18.6.2017

Nainen joka jätti joon

18.6.2017




Huomenna kuomat, on toistaiseksi kuluneen elämäni toistaiseksi viimeinen terapiakäynti.

Kolme vuotta olen systemaattisesti kartoittanut näkymättömiä kipupisteitäni. Kävellyt peili kädessä, osoittanut sillä itseäni ja lopulta myös muita. Viikko viikolta kuorinut päältäni vuosien kovettaman kerroksen syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja hahmotonta häpeää - tärkeältä tuntunutta, turhaksi paljastunutta moskaa. Itkenyt turhista ja sitten tärkeistä asioista. Mennyt paikalle ilman asiaa, kävellyt ulos silmät historiasta turvonneina.

Ensimmäiset kuukaudet täytin hiljaisuutta ympärilläni, väistelin vastapäätä istuvaa katsetta ja pelkäsin jatkuvasti jääväni jostain kiinni. Alussa oli vain nainen ja joo. Joossa oli ihanan tuttu suutuntuma, tapa jolla se resonoi kitalaessa. Ei on astetta hankalampi.

Mutta niin vain kuitenkin kävi, että ihastuin hiljalleen, huomaamatta. Kokeilin ensiksi pari kertaa, ollen varma että jään kiinni ja kuolen. En kuollut. Lopulta ammuin sarjatulella ja olin rutkasti onnellisempi.

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. (Joskus jopa kepoisasti nauraen: eeehhehei.)

Kaikki nämä viikot, kuukaudet ja vuodet käytin omien ääriviivojeni piirtelyyn. Kolme vuotta sitten huoneeseen numero kaksi saapui surun ja syyllisyyden huuhtelema keskiharmaa hahmotelma. Huomenna sieltä lähtee joku ihan muu. En ole enää kävelevä aikapommi - olen kertaalleen seiniä pitkin levinnyt, osa
kerrallaan uudelleen koottu. Aika bueno, vaikka itse sanonkin.

Ja siitä masennuksesta vielä. Se on aivan liian yleistä ollakseen noloa.

Sinulle, joka kahvipöytäkeskustelun sivulauseessa sanoit ettet koskaan palkkaisi minua sairaushistoriani takia, sinulle sanon tämän: olen saanut näiden kolmen vuoden aikana neljä työtarjousta. Niistä kahta hain itse. (Ja muutamaan sanoin kiitos ei.)






Laura






16.6.2017

Store of Hope - ei anonyymejä alihankkijoita

16.6.2017



En ole jaksanut kiihtyä Sumareista tai repiä verenpaineita kriisiytyneen hallituksen liikkeistä, mutta yhteen soppaan - tärkeään sellaiseen - minunkin oli lusikkani tungettava. Ensin kirjoitti Emmi, sitten Helmi. Ja niin kuin kohdallani usein käy, yksi asia johti toiseen, ja pian huomasin jo istuvani Kehräsaaressa keskustelemasta aiheesta Store of Hope.

Store of Hope on konsepti, joka myy eettisesti kehitysmaissa tuotettuja tuotteita auttaen tuottajia kehittämään omaa liiketoimintaansa ja laajentamaan jälleenmyyntiverkostojaan. Verkkokaupassa myytävien tuotteiden tekijät ovat tarkkaan valikoituja yksityisyrittäjiä tai pieniä pajoja - yhteiskunnassa syystä tai toisesta syrjään joutuneita naisia, joille tuotteiden valmistaminen ja myyminen on elinehto. Store of Hope myy tuotteita kahvista koruihin, uusimpana tuoteryhmänään  i h a n a  huivivalikoima.

Kävin Kehräsaaressa jututtamassa verkkokaupan takana häärivää voimavaljakkoa, Eevaa ja Annaa. Puhuimme työstä, puhuimme rahasta. Puhuimme vinoista yhteiskuntarakenteista joista tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ponnistavat, ja verkostosta, jonka Store of Hope haluaa rakentaa.




Olen useasti sortunut helppoon kauko paha, lähi hyvä-ajatusketjuun, jossa jokainen kaukana tuotettu artikkeli on lähtökohtaisesti kehno ja päivänvaloa kestämätön. Store of Hopen kaltaisten yritysten kautta on mahdollista vaikuttaa ostopäätöksillään myös sinne, missä työoloja usein katsotaan läpi sormien.

Eeva ja Anna neuvovat tuottajia sertifikaattirumbassa, tukevat kohti parempia työoloja ja auttavat tuottajia jälleenmyyntiverkostojen rakentamisessa. Store of Hope mahdollistaa myös nepalilaisnaisten työskentelyn kotoa käsin, mikä ei kehnoista työoloistaan tunnetuissa kehitysmaissa ole millään tasolla itsestäänselvyys.

Nyt Store of Hopen naiset haluavat ponnistaa pidemmälle, ja tähtäävät verkkokauppansa kanssa kansainvälisille markkinoille. Tätä tarkoitusta varten perustettu joukkorahoituskampanja on kerännyt jo huikeasti reilun kolmanneksen tavoitteestaan (mahtavaa naiset!), eikä ihme; kun tavoitteena on tehdä eettisestä uusi normaali, aihe koskettaa meistä jokaista. Eikä joukkorahoituskampanjaa varten valikoidussa huivi-tuoteperheessäkään varsinaisesti valittamista ole. Nyt puhuu anonyymi kashmir-narkki.

Joukkorahoituskampanjaan voi osallistua joko lahjoittamalla suoraan haluamansa summan (klikkaa BACK IT), tai viemällä ostoskoriin jonkin ihanan värisistä huiveista.




Eeva ja Anna ovat viikottain yhteyksissä tuottajiin, ja vierailevat tasaisin väliajoin tekijöiden luona Nepalissa. (Psst! Yhtenä osallistumistapana on ostaa joukkorahoitussivulta astetta päräyttävämpi pakettimatka ja lähteä lokakuussa naisten mukaan Nepaliin!) Kuunnellessani Kehräsaaressa naisia kahvikuppini äärellä, en voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan jolla Eeva ja Anna tuhansien kilometrien päässä työskenteleviin nepalilaisnaisiin viittasivat; suoraan etunimillä, perhetaustoja myöten perillä ollen. (Tähän väliin pieni perspektiiviä antava välikysymys: kuinka moni meistä tietää edes seinänaapurinsa etunimen?)




Tästä olemme puhuneet: se kellä on rahaa, sillä on myös valtaa. Emme puhu nyt suuresta vallankahvasta tai lentävistä pääministereistä.  Puhumme perusasioita, kuten nyt vaikka itsemääräämisoikeudesta. Store of Hopen tuotteita valmistavat nepalilaisnaiset ovat päässeet pois kaduilta, riuhtaisseet itsensä irti prostituutiosta ja huumeista. Näille naisille työ on väylä päättää oman elämänsä askelmerkeistä, ja toimia sosiaalisesti kestävien työolojen suunnannäyttäjinä omissa yhteisöissään.


Sain kiitoksena kotiinviemisiksi kasmirhuivin, johon olen kääriytynyt jo aivan liian monena päivänä ottaen huomioon että ELÄMME KESÄKUUN PUOLIVÄLIÄ. Sain myös lukijoilleni jaettavaksi suoran linkin salasivulle, jonka kautta huivin saa tilattua postikuluitta. (Tästä.) Tämän lupaan: värin valitseminen on hankalin vaihe.





Laura





10.6.2017

Kaiken keskeltä

10.6.2017



Blogiin kirjoittaminen on ollut yhtä palaamista ja peräkkäistä comebackia. Kuin kirjoittaisi esikoisia toistensa perään.

Kun surffaa työkseen somessa ja täyttää duunipäivänsä kirjoittaen tekstiä tekstin perään, koneen avaaminen iltaisin tuntuu vastenmieliseltä. Kirjoittaminen ei ole ongelma, työväline on. Ehkä lanseeraan Missä olet Laura-kirjekerhon teille, jotka kärsivällisesti jaksatte tulla joka päivä (!) tuijottamaan tyhjänä kumisevaa blogia. Oletteko vielä siellä?

Olen saanut kyselyitä liikkeistäni, pyyntöjä elonmerkeistä. Elän kyllä, ainakin hengitän. Hitto sentään - olenko se vain minä, vai onko tässä alkuvuodessa ollut erityisen paljon kaikkea?

Tulin viikonlopuksi pakoon omaa kiirettäni mökille. Istun valoisassa kamarissa pyydettyäni vapautusta pihatöistä ihan vain jotta saisin kirjoittaa. Äiti ja iskä vapauttivat väsyneen multahommista - ovathan blogini suurimpia faneja.

Kun pakkaamisen ohella vastailee työsähköpostiin, muokkaa kuvia ja siivoaa, saattaa käydä niin että unohtaa kotiin hammasharjan, deodorantin, hiustenpesuvälineet ja muut jo nyt turhilta tuntuvat asiat. Huulipunan toki muistin. Muutama kesä sitten ajoin seitsemän tuntia Kainuuseen vain huomatakseni, että asuntoni lattialle nätisti viikkaamani matkavaatepino oli edelleen asuntoni lattialla Tampereella. Se reissu opetti, että maksimekosta on moneksi.




Laura




29.5.2017

Muisto taipuu kolmanteen persoonaan

 29.5.2017



Annan itselleni puoli tuntia aikaa kirjoittaa ennen kuin pesen tukkani ja lähden.

Mitä kuuluu?

Alkukesän tuttu tunneskaala: ilo vastaanottamisesta, suru irti päästämisestä.

Suru kätkeytyy usein hetkistä kauneimpiin. Se ei varjosta tai vie tilaa, mutta elää vuosienkin jälkeen osana jokaista siihen liittymätöntä hetkeä. Kuin ylimääräinen sormi tai silmä.

Hän/se voi tulla vastaan missä tahansa; kaupan ilmoitustaululla, radiossa, tuntemattoman tutussa äänenpainossa. Kulmakarvan kaaressa, kävelytyylissä. Auringon nousussa ja laskussa ja jokaisessa hetkessä niiden välillä.

Ennen hän/se käveli vastaan jokaisessa, sitten joka toisessa, pian joka kymmenennessä. Hiljalleen sadannessa, tuhannessa - enää vain silloin tällöin. Tänä kesänä yllättävän monta kertaa. Nostan käden puoleenväliin, nielen sanat viime hetkellä kun tuntemattomat kävelevät ohitse. Miten muistoa tervehditään?


Osia, haalenevia häivähdyksiä.





Laura