17.9.2017

Sunnuntainen synninpäästö

17.9.2017



Viimeisimmän tekstin jälkeen oli otettava pieni hengähdystauko.

Sain isältäni viestin heti tekstin julkaistuani. Jos vain silloin olisin tiennyt mitä kävit läpi. Vastasin että et olisi voinut tehdä mitään. Vanhempieni edessä olen aina kokenut olevani tarpeeksi kaikkea. Kauniskin. Sisälläni paisunut riittämättömyys liittyi pään sisällä käytyyn monokromaattiseen monologiin jossa kaikupintaa järkipuheelle ei yksinkertaisesti ollut.

Keittiössä käymissämme keskusteluissa oli kannustava sävy, mutta sitä repi se vuosien kuilu mikä lapsien ja vanhempien välillä aina on. Helppoahan heidän oli puhua hyväksynnän tuolta puolen; heidän kuohuistaan oli kulunut ikuisuus. Minä olin keskellä sitä kaikkea. Katselin peilistä ja mietin milloin ylittäisin sen rajan jolloin kaikki ajatukset kävisivät turhiksi. (Vastauksena kerrottakoon: odota alkuun vaikka viisi vuotta. Tosin vuosikin on murrosikäiselle sama kuin elinkautinen, joten ei liene fiksua tarjota viittä.)


Joten, isä ja äiti. Ei syytä huoleen. Minusta tuli ihan hyvä. Ja mikä tärkeintä: te saitte uskomaan että näin kävisi. 




Laura




9.9.2017

Kauniisiin kuulumaton

9.9.2017



Minua ei ole koskaan varsinaisesti ylistetty ulkonäköni tähden. Toisin sanoen en ole koskaan ollut kaunis tyttö. En usko rumuuteen, mutta tiedostan etten ole klassisella tavalla kaunis; kasvoni eivät ole symmetriset, hiukseni ovat ohuet ja käteni kuivat. Minulla on kauniit silmät ja huono iho. Olen saanut kuulla kommentteja nenästäni, korvistani, reisistäni, rinnoistani. Varpaistani. Hymystäni ja huulistani. Ei mitään systemaattiseksi kiusaamiseksi luokiteltavaa, mutta sellaista vuosiksi kytemään jäävää sanastoa joka syöpyy ajan kanssa ihoon ja identiteettiin kiinni.

Asian ymmärtäminen syöksi minut murrosikäisenä liioitellun itseinhon syövereihin saaden minut rukoilemaan milloin suurempaa kuppikokoa, milloin sileämpää naamaa. Synkimpinä hetkinä tein säästösuunnitelmia parvisängystäni käsin; päätin saada omani vaikka keinotekoisesti lahden tuolta puolen. Halusin tulla tasoihin - se oli minun syntymäoikeuteni.

Tunsin aina haikeaa kateutta katsellessani kehuttuja tyttöjä; ääriviivoiltaan vaivattoman kauniita, viattomia ilmestyksiä. Nämä tytöt saivat kuulla olevansa kauniita yhtä usein kuin minä sain jalkapallovalmentajaltani viestin siitä että illan treenit oli siirretty halli A:sta halli B:hen. Ulkonäkö oli murrosikäisen elämässä ainoa mitattava määre; ketään ei kiinnostanut olitko luova, tiedonnälkäinen tai aivoiltasi notkea. Se oli ja on raakaa peliä, hyväksytyksi tulemisen tuolileikki.

Kyse ei ole siitä ettäkö olisin lähtenyt kotoani kehuitta. Kyllä minua kehuttiin! Piirtämisestä, juoksemisesta, lähes neuroottisuutta hiponeesta oikeudenmukaisuudestani. Olin erinomainen ratkaisemaan moraalisia ongelmia, sanoittamaan sanattomia koodistoja, löytämään hukkuneet asiat ja syrjään jääneet ihmiset.

Eräänä lapsuuteni aamuna katsellessani äitini meikkaavan, ilmoitin haluavani itsekin kaunistua. Äitini hankki minulle palan Marseille-saippuaa kauniissa rasiassa ja tokaisi ykskantaan etten tarvitse mitään erikoisia temppuja. Kai arvasi jo ennalta kuinka kohdallani kävisi. Jaksoin pestä naamani ehkä kolmesti ennen kuin unohdin saippuapalan olemassaolon. 

Tajusin pelimerkkini. Näillä oli mentävä. En ehkä ollut Penélope, Cameron tai Britney (he olivat silloisen universumini top kolmosessa), en edes luokkamme Jutta, mutta tajusin verrattain aikaisessa vaiheessa olevani paljon muuta. Aika hyvä laitalinkki. Kelpo kirjoittaja. Lähtökohtaisesti puolueeton välituntidiplomaatti. Terävä suhdeanalyytikko. En ehkä ollut se tyttö joka haettiin ekoihin hitaisiin, mutta olin tyttö joka valittiin puhumaan paneeleihin ja parlamentteihin. 

Se etten tullut kehutuksi ulkonäköni takia, pakotti etsimään minuutta muualta kuin pukuhuoneen peilistä. Koska en kuulunut kauniisiin, minäkuvani rakentui lähtökohtaisesti pakostaankin kaiken muun kuin ulkonäön ympärille. Harvat ulkonäköön liittyvät kehut joihin olin ennen tarttunut kaksin käsin, kävivät hiljalleen vähemmän merkityksellisiksi. Silmillä ei ollut väliä - väliä oli sillä mitä niiden takana tapahtui. Ja ajan myötä - kun me kaikki kasvoimme - huomasin yhtäkkiä katselevani muiden parikymppisten pintaan noussutta kipuilua kauempaa, etäältä. Tunnistin vähättelevät äänenpainot sovituskopeissa, vessoissa ja baaritiskillä, ja samassa tajusin saaneeni arvokasta etumatkaa. Minäkin olin käynyt saman riittämättömyyden soittolistan läpi, mutta olin tehnyt sen silloin kun muut vielä joivat salaa omenasiideriä kentän laidalla. En edelleenkään ollut baarin kaunein tai halutuin, mutta yhtäkkiä olinkin se kenen itsetunnosta kauniit tytöt olivat valmiita maksamaan.





Laura






3.9.2017

Tornista käsin

3.9.2017



Neljännen päivän aamuna saavun rannalle tarkistaakseni onko viime päivät villinä vellonut meri rauhoittunut. Ensimmäisinä päivinä aallot ovat lyöneet niin korkeina ja äkkipikaisina, ettei uiminen ole tullut kysymykseenkään. Ehdin ihmetellä kaksi kokonaista aamua rannan kuohujen keskellä kimeänä kiirinyttä ääntä, kunnes tajusin sen tulevan hengenpelastajan pillistä; tyhmänrohkeat turustit juoksevat aaltoihin aina vahdin silmän välttäessä, saaden punaisissaan huitovan pelastajan sahaamaan terävää siksakkia rannan päästä päähän.

Saavun hiekalle, katsahdan tornissa liehuvaa punaista lippua ja jään tuijottamaan meressä kelluvia päitä. ''Vaihdan lipun pian keltaiseen, tänään on jo parempi päivä'' vahti tokaisee tornistaan nähtyään epäuskoisen ilmeeni. Hautaan välittömästi ajatukseni uima-altaasta. Meri. Meri!

Unohdumme puhumaan pitkäksi aikaa. Merestä, lapsista, kylän kylmästä aavemaisuudesta talvisin. Alkoholismista. Kulttuurieroista ja siitä miten muka kerrostaloasuntoihin voidaan rakentaa saunoja. Etsin paikkani hiekalta, riisun ja pulahdan mereen. Tuijotan hopeisena hehkuvaa aurinkoa ja yritän painaa mieleeni kevyen painottomuuden jossa kellun. Palaan paikalleni, menessäni rapsutan pelastuskoira Mickeyn pulleata vatsaa (joka on niin pullea että tosipaikan tullen roolinsa olisi lähinnä nuolla merestä nostettujen naamoja).

Päivät kuluvat, meri rauhoittuu ja yltyy taas. Viimeisenä aamuna syön aamiaista rannan ravintolassa ennen kuin käyn jättämässä hyvästit. Aallot ovat yltyneet yön aikana, näen jo kaukaa uimaan tulleiden pettymyksen; tänään ei uida. Saapuessani tornille Gerasimos vetää paraikaa punaista lippua salkoon, huikkaa kipuamaan ylös torniinsa katselemaan aaltoja. Istun korkeuksissa lopulta toista tuntia, juomme kahvia ja kiikaroimme merelle. Syksy tuo mukanaan vaahtopäät ja surulliset uutiset, mutta tänään kukaan ei uskalla uhmata kohtaloaan. Horisontissa nousevat ja laskevat voimakkaat vaahtopäät, helle puskee itsepintaisesti rakoilevan pilvipeitteen läpi.

Kuten usein kreikkalaisten kanssa keskustellessa käy, puhe kääntyy pian politiikkaan. Vaihdamme ajatuksia leikatuista palkoista, Putinista ja Lesboksen kaoottisesta pakolaistilanteesta, etsimme konkreettisia ratkaisuja, löydämme hahmotonta toivottomuutta. Hiljaisuus laskeutuu ylle kuin paljon pidetty vaate. Hän kaivaa laukustaan aprikoosin, ojentaa sen ja toteaa: ''Good will eventually prevail.''





Laura





30.8.2017

Kreikasta, kirjoittamisesta ja Kreikasta kirjoittamisesta

30.8.2017



Kun lähdin matkaan, ajattelin (kuin itseäni tuntematta) että julkaisisin jotain joka päivä. Istuisin tummenevissa illoissa läppäri sylissä, paksujalkainen viinilasi muovipöydällä keikkuen ja antaisin palaa. Kirjoittaisin runoja! Päiväkirjaa!

Milloin minä opin?

Eihän se niin ole mennyt. Eihän se koskaan kohdallani mene niin. On ollut kiire elää ja olla, imeä paahteista ilmaa itseensä, tuijottaa merta ja olla miettimättä sitä vääjäämätöntä tosiasiaa että pian, aivan pian on palattava. Päivissä on haikeuden kelmu, tietoisuus kaiken hetkellisyydestä saa tarttumaan jokaiseen minuuttiin kaksin käsin.

Olenhan minä kirjoittanut - enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Olen kirjoittanut puhelimen muistion tekstiä täyteen; näpyttellyt lähikaupassa, tavernoissa, rannalla - seisahtunut rantabulevardille napatakseni kiinni mielen rajoille lipuneeseen ajatukseen.

Juuri sitä olen tajunnut eniten kaipaavani; en valmiiksi pedattua petiä ja helteestä hikoilevia juomia (tosin ei niissäkään mitään varsinaista vikaa ole), vaan aikaa pysähtyä mielen äärelle. Sillä jos nämä päivät jotain ovat opettaneet niin sen, että alitajunnallani olisi melkoisen paljon asioita kerrottavana.

Tekstejä Kreikasta tulee kyllä, julkaisen ne jahka joudun joudan Suomeen. Nyt haluan käpertyä vielä hetkeksi tähän kultaiseen valoon, iholla laiskasti väreilevään lämpöön.






Laura