22.7.2017

Onnen koordinaatit

22.7.2017



Siinäpä se, yhteen kuvaan kaapattuna. Kroonisen kaipuuni kulminaatiopiste - paikka jossa olen onnellisimmillani.

Tälle järvelle, tähän nimenomaiseen soutuveneeseen pakenen ajatuksissani aina kun käsillä oleva hetki käy liian raskaaksi, tai muuten vaan sietämättömäksi.
¨
Olen vetäytynyt laineille lukemattomia kertoja vuosien saatossa; syödessäni kuivaa leipää työpaikkaruokalassa ja kuunnellessani mitättömästä sivulauseesta leimahtanutta keskustelua viikkopalaverissa. Odottaessani kengät märkänä bussia marraskuun valuvassa harmaudessa, pakatessani turhilta tuntuneita tavaroitani ahtaaksi käyneestä kaksiosta yksiöön. Riidellessäni toisiksi viimeistä kertaa. Olen veneestä käsin allekirjoittanut muille minua tärkeämpiä papereita, käärinyt perintöastioita sanomalehteen, katsonut kadulla silmiin ja esittänyt ymmärtäväistä. Nojannut taaksepäin, vaihtanut painoa toiselle jalalle ja antanut pupillien supistua. 


Tällä järvellä kelluvat korkeimman onneni maantieteelliset koordinaatit. Jos aivoihini näkisi, huomaisi hyvin pian että vietän Kainuussa paljon enemmän aikaa kuin mitä pöytäkalenterini antaa ymmärtää.


Missä on sinun pakopaikkasi?






Laura






19.7.2017

Puhelinkerho

19.7.2017



Olen puhunut paljon puhelimessa lähiaikoina. Puhunut ja kuunnellut.

Vanhemmuudesta. Venyneistä vauvavuosista, äitiyden väsyttävän fundamentaalisesta luonteesta. Keuhkoja puristaneesta painosta joka katosi kun tajusi ettei haluakaan olla kenenkään äiti, vaikka luuli aina haluavansa.

Nyökytän ääneti.

Orastavasta alusta, haparoinnista. Siitä ohuesta, sietämättömästä epävarmuudesta, joka on totta vain kahden vasta tavanneen välillä. Unenomainen, sydänalassa ponnisteleva pehmeä pelko toisen kaikkoamisesta juuri sillä hetkellä kun mikään ei ole vielä kunnolla alkanut. Kellutaan kiinni toisessa vailla suurempaa tahdonvoimaa, luvataan kuitenkin pitää kiinni kun kiinnipitämisen aika tulee. Ja tuleehan se, hiljalleen ja hyökkäämättä. Yhteisten vuosien myötä, lähikaupan hedelmäpusseissa, falskaavissa pölypusseissa ja ensimmäisen eroa lähentelevän riidan mukana valvotuissa silmäpusseissa.

Rintaliiveistä. Hampurilaisista. Hautakivestä.

Unista.

Syyllisyydestä. Hahmottomasta mutta vahvasta varmuudesta siitä, että jokaisen yllättävältäkin tuntuvan seurauksen alkupiste löytyy omasta itsestä, käden ulottuvilta. Jos olisi tehnyt niin, sanonut suoraan, kääntynyt vasemalle, nyökännyt, hyökännyt, noussut  yhtä aikaisempaan ja kadonnut näkyvistä. Tai jos hän olisi. Olisiko mitään sitä, mitään tätä olemassa.

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Olemme tulleet inhokkiaiheeseeni.

Emme ole koskaan mahtuneet kovin hyvin samaan tilaan, jos ja minä. Vaikka verhot ovat jo kiinni, ja yleisöstä viimeinenkin saanut takkinsa narikasta, rakennamme mielessämme tarinoita, juonia ja kokonaisia elämiä jälkikäteen. Menneestä on turha puhua konditionaalissa, sillä jokainen uloshengitys, viety roskapussi ja mikron diginäyttöön napsahtava numero vie meitä kauemmas niistä ratkaisuista jotka jo teimme.







Laura





18.7.2017

Niinä kesinä

18.7.2017



Laskennallisesti kesä on ennättänyt jo puoleenväliin ja sen yli.

Ostin parvekkeen täyteen kukkia ja yrttejä kuukausi sitten, mutten ole istunut vehreyden keskellä kuin ehkä viidesti. Milloin sataa (tänä kesänä täällä on satanut noin yhdeksänä päivänä kymmenestä), milloin olen muualla. Usein sitäkin.

Parvekkeen kattoon ripustetut valot syttyvät itsestään iltaisin hämärän laskeutuessa. Kesä on kääntänyt jo kylkeään, valonauha syttyy ilta illalta yhä aikaisemmin.

Tuleehan näitä, kesiä. Tuntuu että sanoin näin myös viime vuonna. Ja sitä edellisenä. Vai muistanko väärin? Saapuvissa päivissä on sateen paino, taivasta sahaavissa pilvilautoissa optio jälleen yhden iltapäivän pituiselle kuurolle. Ihan kuin kesä olisi unohtanut meidät ja tämän kaupungin, tiputtanut viime hetkellä pois laskuistaan. En tiedä onko tämä outo säätila vain yksi poikkeama muiden joukossa, vai tulevatko kesät aina olemaan tällaisia, arvaamattomia. Kolmen kuukauden mittainen vuoristorata täynnä pieniä pettymyksiä ja odotettuja yllätyksiä.

Vaikka viihdyn viileissä päivissä, kaipaan kesiini sirittävää kuumuutta; aurinkorasvan käynyttä tuoksua iltapäivään ehtineellä iholla, paisteen pingottamia poskipäitä ja painostavasta helteestä seisovaa ilmaa. Jokakesäistä kulminaatiopistettä, jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt ja vielä tuleva on anteeksi annettu.

Katselen sateen välinpitämätöntä vihmontaa, tukahdutan huokauksen huonosti.

Mutta muistatko sen kesän kun oli tukahduttavan kuuma ja juotiin älytön määrä limsaa, hän kysyy. Siinä asunnossasi jossa ei ollut verhoja, muistatko? Muistatko kun käveltiin paljain jaloin kotiin koska halusit kokeilla pystytkö? Tai kun keräsit pulloja, uhkasit matkustaa kerätyillä rahoilla toiselle puolen maapalloa? Entä se kesä kun juotiin keskellä yötä pullo viiniä ja heiteltiin frisbeetä? Onko siitä kaksi vuotta, vai neljä?



Niin. Tuleehan niitä.





Laura




17.7.2017

Mitä tehdä tunneillaan

17.7.2017




Kun kesäkuukausien valo venyttää päiviä molemmista päistä, on vääjämättäkin aikaa ajatella vähän enemmän. Siinä missä yksi minä miettii menneitä ja kutoo kuukausista itselleen vilttiä, työminä piirtelee karttaan pisteitä; missä olen ollut, mihin olen matkalla.

Horoskoopit povasivat minulle kahta asiaa vuodelle 2017: kolmiodraamaa sekä voimakkaita puhureita työkuvioihin. Draamalta olen nipin napin onnistunut välttymään - työkuvioita sen sijaan olen asetellut kalenteriin tetriksen lailla vuoden ensimmäisestä viikosta lähtien.

Töitä riittää. Se tekee minut samanaikaisesti hulluksi ja onnelliseksi.

Tässä vaiheessa haluan taputtaa olalle sitä seitsemän vuoden takaista Lauraa, joka ei jäänyt hiljaisena nyökyttelemään luentosalin penkkiriville, vaan käveli psykologian kakkoskurssilta kesken ulos siinä vaiheessa kun ihmisten välistä vuorovaikutusta mitattiin yhtälöllä. Kävelin yläkerran kahvilaan, kumitin kalenterista kaikki jo valmiiksi valitut kurssit, ja yritin kuumeisesti miettiä mihin minusta olisi. Minulla ei ollut mahtipontisia suunnitelmia minkään suhteen - ehkä vähiten itseni - joten tein niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu; valitsin vaihtoehdoista vähiten huonon. Päädyin opiskelemaan mediaa, journalistiikkaa ja kirjoittamista. Olin kasvatustieteen laitoksella outolintu sivuainekokonaisuuksineni, mutta myös ensimmäisten joukossa koppaamassa oman alan työpaikkoja. Oppirahat on näistäkin makseltu, opittu suorilta sanomaan ei mahtipontisilla puheilla ja surkeilla työehdoilla kuorrutetuille tarjouksille. Cocktailit jota työelämän ovensuussa ensimmäisenä tarjotaan, ovat usein niitä joiden ohi kannattaa kävellä.

Huomaan miettiväni jo seuraavia siirtoja. Sitä freelancerius parhaimmillaan ja pahimmillaan on; sitä skaalaa ympäristöään kuin kävelevä hakukone. Hakisinko kokoaikaista työpaikkaa, vaihtaisinko joustavan säläarjen johonkin ajallisesti säännönmukaisempaan? Tiputtaisinko työtunteja ja aloittaisin jonkin ihan oman projektin? Voittaisinko lotossa? Niin paljon olisi asioita joita voisi tehdä, niin vähän tunteja joina elää.






Laura