21.11.2017

Levottomia aikoja

21.11.2017



Tämä hullu, hullu vuosi.

Olin poissa viikon ja jälleen on elämä muljahtanut uuteen asentoon.

Tilasin Hesarin ja heräsin sen kolahdukseen monena yönä. Tätä seurasivat repaleiset yöt joina heräsin huolehtimaan opintoja, työtä ja imuroimatonta eteistä. Öisin huolet ovat lyijynraskaita, mahdottomia siirrellä. Niitä tuijottelee ja yrittää tulla sinuiksi ja nukahtaa koska mikään muu ei vie niiden luota pois.

Huolia ei siis varsinaisesti ole. On paljon asioita ja hoidettavaa, hyvin vähän huolehdittavaa. (Paitsi postiluukun äänieristäminen.) On hieman liian lyhyitä vuorokausia ja kaksi viikkoa kandintyön palauttamiseen. Kyllä. Tein syksyn aikana näkymättömän paluun yliopistolle, ilmoitin työni olevan valmis ennen joulua. Nyt yritän kaikin tavoin muistella mille realismin riekaleelle senkin lupauksen kirjoitin.





Laura





13.11.2017

Puolikkaita ihmisiä ei ole olemassakaan

13.11.2017



Prisma, lauantai-ilta 11.11.2017.

Tavaratalon käytävillä harhailee kymmeniä ihmisiä jotka hapuilevat katseellaan mitä tahansa sopivaa paketoitavaa seuraavalle päivälle. Seilaan kirjakäytävää edestakaisin, ajatus harhailee. Jokavuotiseen tapaansa internet on puskenut eteeni vuorotellen isänpäivälahjaideoita (toteutuskelvottomia) ja artikkeleita isän määritelmistä (väsyttäviä).

Nämä papereihin käärityt sunnuntait huuhtovat eteen aina samat itsensä ympärille kietoutuvat vuoropuhelut. Marras- ja toukokuiden toisia sunnuntaita värittää pakottava tarve käsitteellistää sitä kuka nyt on kenellekin mitäkin; kokonainen, vara, bonus, lisä vai puolikas. Vetää rajoja ja reviirejä, alleviivata omaa paikkaa ja roolia. Tämä aikuisten käsiteviidakkoon verhottu epävarmuus ja retorinen kisa siitä kuka on tärkein.

Olen kasvanut perheessä joka jakautui viikonloppuisin eri osoitteisiin ja jonka postiluukusta tippui kirjeitä neljällä eri sukunimellä. Meitä on kolme lasta, jokainen isiensä ainoita. Juhlissamme lapset istuivat toistensa isien sylissä, joku oli jollekin isä ja jollekin Teuvo eikä sillä ollut kokonaisuuden tai onnellisuuden kannalta yhtään mitään merkitystä.

Kolmannella luokalla kuulin ensimmäistä kertaa sanan velipuoli. Ettäkö minun veljeni eivät ole minulle kokonaisia, vaan korkeintaan geneettisesti puolikkaita? Väite oli pöyristyttävä. Kävelin vihaisena kotiin, painelin pulleat kyyneleet takinhihaan ja toistin epäuskoisena äidille kuulemani. Äiti heilautti kättään ilmassa, selitti asian auki ja totesi sitten turhaksi. Kokonaisia olette kaikki, yksin ja yhdessä, toisillenne ja meille.

Yritin olla välittämättä, mutten voinut olla ajattelematta kuinka puolikkaan paino salakavalasti laskeutui ylleni, tehden minusta vähän jonkun toisen. Letitin tukkaani eteisen peilin edessä ja pyörittelin suussani sanaa siskopuoli. Sana koversi minusta jotain pois. Elettyäni kymmenen vuotta siskona, jouduinkin yhtäkkiä kyseenalaistamaan koko paletin ja perheemme elementit vain koska jollakulla oli niin kova tarve alleviivata geenirihmastojen mukanaantuomaa täyteyttä.

Tämä jokavuotinen käsitekeskustelu näännyttää minut. Kommenttikentät joissa äänekkäimpinä ovat käsitteenkipeät aikuiset. Harvemmin lapset.

Löydän sopivan kirjan ja tiputan sen ostoskorin pohjalle, jatkan matkaani marketin keskikäytävää pitkin. Hautakynttilöiden kohdalla tajuan, että tämä on ensimmäinen isänpäivä ilman yhtäkään isoisää. Mietin tammikuussa kuollutta pappaani, peruskalliotani, jonka kanssa jaoin lapsuuteni, nuoruuteni, turhat pelot ja tarkoin varjellut salaisuudet, arvomaailman ja jälkiruokaleivokset. Jaoimme kaiken paitsi geenit. Enkä koskaan olisi voinut kuvitellakaan olevani papalle mitään muuta kuin kokonainen.






Laura






10.11.2017

Aamujen anatomia

10.11.2017




Kuinka vallankumouksellista on nukkua kahdeksaan asti, nousta vasta kun muut ovat jo menneet ja menossa. Keittää kahvia ja katsella tyhjentynyttä parkkipaikkaa. Kello kuuden aamu kuulostaa aivan erilaiselta kuin kello kahdeksan. Äänimaisema kohisee eniten aikavälillä 7.40-8.15, kunnes taas laantuu kaikkien päästyä perille.

Luonnollinen rytmini oli kadoksissa monta vuotta, luulin iäksi kadottaneeni sen. Vuosi sitten huomasin helpotuksekseni herääväni aamu toisensa jälkeen ilman kelloa lähes samaan aikaan, aina ennen muita. Useimmiten klo 6.27.

Toki yritän venyttää. Tuijottelen valkoista kattoa ja mietin että nauti nyt kun kerrankin voit. Katselen kaappeja, varjoja ja viereen piirtyvää pitkää selkää. Seuraan katseella seinällä liikkuvaa valokiilaa. Laitan silmät kiinni ja ajattelen kevyitä asioita. Tai kevyehköjä. Kuuntelen syvää unta, yritän matkia raskaan hengityksen rytmiä. Huomaan luonnostelevani tekstiä päässäni. Niin käy aina kun minuutissa on edes murto-osa luppoa.

Käännän kylkeä, palaan selälleni, käännän toiselle kyljelle. Totean yrityksen turhaksi. Nousen.





Laura







8.11.2017

3 x pehmeämpi paluu yliopistolle

8.11.2017




Ensimmäinen lounas paluun jälkeen. Ruokalan tiskin takana on lempparitätini, jonka kanssa vaihdamme aina kuulumisia ja joka pari vuotta sitten minut kesäloman jälkeen nähdessään vilpittömästi huudahti vieläkö sää oot täällä! Nyt liu'utan tarjottimeni kohdalleen, katsomme kumpikin toisiamme merkitsevästi ja repeämme nauruun. ''Älä sano mitään!'' ''En en! Mää en sano enää yhtään mitään.''


- - -


Palatessani yliopiston liikuntakeskukselle kesän jälkeen, respasta huikataan heti: ''Tähkävuori! Älä yhtään yritä, mää tiedän että sää et ole maksanut lukukausimaksua!'' Kello on viittä vaille, tanssitunti alkaa ihan pian. Olen odottanut sitä viikkotolkulla! (Toki olisin siinä kuumeisesti odotellessani voinut viedä ajatuksen niin pitkälle että olisin hoitanut tarvittavan byrokratian ja kuittirumban etukäteen...)

En tietenkään ole muistanut maksua. Taaskaan. Keksin kuudessa sekunnissa samat selitykset kuin joka vuosi; että en voi mitenkään muistaa kaikkea kun aivoni ovat akateemisuudesta jähmeät, ja että lupaan lupaan lupaan maksaa heti kun pääsen kotiin.

''Mee ny sitten tunnilles. Tämän (...) kerran. Mutta lupaat sitten että maksat kun pääset kotiin!''

(Menin. Tanssin. Maksoin. Tässä järjestyksessä jo vuodesta 2009.)


- - -


Yliopistorakennuksen säilytyslokerot on uusittu koodillisiksi. Fiksu veto, ei enää avaimen hilloajia. (Ei sillä että olisin koskaan heihin lukeutunut...tietenkään.) Etsin kirjakasani kanssa tyhjää lokeroa, rynkytän ovia ja tuskastun. Lopulta touhuani tovin katsellut vahtimestari tulee auttamaan, etsii kanssani lokeron ja avustaa lukon kanssa.

Palaan paikalle parin tunnin päästä. Näppäilen avauskoodin ohjeiden mukaisesti. Mitään ei tapahdu. Näppäilen uudestaan. Ei mitään. Aloitan hellävaraisen rynkyttämisen. Olen sataprosenttisen varma koodistani, mutta lukko vilauttaa punaista valoa kerta toisensa jälkeen. Lopulta kokeilen syntymäpäivääni, sotuni loppuosaa ja pankkikorttini tunnuslukua, kunnes lukko lopettaa reagoimasta enää mitenkään.

Päätän kääntyä jälleen vahtimestarin puoleen, kävelen kopille valittamaan toistamiseen elämän monimutkaisuutta. Vaksi nousee tuolistaan ja tokaisee: ''Niin sanoinhan mää jo sulle että meille on nyt tullut nää palvelumaksut? Että se on sitten kympin per avaus.'' Nielaisen ja huudan että TÄH?! Eihän meitä akateemikkoja voida rangaista siitä että puurramme pitkää päivää aivonesteet kiehuen ja ehkä  j o s k u s  saatamme unohtaa jotain näinkin tyhjänpäiväistä! On se kyllä kumma juttu että kun katseensa hetkeksikin kääntää ja pitää pienen tauon yliopistoelämästä niin jo ehtii kapitalismi pesiytyä akatemian pienimpiinkin sopukoihin! Istumaan jäänyt työpari repeää nauramaan, vahtimestarin kasvoille leviää pidätelty hymy. ''No ei kainy oikeesti! Sää uskoit! Enkö ookkin aika hyvä? Ihan pokkana pysyin, ja sää uskoit! Alan tehdä bisnestä tällä.'' 

Aprillipäivä marraskuussa.




Laura