21.3.2017

Miss Maaliskuu

21.3.2017



Lisääntyneellä valolla on monia vaikutuksia, enkä puhu nyt pelkästään niistä ihanista pisamiin ja piristymiseen liittyvistä.

Olen äärimmäisen onnellinen siitä että linnut palaavat, lätäköt sulavat, ihmiset hymyilevät vähän vahingossakin enemmän. Sitten, vähän vahingossa kai minäkin, katsahdan kaiken kirkkauden keskellä peiliin ja joudun toteamaan että ei hyvä luoja. Naamasta näyttää valuneen kaikki elollinen aines jonnekin, kenties heräilevän luonnon polttoaineeksi.

Alati lisääntyvä kirkkaus paljastaa pölyisten nurkkien lisäksi kuivan ihon, maanis-depressiivisesti käyttäytyvän kuontalon ja tummat puolikuut silmien alla. Sitä katsoo ennätyskalvakkaa ihoaan hieman tyrmistyneenä, kuin syväunesta herätettynä. Siis, tuoltako minä näytän? Miksei kukaan ole sanonut mitään?! Missä on se silkkitakissa hiihdellyt mamselli joka puhui lempeällä äänellä itsensä hyväksymisestä?

Talven hämärässä vartalo näytti linjakkaalta, hennon oliiviselta. Nyt se muistuttaa lähinnä turvonnutta vesiruumista.

Googlaa: suihkurusketus, äkkilähdöt, palkaton vapaa.

Ei voi enää kietoutua villatakkiin (hiki), eikä kävellä vielä paljain nilkoinkaan (vilu). On aivan valmis heittämään painavilla talvikengillä vesilintua, sisällä on kuuma tai kylmä, kaduilla kolmen sentin sepelikerros, kengässä kolmasosa siitä. Naama kukkii, neilikat ei. Koko ajan nälkä. Eikä mikään näkkärin nälkä vaan sipsin, suklaan ja vaahterasiirapin nälkä. Keho huutaa ruokaa kuin nälkiintynyt - jota se ei todellakaan ole.

Kaiken kirkkauden keskellä kutittaa, kiristää ja väsyttää vuoristoratamaisesti.


Neiti kevät on tullut kaupunkiin.





Laura




18.3.2017

Samaan tahtiin kävelijät

18.3.2017



Kävelin kotiin. Oli pissahätä, joten harpoin muutenkin reippaaseen tahtiini nähden ennätysvauhtia. Edessäni kävelevän vanhemman miehen selkä lähestyi, ja lopulta saavutimme lakipisteen jossa kävelimme lähes synkronoidusti metrin päässä toisistamme.

Jokaisen suomalaisen arkipainajainen: samaan tahtiin kävelijät. Hiljaiset hetket hisseissä vielä kestän, mutta samaan tahtiin tallustaminen tuntemattoman peesissä on kamalaa. Tulee pakottava tarve joko kiihdyttää tai jarruttaa omaa tahtiaan niin, että etäisyys kasvaa jälleen siedettäväksi. ETTEI SE VAAN LUULE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

Tilanne oli hankala, lähes sietämätön. En voinut kiihdyttää vauhtiani, koska pissahätä, enkä missään nimessä hidastaa, koska pissahätä. Niinpä käpöstelimme hyvän matkaa kiusallinen metri välillämme, kunnes mies vilkaisi minua olkansa yli. VOI LUOJA NO NYT SE SITTEN OIKEASTI LUULEE ETTÄ MÄÄ SEURAAN SITÄ.

(Näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä näyttänyt kauppakasseineni Interpolin etsintäkuuluttamalta ihmisseuraajalta, mutta siltä minusta siinä hetkessä tuntui. Kun ihminen on hankalassa tilanteessa rakko täynnä ureaa, realismille ei jää tilaa.)

Rikkoakseen kiusallisuuden, mies katsahti minuun hyväksyvästi hymyillen ja aloitti:

''On kyllä kauheesti kadulla pölyä.''

Helpotuksesta huokaisten vastasin korostuneen innostuneesti: ''No niin kyllä on!''

Pidättelin pissaa ja pidin pitkästyttävän mutta hengästyttävän yksitoikkoisen monologin pölystä, keväästä, ympäröivistä taloista ja teistä. Mies nyökkäili vastaukseksi. Kävelimme hetken aikaa vierekkäin hiljaa. Sitten hän tokaisi: ''Mutta hyvää kevättä joka tapauksessa.'' Ja siinä se oli: minun lähtölaukaukseni. Kuin yhteisestä sopimuksesta mies hidasti tahtiaan ja päästi minut jatkamaan. Tartuin viestikapulaan kuin pelastusrenkaaseen, ja kiihdytin kotiin taakseni katsomatta.






Laura





17.3.2017

Keramiikkakerho osa II

17.3.2017



Kappas. Löysin siivotessani lisää viimesyksyisen keramiikkakerhon tuotoksia. Kaapin perältä löytyivät, jännästi.

Eräällä tunnilla tehtävänämme oli muovailla pitkäkaulainen pullo. En tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta ihaillessani muiden näpertämiä viinikarahveja, aivoni jättivät ehkä välistä jonkin työvaiheen. Lopputuloksen näette kuvista. Nimittäin tuo vihreä möykky ystäväiseni, se on minun pulloni. Opettajan ilmestyessä viereeni kysyvä ilme kasvoillaan, istuin ontto möykky kädessäni ja kuin tilanteesta ulkopuolisena kuulin selittäväni että olen oikeastaan tekemässä sellaista ikisäästöpankkia, en oikein noista karahveista niin välitä. Kaiversin lopputunnin möhkäleeseen kolikkoaukkoa ja aloin ymmärtää yhä enemmän ala-asteen käsityön maikkaani, joka vähän vihasi minua.





Keramiikkapostauksen jälkeen sain lukemattomia yhteydenottoja - lähinnä nauruhymiöillä varustettuja ja munareliefiä koskevia tosin - mutta sain myös tilauksen. Kyllä, luitte oikein. Kälyni halusi kotiinsa kuvissa vilahtaneen sinisen koirankup...mestarityön. Siellä se nyt on, arvoisellaan paikalla eräänkin kruununhakalaisen asunnon paraatipaikalla, katsokaa vaikka.





Laura





14.3.2017

Todellisuudella on hintalappu

14.3.2017



Palkkapäivänäni ostin ison kimpun kukkia ja elämäni kalleimmat housut. Nappasin kuvan ja mietin kuinka helpolta kaiken saakaan näyttämään; että päätin vain piipahtaa pikkuliikkeeseen, selasin hajamielisesti rekkejä, löysin jotain ihanaa joka sitten käärittiin silkkipaperiin sen enempää miettimättä. Heilutin ehkä ovelta huolettomat heipat ja kävelin kassi olalla kukkakauppaan. Ihan vaan koska voin ja olen sen arvoinen.

Todellisuudessa nukuin huonosti yön yli miettien, voinko todella ostaa kahdensadan euron housut. (Aamulla tulin tulokseen että kyllä voin, kerrankos sitä. Paino sanalla kerrankos.)

Olen miettinyt lähiaikoina paljon blogien tarinankerrontaa, todellisuutta ja sen esittämistä. Sitä todellisuutta jossa jokainen on oman elämänsä bosslady - tai toisin sanoen hyvätuloinen pääkaupunkiseutulainen.

Ystäväni kirjoittivat asiasta hyvin. Helmi kirjoitti. Emmi kirjoitti.

En puhu nyt pelkästään blogimaailmasta; sitä voidaan ehkä pitää jonkinlaisena lähtöpisteenä, ponnelautana, heijastuspintana. Lähtölaukauksena kauniimman kuvakulman etsimiselle. Kuin suuri kollektiivinen roolileikki, jossa kaikki tietävät ettei mikään nähty ole täysin totta, mutta ei se haittaa koska kaikkihan sen tietää.




Olen kasvanut lähiössä, jossa rikkailla oli rahaa ratsastaa. Me rakensimme maailmankuvaamme suurten parkkipaikkojen keskellä, mikrohampurilaisen maku kitalaessa. Naapuritalon ikkunoissa tanssivat iltaisin poliisin taskulampun kiilat, kerran joku onneton tippui viidennestä. Siinä talossa asui paras ystäväni.

Kaiken sen keskellä me olimme ihan onnellisia. Nykytiedon mukaan varmasti väärin kasvatettuja (niin kuin ehkä jokainen ennen äitiysblogeja syntynyt), mutta tolkun ihmisiä kumminkin.

Nyt teemme molemmat luovaa työtä, asumme keskustan kupeessa ja juomme silloin tällöin kalliit kahvit. Lähtöpisteemme on kuitenkin edelleen siellä missä tuntipalkka on paska, rappukäytävässä haisee tupakka ja kukat ostetaan tasan tarkkaan syntymäpäivinä. Sieltä käsin katsottuna arjen itsestäänselvyydet ovat kaikkea muuta kuin iholle sivelty öljy tai lennosta napattu taksi. Ja uskon että juuri tuo kaikki muu on lähempänä elettyä totuutta kuin yksikään kuudenkymmenen euron tuoksukynttilä.




Älkää ymmärtäkö minua väärin. Vihersmoothiet, silkkikylpytakit ja sunnuntaibrunssit ovat ihania. Minäkin haluaisin nukkua pelkässä pellavassa, pestä hiukseni luomuöljyillä ja ajaa viikonlopuiksi naapurikuntaan kylpemään! Haluan paljon asioita. Mökin! Paremman blenderin! Tehdä töitä silloin kun huvittaa, liu'uttaa aamusta tai illasta, karata Kööpenhaminaan ja nousta räntäsateessa taksin kyytiin. Kuitenkin todellisuudessa teen aamiaiseni viikonloppuisinkin itse, käytän taksia vain äärimmäisessä hädässä (räntäsadetta ei luokitella sellaiseksi) ja pesen tukkani Lidlin shampoolla. Eikä se ole mitään konseptoitavaa köyhäilyä, säästelyä tai kotoilua. Se on tavallista elämää.





Laura