella, että itsensä kuvaileminen olisi läpihuutojuttu naiselle, joka kirjoittaa päivät pitkät arjestaan ja ajatuksistaan. Väärin. Itsensä kuvaileminen on tehtävistä hankalin.

''Kerro ihan vaan muutamalla lauseella kuka olet ja mitä teet.''

Kuka olet. Muutamalla lauseella. Ok.

Kokeilkaapa. Kokeilkaa kirjoittaa ketä tai mitä olette suhteessa itseenne. (Okei nyt tää lähtee vähän life coach -raiteille, mut hei: ei sentään hengitysharjoituksia tai inspiraatiokarttoja.) Jos ympäriltä riisutaan kaikki valmiit vastaukset, yliviivataan vaihtoehdoista kaikki mikä syntyy vain suhteessa toisiin. Toisin sanoen tiputetaan listalta heti alkuun ne helpoimmat: sen-ja-sen vaimo, niin-ja-niin-monen äiti, näin-ja-näin monta vuotta elänyt sen-ja-sen alan ammattilainen. Paljon jää senkin jälkeen jäljelle, mutta kuka sellaista ehtii ajatella?

Kuka olet.
Kuka olet.
Kuka olet.

Omien ääriviivojen piirtäminen muille tuntuu samalta kuin yrittäisi ratkaista Rubikin kuutiota narikassa pilkun jälkeen. Kuin aloittaisi lauseita, joiden pisteeseen päästessä alkukirjain on ehtinyt jo vanhentua.

Kuinka paljon ihmisestä kätkeytyykin kiireessä helppojen vastausten taakse.






Sain tehtävänannoksi kirjoittaa 500 merkkiä itsestäni ja blogistani. Muutama hassu lause, ei paha. Eipä. Käytin kirjoittamiseen  k a k s i   t u n t i a. Samassa ajassa olisin kirjoittanut pitkät pätkät proosaa tai lyriikkaa, kolumninraakileen tai minkä tahansa tekstin jonka päähenkilönä operoi kuka tahansa paitsi minä. Mutta mitä sain aikaan? Sain tiristettyä yhteensä 44 sanaa - 359 merkkiä välilyönteineen. Siinäkin tuntui olevan liikaa, mutta annoin olla.


Kun aloitin täällä omalla tontillani, mietin pitkään miten kuvailisin itseni uudestaan. Sama esittelyteksti oli roikkunut sivupalkissa blogin alkuajoista asti, vaikka elämä on ehtinyt muokkaamaan kirjoittajaa jo moneen kertaan mennen tullen.

Siellä se nyt sitten on, Tähkävuoren päivitetympi versio. Sain viimein aikaiseksi, samalla kun naputtelin esittelyn itsestäni Lifieen. Niin! Uusi blogisivusto näki torstaina päivänvalon, ja sain kunnian olla osa tiimiä heti sen ensimetreistä alkaen. Homma jatkuu täällä meikäläisen tontilla samaan tapaan kuin tähänkin asti, ratkaisevana erona allekirjoittaneella on vain tästä lähin taustatukenaan tekninen tuki (KIITOS JEESUS), myynti ja iso kourallinen muita kirjoittajia.

Syksy on tuonut mukanaan paljon asioita - muokannut arjen rannikkoa jatkuvalla syötöllä, jokainen aalto on huuhtonut näköpiiriin uusia asioita, ajautuksia, mahdollisuuksia. Olen katsonut menoa vähän sivusta, odottanut veden vetäytymistä ja pinkonut noukkimaan mukaani vain sen mitä uskon todella tarvitsevani. Ihmismieli käy niin helposti ahneeksi.

Omalla sivullakin olen ollut jo pian kuukauden. Vastahan sitä kirjoiteltiin hyvästejä Välimeren rannassa, jännitettiin tätä tulevaa. Nyt tuntuu kuin olisin ollut täällä aina.






Laura








26.10.2016

Korvat koukussa: Vancouver Sleep Clinic

26.10.2016






Olen lähtökohtaisesti äärimmäisen laiska uuden musiikin etsijä. Soittolistoillani makaavat ne samat vuosituhannen alun r&b-biitit, juhakasikasit ja hailakan haikeat erobiisit - kaikki sulassa sovussa, puhki tulkittuina.

Silloin tällöin viikonloppuisin laitan soimaan Spotifyn valmiita soittolistoja, joista insipiroituneena nappailen omille listoilleni parhaat. Sieltä löytyi tämäkin, kaiuttimista tipahtanut helmi: Vancouver Sleep Clinic ja kappale Lung. Kävelin ajatuksissani kadulla kun jouduin pysähtymään kuullakseni kappaleen paremmin. Niin unenomainen tunnelma, niin painavat sanat.

Oli pakko selvittää kuka kappaleen takana on. Ja siellähän on vuonna 1997 syntynyt Tim Bettinson, josta The Guardian povasi Australian tulevaa musiikkisensaatiota jo vuonna 2014, tyypin ollessa vasta seitsemäntoista. Mitä te teitte sen ikäisenä? Itse lähinnä tankkasin Justin Timberlaken lyriikoita ja kasvatin finnejä.







Laura










25.10.2016

Yksin kotona

25.10.2016




Vielä kaksi vuotta sitten maanantait olivat päiviä joina sai luvan kanssa olla tekemättä mitään. Ja minä olin. Olin vaan. Tai okei: ajoin aamulla pyörällä valoisaan huoneeseen puhumaan päänsisäisistä asioistani, ja sitten ajoin kotiin tai kahvilaan olemaan hiljaa. En tehnyt töitä, en sopinut treffejä. Maanantait olivat minun päiviäni; kahvinjuontia, kirjoittamista ja voimien keräämistä. (Systemaattinen itsensä avaaminen käy todella työstä, uskokaa kun sanon.)

Nykyään maanantaisin hoidan juoksevia asioita - ja itseänikin, kyllä. Maanantait ovat muuttuneet jokaviikkoisiksi pakollisten pahojen hoitajaisiksi. Kalenteri täyttyy käskylauseista kuten soita sinne, käy tuolla, selvitä tämä, muista tuo. En kuollaksenikaan muista koska viimeksi olisin lukenut kirjaa keskellä arkipäivää. Mutta hetkinen, siis eikö juuri sen pitänyt kuulua tähän ah-niin-ihanaan freelancerin arkeen: vastuu ja vapaus, käsi kädessä? Vastuut ja velvollisuudet kyllä päällystävät kalenterin sivut viikoiksi eteenpäin, mutta missä paljon puhuttu vapaus? Minua on huijattu.




Alkuperäinen tarkoitukseni oli painaa viitapirun lailla koko päivä: piipahtaa verottajalla, hoitaa opintorekisteriasiat yliopistolla, käydä veivaamassa kahvakuulatunnilla ja soittaa ainakin viisi tärkeää puhelua. Palkita itseni jumpan jälkeen saunalla ja myöhäisellä lounaalla, ja lopuksi istua keramiikkakurssille kuppeja työstämään.

Olin pakannut jo tavarat valmiiksi, kun tajusin että ei. Ei yhtään virallista dialogia, selittelyä, allekirjoitusta, laskelmaa tai odotusaulan digitauluun napsahtavaa numeroa. Oli saatava olla yksin. Yksin kotona.




Kun jakaa elämänsä ja asuntonsa tois(t)en kanssa, yksinolo on aika harvinaista herkkua. Niin paljon kuin rakastan ihmisiä ympärilläni, rakastan myös tyhjää tilaa jossa ajatella - tai olla ajattelematta. Vertaan yksinolon tarvettani usein pissahätään; kun tunne tulee, on toimittava. Kauaa ei voi pidätellä, sillä muuten...niin. Se niistä mielikuvista.

Yksin ollessa mieli paisuu mittoihin joihin se ei koskaan veny muiden läsnäollessa; ajatukset elävät ja sinkoilevat ihan eri tavalla silloin, kun paikalla ei ole ketään joihin niitä heijastaa tai upottaa.


Niinpä silläkin uhalla, että verokarhu tulisi heti ensi viikolla koputtelemaan ovelle ja eteinen muurautuisi umpeen kansaneläkelaitoksen kirjelmistä, päätin ripotella tekemiset toisille päiville. Sytyttelin kynttilöitä kämpän täyteen ja kuuntelin kerrostalon arkista hiljaisuutta monta tuntia. Lopputuloksena iltapäivällä peilistä katsoi jo ihan toinen nainen; akkunsa ladannut, päiväunensa morkkiksitta nauttinut tapaus.

Tajusin, että siinä missä velvollisuudet on hoidettava, niin on myös vapaa-ajan kanssa; sille on raivattava oma tilansa vaikka väkisin. Jokaista minuuttia ei voi eikä tarvitse käyttää tehokkaasti, vaikka ylivirittyneet aivot yrittäisivät väittää toista. Aina ei tarvita pidennettyä viikonloppua paljulla ja brunsseilla - saman asian saattaa ajaa oma seura ja minuuttinuudelit.





Laura






24.10.2016

Vitosen ikkunaremontti

24.10.2016



Joskus asiat vain etenevät. Sitä selailee hajamielisesti tori.fi:tä, löytää jotain kivaa ja laittaa viestiä myyjälle. Saa vastauksen, ja ennen kuin ehtii huomatakaan, seisoo jo vieraan kerrostalon edessä ojentamassa vitosen seteliä vanhaa rottinkipeiliä vastaan.

Näin kävi eilen.

Kehitin keväällä pienen pakkomielteen rottinkireunaisiin peileihin. Tai peileihin ylipäätään. Vitosella kirppikseltä löytämäni pyörylä onkin vilahdellut blogissa jo moneen otteeseen, ja kun sitten näin tämän kaariversion, oli toimittava. Kokoisekseen painava kapistus, mummon perintöä kuulemma. Lupasin pitää hyvää huolta.




Kannoin kotiin ja asettelin eteisen apupöydälle pyöreän kaveriksi. Sitten muistin olohuoneen lempinurkkauksen seinässä nököttävän yksinäisen naulan, ja ripustin testiksi siihen.

Tattadadaa: asunnossamme on uusi ikkuna.



Siinä se nyt roikkuu, halkoen lisää lokakuista valoa olohuoneeseen. Himottaisi nakutella pari muutakin peiliä sille kaveriksi. Jos nyt kuitenkin ensin tärkeimmät, kuten kattovalo eteiseen ja lukuvalot makuuhuoneeseen. Pitkän etsinnän jälkeen löysimme viimein täydellisen kattolampun pelastusarmeijan kirppikseltä. (Siitä kuvia myöhemmin.) Tavoitteena on käyttää vähemmän aikaa valaisimen ripustamiseen kuin sen etsintään, jota kesti rapiat kahdeksan kuukautta.

Toivoa on.







Laura









23.10.2016

Lisää kukkia

23.10.2016



Hyvää sunnuntaita parahin eläjät.

Hiljaista on ollut, johtuen ihanasta syysvieraastani ja saapumista seuranneista seikkailupäivistä.

Blogimaailma se on jännä. Kun aloitin, en kuuna päivänä olisi uskonut millä tavoin kirjoittamani tekstit tulisivat vaikuttamaan elämän kulkuun. Että hommasta tulisi vähän vahingossa työ, ja että se toisi elämääni vinon pinon ihmisiä joita kutsua ystäviksi.

Onhan se paikoittain juuri sitä mitä siitä puhutaan - pinnallista sanahelinää ja kuohuvan kilistelyä. Poskisuudelmia ja liukuhihnakuulumisia. Mutta se on paljon muutakin. Siitä todisteena vierassängyssä korjaamistaan odottavat rypistyneet lakanat, joissa nukkunutta tyyppiä en vielä pari vuotta sitten tuntenut. En ennen blogia.




(Olen saanut useasti palautetta kyvystäni kutoa teksteihin aina jokin punainen lanka. No, tässä tekstissä sellaista ei ole. En siis jatka tätä kirjoittamalla latteuksia ystävyydestä ja sen vaalimisesta - sitä tarkoitusta varten voi hakea aforismikirjan divarin alelaarista.)




Nyt kun vastuuvapauskortti on käytetty, siirtyisinkin mielelläni puhumaan kasveista. Tarkemmin ottaen kuvan kuismista, jotka nappasin mukaani yhdellä lukuisista haahuilukierroksistamme. (Miten siinä käykin aina niin, että vieraiden kanssa sitä kävelee huomaamattaan tunteja - siihen pisteeseen saakka että jalat huutavat armoa ja on pakko ottaa bussi kotiin.)

Vitosella irtosi Hämeenkadun putiikista pari nippua tätä mausteiselta tuoksuvaa oksaa. Hetken aikaa todella luulin, että joku itämaisen keittiön antimia nauttinut kanssaeläjä seurasi kintereillä, kunnes tajusin tuoksun leijailevan kantamastani kukkapuskasta.

Loppuvuodesta lähipiiri alkaa pommittaa vaivihkaisilla kysymyksillä syntymäpäivälahjatoiveistani. Tajusin juuri, että lahjakortti kukkakauppaan olisi mainio. Onko sellaisia? Rakastan kukkia, mutta niitä tuppaa kantamaan kotiin aina siinä palkkapäivien tienoilla, silloin kun kaikki on vielä mahdollista. Mikä olisikaan ihanampaa, kuin kävellä loppukuusta persaukisena keskustan läpi kaunis kukkapuska kainalossa? Ei mikään.




Laura









20.10.2016

Myönnettävä on

20.10.2016





Asioita jotka ovat totta, mutta joita en haluaisi myöntää:

1. Rukkaskelit. Kylmät sormet, kylmät varpaat. Jotain ääreisverenkierrostani kertonee se, että olen saanut kahtena viime jouluna mielitietyltäni lahjaksi kuvassa näkyvät Samujin nahkarukkaset sekä Hästensin jättimäiset unitöppöset (esiintyivät täällä).

2. Yrityksistäni huolimatta huomaan edelleen inhoavani keskusteluohjelmia. En vain kykene katsomaan vierestä, kun ihmiset puhuvat toistensa päälle. Kaikilla on tärkeintä asiaa ja juontajat yrittävät parhaansa mukaan pinota puheenvuoroja tetrismäisesti, siinä harvoin onnistuen. Lopulta keskustelijoita käsketään kuin päiväkotilaisia (Nyt pitää lopettaa, Keskustelu seis, No niin, no niin! Jari! Päivi! Teemu! Tanja! Nytnytnyt!), kaikki mekastavat ja mistään ei tule jumalauta mitään. Tämä oman elämänsä diplomaatti tempoo ahdistuneena kotisohvalla, ja päätyy lopulta katselemaan Amerikan kovimpia keräilijöitä.

(En pystynyt taaskaan katsomaan A2-iltamasta kuin kolmasosan. Lukittauduin makuuhuoneeseen siinä vaiheessa kun Jari Sarasvuo alkoi isällisesti ojentamaan Li Anderssonia. Ei pysty.)


3. Pyytelen aivan liian paljon anteeksi. Turhaan. Anteeksi on varmasti viiden käytetyimmän fraasini joukossa. Pyydän anteeksi että olen myöhässä, että tulinkin jo nyt, etten ole soittanut, että soitin niin monta kertaa, että join kahvipannun viimeisen kupin, että join kahvipannun ensimmäisen kupin, että en ymmärtänyt mitä vastapuoli tarkoitti, ettei vastapuoli ymmärtänyt mitä mitä tarkoitin, ja niin edespäin ja niin edespäin. En tajua miten ihminen ehtiikin olla koko ajan niin helvetin pahoillaan kaikesta. Turha syyllisyydessä marinoituminen vie hitosti energiaa, eikä krooninen itsensä piiskaaminen hyödytä ketään.


Odottelen tässä juuri syysvierasta saapuvaksi. Ehkä ainaisen pyyhkimisen, pyykkäämisen, hinkkaamisen ja imuroimisen sijaan laitan nyt vaan musat soimaan ja tanssin pitkästä aikaa olohuoneen lattialla.
Enkä muuten pyydä naapureilta anteeksi.






Laura








18.10.2016

Timanttista sakkia

18.10.2016





Ja vuoden 2016 jaloimman ihmisen palkinto menee...

...ystävälle, joka saapuu pahimman deadline-viikkonsa ainoana vapaailtana kaventamaan epätoivoisen gaalailijan juhla-asun.

Kiitos.

Minua ei ehkä ole siunattu kummoisilla käsityötaidoilla, mutta taidokkailla ystävillä ja timanttisella delegointikyvyllä senkin edestä. Eikä muuten millä tahansa ystävillä; kuvassa ompelukoneen takana hääräävä tyyppi on sattumoisin palkittu yhtenä maailman parhaista pukuompelijoista. (Mikäli siis koskaan menen naimisiin, tiedätte kuka pukuni on valmistanut.)





Laura








17.10.2016

Näkemyseroja

17.10.2016


Ehdimme olla yhdessä muutamia vuosia ennen kuin päätimme kantaa tavaramme yhteiseen osoitteeseen. Alkuvuodesta asuntoja katsellessamme sovimme, että mikäli yhteenmuutto osoittautuukin ihan idioottimaiseksi ideaksi ja tuntuu kaamealta, palaamme kahden kämpän arkeen sen kummemmin kriiseilemättä.


Noh, ei ole ollut karseaa. On ollut hauskaa. Näkemyseroja meillä tosin on joistain asioista - näistä klassisimpana esimerkkinä sängyn petaaminen.


Minun näkemykseni:






 Hänen näkemyksensä:










Laura







13.10.2016

Roikkuuks mun korvasta ajatus?

13.10.2016





Sitä istuu alas ja haluaisi kertoa kaikkee.

Tiedättekö sen tunteen, kun kantaa aivoissaan niin paljon asiaa, että voi melkein nähdä pään yllä leijuvien ajatuksensäikeiden törmäävän toisiinsa? Lopputuloksena päälaen yläpuolella hiljaisena seuraava suuri muodoton kimppu, josta on lähes mahdotonta erotella yhtä erillistä ajatusta tai mielipidettä.

Paljon arkisia ajatuksia. Sellaisia joita yrittää suhteuttaa maailman tilaan ja sitä kautta ymmärtää omaa, etuoikeutettua pelipaikkaansa siinä.

Olen itkenyt iltauutisia katsellessani, ja seuraavassa hetkessä klikannut itseni ostoksille Hulluille päiville. Tuijottanut keltaisena kohisevaa taustaa ja ostanut helkkarin kalliin kaulahuivin. Miettinyt millä summalla saisin maksettua velkani niille, jotka eivät ole saaneet katettua aitiopaikkaa tästä maailmasta.

(Naurattaa. Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä iloisena, mutta melankolia ja maailmantuska kutoutuvat lauseisiin huomaamatta. Pitäisi kirjoittaa blogin kuvaus uusia työkuvioita varten, ja kaiholla katselen muiden maalailua siitä kuinka oma blogi on ''hyvän olon ja latautumisen paikka''. Meikäläisen fontti taas on sellaista lyijynkevyttä. Täällä kaikki on aina kaksijakoista.)

Nyt ollaan tukevasti kiinni arjessa ja pienissä ajatuksissa. Kirjoittajana painin jatkuvasti sen ristiriidan kanssa, että haluaisin kirjoittaa suurista aiheista, hallita kokonaisuuksia, mutta todellisuudessa olen parhaimmillani pipetin kanssa. Erästä opettajaani lainaten: kirjoitan kaiken oleellisen muutamaan lauseeseen. Taito sekin. Jos esimerkiksi haluaa ammatti-twiittaajaksi. Salaa kuitenkin haaveilen rönsyilevästä tyylistä, sellaisesta tekstistä mihin voi painuen kaatua.

Kirjoittamisesta puheen ollen, luovan kirjoittamisen opinnot ovat nyt paketissa, todistus saapui postissa. Katselin elämäni parasta keskiarvoa, taittelin sen pöytälaatikkoon ja mietin että mitäs sitten. Vuosi oli opettava, turhauttava, ajoittain tosi rankka mutta loppupeleissä hyvin palkitseva. Voisin kirjoittaa opinnoista oman postauksensa, mikäli siellä on kiinnostuneita.

Eipä kai tässä sitten muuta. Asiaa on ihan yhtä paljon kuin alussakin, mutta sitähän kohtaamiset ajoittain ovat: päänsisäisen kaaoksen sanoittamista.





Laura









10.10.2016

Eniten elossa

10.10.2016

 



Niin kauan kuin jaksan muistaa, on Aleksis Kiven päivä paljastanut syksyn terävimmän olemuksen.

Kymmenes kymmenettä näyttäytyy vuodesta toiseen samankaltaisena; keltaisena, koleana, kiilana kesän ja talven välissä. Ei koskaan helteisenä tai lumisena, aina vain keltaisena. Helposti ymmärrettävänä keskikohtana tarinassa, jonka alku (kesä) ja loppu (talvi) ovat kaikille yhtä suurta mysteeriä.

Kiven päivä on kuin oopperan vetonaula, jota kaikki tulevat katsomaan tietäen tarkalleen mitä saavat. Ei turhia yllätyksiä, ei odotuksista taittuvia pettymyksiä. Vain keltaisuutta ja hämäriksi venyneet aamut.

Tänä päivänä sen aina tajuaa. Viimeinenkin ohut odotus lämpimästä loppukäänteestä on kaikonnut kurkien mukana taivaanrantaan. Edessä on vain ensilumi ja sen mukana laskeutuva kuukausien hiljaisuus.

Paras aika kirjoittaa.

Ps. Sain tovi sitten kirjan, johon on kerätty tunnettujen ihmisten viimeisiä sanoja. Todella mielenkiintoinen opus, joka on muuten nimetty eräänkin A. Kiven mukaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: ''Minä elän.''





Laura









9.10.2016

Käännös arkeen päin

9.10.2016 

 



Arkeen on laskeuduttu suoraan ja sulavasti. Vapaa viikonloppu ennen töihinpaluuta on laskelmoitu juttu - raivaan nykyään aina pari tyhjää päivää kalenteriin heti reissujen perään. Ehtii tottua ja töllistellä, tarkistaa tulevien viikkojen koordinaatit (Ai siis mitä mun piti tehdä? Jaa niin missä piti olla?), tuoksutella rauhassa rantapyyhkeet ja hellevaatteet ennen kuin tunkee ne pesukoneen syövereihin.

Pari koneellista reissupyykkiä on nyt pesty, hiekanjyvät puhalleltu pois kirjojen väleistä ja laukkujen pohjilta. Toin reissusta mukanani muutamia juttuja arkea nostattamaan, kuvassa niistä kaksi. Kupin pareineen ostin muuan Jorgokselta Skopeloksen satamasta. Kreetalla valmistetut kupposet hivelevät minimalistista silmää ja kestävät käyttöä astianpesukoneesta mikroon. Laiska emäntä kiittää. Kiittää myös viiden euron manikyyristä, johon päätyi hetken mielijohteesta reissun viimeisenä päivänä.




Uusi tuoksu Korresilta. Mustaa sokeria, paahteinen tuoksu joka muistuttaa helteisistä illoista miljoonakaupungin sykkeessä. Vaikka tuoksu on pelkkä edt, on se sen verran tujua tavaraa että yksi suihkaus ilmaan riittää vallan mainiosti. Sen kun vain kävelee suihkun jälkeen tuoksupilven läpi - paahde viipyilee iholla pitkään.

En tiedä mistä se johtuu, että nykyään palaan normaaliin päivärytmiin lähes sotilaallisella suorasukaisuudella. Ennen kassit ja nyssäkät saivat odotella huoneen nurkassa päivätolkulla - nykyään ensimmäinen koneellinen pyörii parhaimmillaan jo tunti saapumisen jälkeen. Ehkä se on itsensä kieltämistä, pulahdus kylmään veteen ja todellisuuteen joka odottaa jo kalenterin seuraavalla aukeamalla. Otan muistoja käsittelyyn yhden, kaksi kerrallaan - enempään en pysty imeytymättä paahteiseen rinnakkaistodellisuuteen.



Fyysinen palautuminen on toden totta nopeampaa kuin henkinen laskeutuminen. Uudet astiat löytävät paikkansa asunnosta helpommin kuin minä; löydän itseni lähinnä poukkoilemasta hidastetun flipper-kuulan lailla huoneiden välillä, kai kadonnutta päivänvaloa etsien. Missä se on? Juurihan se oli tässä. Kunnes taas muistan että olen syntynyt ääripäiden maahan, jossa talvella ei paista ja kesällä ei pimene. Siitäkin sai kertoa matkalla ihmettelijöille. ''How is June in Finland?''

Vastailen hiljalleen roikkuviin pyyntöihin, posteihin ja puheluihin, yritän palauttaa kahvinkulutukseni normaalille tasolle (kaks, maks kolme kuppia päivässä pitää vireystilan kunnossa ja iho kiittää). Sain blogin uuden osoitteen päivitettyä Blogloviniin, täältä pääsee seuraamaan. Laitoin mahtipontisesti  englanniksi sähköpostia ylläpidolle, josta muuan Jarno vastasi ystävällismielisesti saaden minut tajuamaan, että olisin voinut toimittaa asiani myös omalla äidinkielelläni. Vastasin lyhyesti awesome thanks.

Blogia voi nyt seurata myös facebookissa. Instagramin puolelle jaan vähän eri juttuja vaihtelevalla tahdilla - toivon mukaan myös nousujohteisella laadulla, jahka saan uuden puhelimen hankittua.

Kertokaa jos unohdin jotain.

Tässä sitä nyt virallisesti ollaan; kiinni uudenlaisessa arjessa, uudessa blogissa ja uusien juttujen edessä. En voi enää paeta ajatuksiani rannalle tai sataman kahviloihin, ja mikä parasta: en haluaisikaan. Tämä tuntuu jo kodilta, täällä ei enää kaiu. Tilastot kertovat että olette vielä siellä - se tekee minut lapsellisen iloiseksi. Kiitos siitä.





Laura








8.10.2016

Matkalla opitut

8.10.2016





Palasin eilen kotiin. Tajusimme matkakumppanini kanssa ettei meistä kumpikaan ollut tehnyt näin pitkää ulkomaanmatkaa vuosikymmeneen - tai koskaan.

Kaksitoista päivää, kaksi naista, neljä kaupunkia. Mitä opin?


- Pakkaa vähemmän kuin luulet tarvitsevasi. Pieni epävarmuus siitä riittääkö kaikkea varmasti (kyllä riittää) painaa lopulta paljon vähemmän kuin kaksi ylimääräistä neuletakkia, juhlamekko tai vaihtosandaalit. Olen vuosien matkailun myötä oppinut varsin minimalistiseksi pakkaajaksi, mutta silti rinkan pohjalle jää joka kerta pyörimään ne samat käyttämättä jääneet topit ja vaihtofarkut.


- Paikallisen kielen puhuminen on suuri plussa. Jossain mielen sopukoissani olin luullut unohtaneeni kreikan kielen, ja ajattelin korkeintaan tilaavani kahvit ja kaljat suoraan kirjoista opituilla fraaseilla. Vaan toisin kävi; ensimmäisen aamun sarastaessa jokin näkymätön tulppa äänihuulten ja aivojen välistä oli liuennut yön mukana mustalle tähtitaivaalle, ja puhuin reissussa lopulta enemmän kreikkaa kuin englantia. Mikä kaunis kieli, rakas äänteiden sekamelska.


- Snapchat - mitä helvettiä. Sain reissulla tutustua välillisesti tähän oudon koukuttavaan (!) mutta selittämätöntä raivoa (!!) herättävään appiin, johon meikäläistäkin on pyydetty liittymään lukuisia kertoja. Joudun nyt tuottamaan pettymyksen, mutta katsottuani ihmisten yksityiskohtaisia avautumisia treffikumppaneista, tylsistä töistä ja aamukahveista, täytynee skipata. Asioiden kertakäyttöisyys ja pyyhkiytyväksi tarkoitetut jutut eivät inspaa. Juoksuhiekkamainen sisältö vain lisää kiireen tuntua. Ei jatkoon.


- Uskalla olla yksin. Ikuisuusongelma jonka kanssa kamppailen aina ollessani pidemmän aikaa seurassa. Tarvitsen yksinoloa niin kuin ihminen tarvitsee vettä. Jotta pystyn toimimaan ihmismäisesti, minun on saatava olla yksin omissa ajatuksissani tasaisin väliajoin. Tunti silloin, tunti tuolloin. Ongelmana on, etten usein tajua asiaa tarpeeksi ajoissa, vaan muutun yhtäkkiä raskaasti hengittäväksi ihmishirviöksi jolla ei ole mielipiteitä saatika kiinnostusta jakaa niitä. Asia onneksi korjaantuu kun nappaa laukun olalle, kahvin mustana mukaan ja lupaa palata tunnin päästä.


- Kasvoille tarkoitettu aurinkorasva on todellakin eri tavaraa kuin vartalolle läästittävä versio. Tähän asti olen pitänyt sitä vain pienempään puteliin pullotettuna tuplahintaisena huijauksena. Jouduin pyörtämään mieleni heti kättelyssä, ja ystäväni suositusten saattelemana teinkin päivittäisen toiviomatkani matkatoverin kempparilaukulle. Vannon että ensi kesänä kylppärini kaapista löytyy Dermalogican oil free mattea. Ei tuki, ei kuki.




Lentämisestäkin minulla olisi paljon sanottavaa - ainahan siitä on - mutta se vaatinee ihan oman tekstinsä. Palaan varmasti vielä pieniin paloihin matkan varrelta, toivottavasti kiinnostaa. Haluan marinoida itseäni ja teitä meren ja helteen tuoksussa mahdollisimman pitkään.

Siihen asti, ihanaa viikonloppua toverit.




Laura